ANNA LIISA. Hiljaa—! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana.
Hiljaa—! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.)
MIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot välttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa. Ja tee se tällä hetkellä—muuten käy ohraisesti.
ANNA LIISA. Vaiti, kuulethan.
PIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna
Liisa kielsi, sinäpä vasta.
JOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut irti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen tytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään. Pirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.)
PIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa, hän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta isälle.
JOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin puukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin takkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet.
PIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne väkisten.
ANNA LIISA. Pirkko—sinua vasta hupakko!
PIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta enpä rupeakaan enää vast'edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen, koska semmoiset kiitokset saan palkakseni.
ANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti!
PIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden?
Etpäs arvaa.
