MIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa?
ANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja sillä hyvä.
MIKKO. Tyydyttää,—kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista hauskoja puolia niistä entisistä ajoista.
ANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi.
MIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta saat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja tavoittaa häntä kiinni.)
ANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois—!
MIKKO. Elä huuda! Kuulevat.
ANNA LIISA (viskaa hänet menemään). Peto! Luulitko sillä tavalla minut valtaavasi? Mene! Suoriu tiehesi heti! Minä vihaan ja inhoon sinua.
MIKKO. Hiljaa, hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.
ANNA LIISA. Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään.
MIKKO. Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?
ANNA LIISA. Et. Sinä et mahda minulle mitään.
MIKKO. Entäs se lapsenmurha?
