JOHANNES. onko niin, Anna Liisa?
ANNA LIISA. Voi, ei! Mikko vaan suotta—
JOHANNES. Luulin että Pirkko ilman aikojaan kujeili, kun ei tahtonut päästää minua sisään. Mutta ymmärsin syyn, kun näin Mikon täällä.
MIKKO. Vai ymmärsit sinä? Mahtaa sinulla sitten ollakin hiukan parempi järki, kuin voisi uskoa—noin naamastasi päättäen.
JOHANNES. Elä huoli olla levoton, Anna Liisa, hän saa pieksää suutaan niin paljon kuin haluaa, minä en ole siitä millänikään.
ANNA LIISA. Etkö? Sepä hyvä! Elä ole kuulevinasikaan, vaikka hän mitä puhuisi. Ethän?
JOHANNES (istuutuu selin Mikkoon). Saat olla ihan rauhassa. Minä en häntä näe enkä kuule.
MIKKO. Sittenhän meidän sopii jatkaa tässä entistä keskustelua, Anna
Liisa. Ehkäpä hän sinunkin suhteesi herkiäisi kuuroksi ja sokeaksi.
ANNA LIISA. Mikko—lopeta! Minä pyydän sinua, lopeta!
JOHANNES. Eläkä häntä rukoile, ei siitä kumminkaan apua lähde.
MIKKO. Kyllä Anna Liisa tietää, mistä apu lähtee. Jahka hän vaan tahtoo siihen keinoon tarttua! Hänestä se riippuu.
ANNA LIISA. Tänne on käsketty paljon vieraita, Johannes, huomiseksi.
JOHANNES. Niin kertoi isäsi äsken tuolla pihalla.
