Pikku-Kankaan Antti eli talossaan onnellisena, omistaessaan sen naisen, jota rakasti.

Ja tuo nainen? Hänkin oli tyytyväinen. Katkeruus oli vähä kerrallaan haihtunut, tuo katkeruus, jota hän oli tuntenut luullessaan tulleensa hylätyksi. Sen tunteen vaikutuksesta hän niin pian oli taipunutkin Antin tuumiin ja tullut hänelle vaimoksi.

Vaikka hän oli Kallen naapurina ja näki hänet joka päivä, niin sentään eivät he olleet juuri sanaakaan vaihtaneet sen jälkeen, kun he viimekerran hyvästit toisilleen sanoivat tuolla Ison-Kankaan vanhassa honkapirtissä. Voihan sitä välttää toisiaan, vaikka yksissä paikoin asuukin, kun ei ole halua olla toisensa kanssa tekemisessä. Ja sen lisäksi Kalle koetti välttää kaikkia, hän oli mieluummin yksin.

Ja Antti? Hänet Anna sai vaikka sormensa ympäri käärityksi. Hänen rakkautensa liikutti Annaa, sillä hän näki tuon miehen, johon hän oli ajattelemattomasti, vain tunteittensa hämmennyksissä ollessa, itsensä sitonut, häntä syvästi rakastavan. Se ilmeni kaikissa, varsinkin siinä hellässä huolenpidossa, jota hän hänelle osotti.

Tunne, jota hän tunsi miestään kohtaan, oli ensi alussa sääliä. Hän sääli tuota rakastavaa miestä sentähden, kun hän ei voinut vastata todellisesti hänen palavaan rakkauteensa, tuohon, joka niin liikuttavassa muodossa tuntui hänessä ilmenevän. Ajan pitkään, sillä pitkähän on aikajakso, vaikka se ei käsittäisikään kuin joitakin vuosia, sekaantui tuohon säälin tunteeseen kunnioituksenkin tunne, kun tuo toinenkin kunnioitti häntä niin, ettei hänellä ollut mitään suurempia vaatimuksia häneltä vaadittavana kuin mitä hän voi täyttää. Hän oli toisinaan kylmä ja kovakin miestään kohtaan, mutta tämä iloisella hyväntahtoisuudella unohti tuollaiset hetket ja kun hän taasen sai hymyilyn, niin silloin oli kaikki selvänä.

Pohjaltaan oli Antti ylevä ja ylpeäkin. Hän rakasti, mutta tuo rakkaus ei ollut orjan tavoin palvelevaista. Hän muisti kuinka kerrankin, — se oli heidän yhdessäolonsa alkuaikoina, kun Antti rakkauden hurmioissaan ei tahtonut hänelle antaa sitä rauhaa, jota hän tunsi tarvitsevansa, unohtaakseen pettymyksensä, — Antti eräänä päivänä häntä rajusti syleili. Hän silloin tuskastuneena sattui sanomaan: anna minun olla rauhassa! Silloin oli Antti häneen niin pitkään katsonut ja lähtenyt kävelemään pois. Ja rauhassa hän oli saanut ollakin. Kokonaisen viikon oli Antti ollut, ettei koskenutkaan häneen, vaikka muuten kohteli häntä entisellä tavalla. Silloin hän itse oli katunut tuota tylyyttään ja mennyt aluksi miestään hyväilemään. Hän oli nähnyt tämän olennosta, että hän voi hänet antaa olla rauhassa ja että miehensä oli päättänyt olla häneen koskematta niin kauvan kuin hän itse antaa siihen alun.

Tämä tällainen kohtelu Antin puolelta, kun hän tietämättään osoitti, ettei hän kerjää rakkautta, vaan tahtoo sen ansaita, herätti Annassa jonkullaisen kunnioituksen ja säälin sekaisen tunteen miestään kohtaan. Silti hän koetti ollakin rakastettava ja niin viimein rupesi pitämäänkin miehestään.

Ja niin aika kului ja heille syntyi lapsikin. Eikä Anna osannut enään kaivatakaan muunlaista. Elämä antoi hänelle, mitä hän tarvitsi.

Mutta syvällä sielussa oli tuolla nuorella naisella sittekin jotain, jonka hän tunsi toisinaan vaivaavan ja tekevän hänet surunvoittoiseksi.

Silloin samana kesänä, kun Lauri Saha kävi Pakojoen kylän nuorisoseuraa innostuttamassa, tuli eräänä sunnuntai-iltapäivänä Pikku-Kankaalle Antin sisaren poika Sarkkisen Otto erään torpan pojan kanssa viereisille.

Pois lähtiessään tahtoi hän setäänsäkin käymään eräässä joen toisella puolella olevassa talossa, kun kuuli äsken hänen puhuvan, että hänellä olisi jotain asiaa sinne.

— Voisipa tuota käydä, tuumi Antti.

— Mitä tuonne nyt enään näin illalla lähdet, kerkeäähän tuolla vasta käydä, sanoi Anna.

— Lähtekää vaan, on hupaisempi meillekin, puheli tuo toisella kymmenellä oleva Otto poika.

Niinpä he lähtivätkin.

Oli syyskesän lauhkea ilta. Heidän piti mennä joen yli. Tuolla ylempänä koskessa olisi ollut portaatkin, joita pitkin jalkamiehet kulkivat. Mutta sen kautta olisi tullut hiukan kierrosta, niin tahtoi Otto kumppaleitaan kahlaamaan siitä kohdalta kosken alapuolelta joen yli. Siinä oli matala paikka, että kengät riisumalla vähän veden aikana siitä pääsikin.

He tulivat joen rannalle ja ottivat kengät jalastaan ja lähtivät kahlaamaan.

— Mutta jopa on lämmintä vesi, ihasteli Otto heidän kahlatessaan.

Toiselle rannalle päästyään istahtivat he joen rannalle ruohikolle kenkiä panemaan jalkaansa.

— Mutta eikö ollut lämmintä puheli Otto.

— Olipa kyllä, sanoi Matti, tuo torpan poika.

— Lähdetään uimaan! sanoi Otto.

— Lähdetään! myönsi Matti.

— Setä myöskin!

— En minä viitsi, vastasi Antti. Menkää te nuoremmat miehet. Minä katson, kun te uitte.

Siinä kosken alla aukeni joki laajaksi suvannoksi, johon keväinen, vuolas virta oli kaivanut keskelle syvän haudan. Vähän veden aikanakin pyöri siinä häränsilmiä. Suvannon alapuolella ahtausi vesi korkeitten törmien väliin, jotka joen taasen muuttivat nopeasti vieriväksi virraksi.

— Sinähän vesieläin olet, kun menet kuin sammakko, sanoi Otto Matille, joka ui tuolla syvän veden päällä. Hän itse oli huono uimaan, vasta oppinut.

— Tule tänne! huusi Matti. Täällä kannattaa paremmin kuin siellä matalalla.

Otto tunsi veden rupeavan häntä kannattamaan, jota rohkeammin hän yritti ja niin uskalsi hän pyörähtää tuon syvän haudankin päällä, joka äkkiä syveni matalasta rantavedestä.

— Tulkaa, setä, täällä on niin lämmin, ettette usko! huusi Otto rannalla olevalle Antille.

— Mitähän jos kävisi, mietti Antti. Lämmintähän tuo tuntui olevan. Hän riisuutui ja oli pian vedessä. Hänkään ei ollut mikään taitava uimaan; veden päällä pysyi jonkun matkan.

— Hei pojat, lähdetään jo pois! huusi hän hetken perästä pojille.

— Ei vielä! vastasi Otto, joka innokkaasti opetteli uimaan. Katsokaa, näin sitä mennään! huusi hän läähättäin ja pyörähti taasen syvänteen päällä.

Antti nousi rannalle ja pian tulivat pojatkin.

Mutta vielä uudelleen pyörähti Otto veteen.

— Mitä sinä, poika, yksin menet, hukutat itsesi, huusi Antti.

— Enpä hukutakaan, huusi Otto ja porskutti iloisesti vedessä.

Toiset panivat vaatteita päälleen. Matti oli jo melkein vaatteissaan.

Mutta juuri kun Antti sai paidan päälleen, kuului joesta hätäinen, tuhahdettu huuto: setää-ä! Auttakaa!

Otto oli vielä kerran viehättynyt uimaan syvänteen päälle, mutta kun hän kääntyi takaisin päin, niin huomasikin hän uineensa liian kauvaksi ja tunsi voimainsa pettävän. Hän hätääntyi, kun matala rantavesikin näytti jatkavan paluumatkan pituutta.

Antti, herkeämättä mitään ajatella, riipasi nopeasti paidan pois päältään ja etsi silmillään jotain puuta, pelastaakseen sillä pojan. Mutta mitään sellaista ei sattunut olemaan.

Otto joessa taisteli henkensä edestä.

— Auttakaa! Setä!

Samassa vajosi hän syvyyteen.

Silloin syöksyi Antti juosten matalaan rantaveteen ja juoksi siinä syvännettä kohti.

Samassa kohosi Otto veden pinnalle ja viittoi käsillään.

Pojan kamala hätä ja kauhistuneet kasvot pakoittivat Antin ponnistamaan kaikin voimin ja hän oli syvänteen partaalla. Nyt ei enään ollut pitkälti Ottoon.

Hän heittäytyi uimaan ja sai poikaan kiinni, kun tämä oli uudelleen vaipumassa. Samassa tarttui Otto häneen kiinni.

— Älä jalasta! karjasi hän ja tunsi vaipuvansa syvyyteen. Epäselvästi kuuli hän Matin kamalan huudon rannalta.

Mutta Otto piti hänen jalastaan, puristi hädissään moninkertaisella voimalla. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa pysytelläkseen veden pinnalla.

— Uikaa, setä! kuuli hän Oton sanovan ja hän tunsi hänen heittävän irti ja vajoavan. Mutta toisella kädellään tarttui hän vielä poikaan kiinni ja tunsi tämän uudelleen tarttuvan käteensä.

Mutta silloin loppuivat häneltä voimat ja hän tunsi vajoavansa. Matin hätähuudot kuuli hän vielä korvissaan.

Matti neuvotonna näki heidän syvyyteen katoavan. Ensin Antin ja sitten

Oton.

Virta vieri ja häränsilmät pyörivät syvänteen pinnalla.

Nyt vasta hätääntynyt, huutava poika, riensi likimpään taloon apua etsimään.

Mutta apu oli turha, sillä vasta monen tunnin kuluttua saatiin ruumiit hämärässä syyskesän yössä rannalle. Mutta eihän niihin enään eloa saatu.

— Se oli jo viides ja kuudes mies minun muistooni, mitkä Laulajaisen lampi on nielaissut, puheli Törmälän äijä ruumiita katsellessaan, mutta ei kahta kuitenkaan ennen yhdellä kertaa vieden.

Koski ylempänä kohisi, työntäen lisää vettä Laulajaiseen ja vierivä virta vei sitä korkeiden törmien välitse edelleen. Kylän taloissa nukuttiin ja seuran talolla tapahtumasta tietymätönnä nuoret karkeloon kävivät. Vierivä virta käy — eteenpäin.

* * * * *

Pikku-Kankaalla odotti Anna aikansa Anttia kotia, mutta kun häntä ei kuulunut, niin pani levolle pikku Ilmarin kanssa.

He olivat kahden kotona. Antin vanhemmat olivat muuttaneet asumaan melkein heti Annan taloon tultua Antin sisaren luo. Piika ja renki olivat kylällä.

— Nyt isä on meidät jättänyt, puheli Anna potkivalle pojalle, joka oli hänen vieressään.

— Missä isä? kysyi kummissaan pienokainen, kuullessaan isästä puhuttavan.

— Ei äiti tiedä, missä on. Kyllä hän kohta tulee. Nuku sinä vaan!

Mutta poika ei tahtonut nukkua, potki ja telmi sängyssä. Ilta-yön hämäryys jo alkoi peittää maan ja esineet huoneessa kadottivat rajansa. Annaa hiukan peloitti, ollessaan yksin pojan kanssa. Vihdoin poika nukkui, käsi kierrettynä äidin kaulan ympäri. Varoen irroitti Anna lapsen itsestään ja nousi ylös.

Hän kävi ulkona kuulostelemassa, mutta ei kuullut kuin kosken kohinan hämärässä syyskesän yössä tuolta etempää.

Hän tuli sisälle. Tuntui niin kummalta, kun ei Anttia kuulunut. Ei ollut tullut vielä haetuksi lamppujakaan, täytyi olla pimeässä.

— Mutta missä ihmeessä se Antti on? mietti hän. Hän ei koskaan ollut vielä ennen ollut tietymättömissä. Tuntui niin kummalliselta. Olisikohan tuo mennyt seuran talolle? Mutta mitä se sinne nyt, kun se ei ennenkään ollut siellä käynyt yksinään sitten heidän naimisiin mentyä. Hän mietti ja koetti arvailla, mutta tyydyttävää selitystä ei hän hänen poissaololleen löytänyt.

Kun ei Anttia kuulunut, pani hän levolle pikkupoikansa viereen. Hänen maatessaan siinä valveillaan ja miettiessään tuli hänen mieleensä: Mitähän, jos se Otto saikin sen vietellyksi kotiinsa? Sinne se on mennytkin, ja kun tuli myöhänen, niin jäi sinne yöksi ja vasta aamulla tulee. Tuo otaksuma tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän ihmetteli, miksi ei hän ennemmin tuota huomannut.

Hetken perästä nukkui hän levollisesti yön hämärän tullessa yhä synkemmäksi.

Silloin Antin ja Oton ruumiit vietiin lähellä jokea olevaan Törmälän riiheen.

Tuli aamu ja Anna odotti Antin tuloa. Hän oli piian kanssa saanut jo lehmät lypsetyksi ja piika oli lähtenyt viemään niitä syöttömaahan. Katsoessaan ikkunasta, näki hän Törmälän äijän hitain askelin lähestyvän pihalla portaita.

Pian aukeni ovi ja äijä kasvot kummasti hymyyn jäykistyneenä astui pirttiin. Aurinko antoi valoa ikkunain täydeltä ja poika lattialla Antin tekemällä hevosella leikki.

— Päivää! äänsi äijä ja ei saanut kasvojaan hillityksi, vaan ne värähtelivät uudelleen tuohon jäykistyneeseen hymyyn.

— Päivää! Vaarilla taitaisi olla Antille asiaa, mutta kun on käynytkin niin hullusti, että olen jäänytkin leskeksi, puheli iloisena Anna.

Nyt tuo jäykistynyt hymy katosi äijän kasvoista ja hän ihmetellen, melkein kauhistuneena katsoi tuota nuorta naista. Hänen mielessään vilahteli: tietääkö tuo jo ja ei tuon enempää välitä. Mutta Anna jatkoi:

— Niin, Antti eilen illalla katosi eikä häntä sittemmin ole näkynyt.

Hän taisi mennä Oton kanssa illalla Sarkkiselle ja jäädä sinne yöksi.

Mutta kohtapa hänen pitäisi tulla.

Taasen muuttui Törmälän vanhan, valkopartaisen äijän kasvojen ilme. Hänen täytyi kääntyä ikkunasta ulos katsomaan ja hän sanoi: mahtaneeko tulla?

— Ettäkö olisikin jättänyt meidät Ilmarin kanssa, eihän toki, puheli

Anna iloisesti pojalle, jonka hän otti lattialta syliinsä.

— Mitähän, jos olisikin jättänyt? sanoi taasen äijä, katsoen ulos ikkunasta.

Anna luuli hänen leikkiä laskevan ja puheli puolittain pojalle ja puolittain äijälle:

— Mistä isä meille niin olisi suuttunut. Kyllä se tuo vaari höpsii.

Kohta isä tulee. Sitte Ilmari pääsee isän kanssa ajamaan.

— Missä isä? kysyi taasen poika. Hän ei vielä monta sanaa osannut puhua.

Nyt vihdoinkin kääntyi Törmälän äijä Annaan päin ja sanoi Annasta kummallisen totisena: Saattaa sitä toisinaan jättää suuttumattakin.

Nyt näki Anna, ettei vaari leikkiä laskenutkaan.

— Mitä? kysyi hän ja seisoi liikkumattomana poika sylissään lattialla.

— Missä isä? kysyi taasen Ilmari.

— Niin, Antti illalla loukkaantui vähän, tuli väkinäisesti äijältä ja taasen hänen kasvonsa vääntyivät tuollaiseen kivettyneeseen hymyyn.

— Mitä on tapahtunut? parkaisten tuli Annalta.

— Niin, täytyyhän sinun jolloinkin se tietää, sama jos nytkin. Antti ja

Otto hukkuivat eilen, illalla Laulajaiseen.

— Antti hukkui! huudahti Anna ja lysähti poika sylissä lähellä olevalle penkille istumaan.

— Siellä se on Antti, ja siellä he kumpikin, siellä meidän rantariihessä. Illalla veimme sinne, puheli Törmälän äijä ja nousi raskaasti penkiltä ja lähti hyvästiä sanomatta ulos.

Anna näki hänen kartanolla menevän.

— Missä isä? kysyi Ilmari.

Anna kuin mistään tietämättä sitasi liinan pojan päähän, unohtaen omaan päähänsä mitään panna ja lähti poika sylissä Törmälän rantariiheen.

Siellä oli jo äijä ja useita muita.

Siellä laudoilla rinnakkain makasivat Antti ja Otto.

Aivan kuin olisi nukkunut, makasi Antti. Vaatteista oli tippunut vesilätäkkö riihen lattialle. Aurinko tukki valoaan savureijistä mustaan riiheen.

Anna oli antanut pojan jollekin naiselle ja seisoi pää painuneena riihen lattialla. Riihen ulkopuolelta kuuli hän kuiskeita, mutta ei erottanut, mitä he puhuivat.

Silloin vasta tulvahtivat hänen silmänsä vettä täyteen. Hän nosti esiliinansa silmilleen ja vaipui mustaa kiuvasta vasten. Voi sentään, miten piti käydä! Nyt hän vasta luuli ymmärtävänsä, minkä arvoinen oli Antin rakkaus. Ja hän kun oli ollut monta kertaa niin tyly hänelle. Häntä kadutti niin äärettömästi entinen käytöksensä Anttia kohtaan. Häntä säälitti tuon hänen miehensä elämä. Hän tunsi kuinka tuo hukkunut hänen tähtensä olisi tehnyt vaikka mitä ja hän ennen ei ollut osannut palkita hänen rakkauttaan muuten kuin — kylmyydellä, toisinaan ihan tylyydellä. Hän kuvitteli, kuinka tuo toinen oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja noin sovittamatta täytyi heidän erota.

— Äiti, äiti! kuului itkun sekainen huuto ulkoa.

Hän vielä kerran katsahti Anttia, jonka kasvoja valaisi savureijästä tulevat auringon säteet.

Silmät kyyneleitä täynnä tuli hän ulos ja otti Ilmarin syliinsä. Poika nähdessään hänen itkevän, rupesi myöskin itkemään.

Hän koetti tyynnyttää itseään.

— Täällä kait ne saavat olla niin kauvan, kun haudataan! puheli

Törmälän äijä.

— Täällä kait, vastasi Anna ja lähti kotia itkevä poika sylissään.

分享到：