MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua enää rakastaisi?
ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.
JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.
RIIKKA. Siltä kuuluu.
MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle uskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut hänen rakkauttaan?
ANNA LIISA. Et.
JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.
MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.
ANNA LIISA. Sitten selitän—toisen kerran.
RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua hurskaammaksi.
KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt häneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja kolmannen korvapuusti.
MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin uskon että hän minuun vielä taipuu.
RIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.
KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään?
(Anna Liisa menee luomapuilleen.)
