MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. onhan äiti jo käynyt sinulle siitä puhumassa.
ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut. Saamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran olemme selvillä molemmin puolin.
MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä minua tunnet.
ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?
MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit minun kanssani neljä, viis' vuotta sitten.
ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut sitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne onnettomuuteen.
MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen täällä, niinkuin näet.
ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen kanssa naimisiin.
MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle uskollinen.
ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.
MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja sen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.
ANNA LIISA. Lapsellisuutta—pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä silloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut ansoihisi ja vietellä minut.
