JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos olisin tullut muuta kokemaan?
ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä parastani.
JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet silmissäsi?
ANNA LIISA. Eikös mitä!
JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.
ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
Onkosta?
JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka! (Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi mieli pusertaa sinut—mäsäksi.
ANNA LIISA. No, no, Johannes—tyydyhän sentään vähempään.
JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.
ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?
JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?
ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?
JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.
