(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.
Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos oikeaan. Kortesuo tulee sisään.)
KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin kuulutuksiin.
RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?
KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se meidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.
RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?
KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna Liisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä esimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin kuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.
RIIKKA. Vai niin kiitteli.—Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä kertoo?
ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.
RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!
KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään.
Kyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään.
RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme juoneet kirjaanpanemis-kahvit?
KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä.
Niin—rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.
RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?
