ANNA LIISA. Niin—minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.
JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia ehdottelet? Sitä en olisi uskonut.
ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä ystäviä ollaan taas.
MIKKO. Niin sinäkö ja minä?
JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse olla vihassa—eikä ystävyydessä liioin.
ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa, niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai kuinka?
MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse.
Toista taikka toista—mutta ei molempia.
JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.
ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.
MIKKO. Ahaa—minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä, joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin suora puhe.
ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä—ylihuomenna vasta!
MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.
ANNA LIISA. Mikko!
