ANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi, kun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden minua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi sitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi hirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos Johannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään kanssa.—Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua sillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne viisas. Mutta minua ette saa narratuksi.
HUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan hyvällä taivu.
ANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän sitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla.
HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen mukaan kuin asian haarat vaativat.
ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia itsellennekin. Niin juuri—ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.
HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa tulisikin, niin—yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi käy.
ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon, etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen—, ennen vaikka lopetan itseni.
HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee nytkään.
ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta nyt minulla on.
HUSSO. Sepähän sitten nähdään.
