ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta, sanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä, jos vaan tahdot.
JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi pian luulla, että minä häntä pelkään.
ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.
JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen äskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.
ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua usko—
JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole niin juuri leikkiminen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi kerran minä sinulta jotain pyydän—etkä sinä tahdo tehdä minulle mieliksi.
JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta merkitystä.
ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.
JOHANNES. Eikös mitä!—Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot, niin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin.
ANNA LIISA. Sinä lupaat?
JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?
ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes,—sydämen pohjasta sinua kiitän!
JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?
