JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.
KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki, tai—korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.
RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut poissa, tulee vasta tänne—ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua kiusottaakseen.
PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!
MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?
PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!
MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?
PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,—ajattelin vaan pikkuisen koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät ulos.)
RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä sinua opetan.—Äläjähän siinä vielä,—selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten jälkeen.)
PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)
ANNA LIISA. Johannes—ethän ole minulle vihanen?
JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?
ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin—kun olet niin totisen näköinen.
