JOHANNES. Mitä sanoit?
ANNA LIISA. Johannes, sinä lupasit olla välittämättä hänen puheistaan.
JOHANNES. Niinhän minä lupasin, mutta—
MIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö?
JOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän.
ANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat ikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä. Täytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet.
MIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen.
Siinähän se on.
ANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni.
MIKKO. Viis' rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta.
JOHANNES. Hävytön!—Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää.
ANNA LIISA. Johannes!
JOHANNES. No, no, minä en suutu.—Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en uhallakaan suutu.
MIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä saat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa.
JOHANNES. Sinunko käskystäsi?—Odotahan, vaan elä pitkästy.
