ANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut järjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä ajatellut ottaa häntä hengiltä—Jumala tietää, etten sitä ajatellut. Oman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten se oli jo liian myöhäistä.
MIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä—!
Sehän nyt olisi ollut järin hullumpaa.
ANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se tuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin päästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne saakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi—voi, Herra Jumala sitä hetkeä!
MIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli?
ANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi.
Silloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala—
MIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää.
ANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta—en tiedä kuinka kauvan. Olin puolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan pidin kättäni siinä. Silloin—voi, hyvä Jumala—
MIKKO. Herkiä jo.—Kiusaat itseäsi suotta.
ANNA LIISA. Niin, silloin tunsin, kuinka tuo pieni ruumis nytkähti käteni alla, ja sitten se oli hiljaa. Otin käteni pois,—ei se enää äännähtänyt, henki oli mennyt. En muista enempää, heräsin tajuntaan vasta siinä, kun putosin pitkälleni äitisi tuvan lattialle.
MIKKO. No, ja sitten sinulla ei enää ollut mitään hätää. Äitihän oli pitänyt sinusta hyvän huolen.
