Oli syyskesä, jolloin tuli kiertomatkallaan seuran työtä innostamaan keskusseuran sihteeri, nuori ylioppilas, Lauri Saha.

Hän huomasi, että urheilu-innostus oli kerennyt saapua jo tänne syrjäiseen seutuunkin. Ollen itse innokas urheilija, koetti hän ohjata myös tätäkin puolta seuran toiminnassa.

Mutta puuttui urheilukenttä, sillä seuran talo oli peltojen keskellä.

— Tuossahan, pojat, on maata. Tahtokaa lahjaksi tai jos ette saa, niin ostakaa, sanoi hän, kun tästä asiasta oli puhe seuran talolla.

— On siinä peltoa, mutta siitä ei lohkene meidän käytettäväksi rahallakaan, sanoi seuran esimies.

— Kenen se on?

— Ison-Kankaan, tuli vastaus.

— Kyllä se isäntä antaa, kun vaan kauniisti pyydätte.

— Ei anna, vaikka mitä tekisimme, vastasivat pojat.

— Sehän kumma! Minä lähden teidän puolestanne kauppaa tekemään, koska minulla on vielä aikaa. Kyllä saatte maata sen verran kuin tarvitsette, sanoi ylioppilas innoissaan.

Hän kyseli tuosta maanomistajasta. Pojat selittivät ja hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa heräsi. Hän halusi nähdä tuon karhun, joka yksinään, muista erillään elää.

Illalla lähti hän yksin Isolle-Kankaalle.

Taloa lähestyessään näki hän mahtavan navetan, jonne juuri lehmiä ajettiin.

Hän tuli pihalle. Hiukan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen hyvän järjestyksen, mikä kaikkialla vallitsi.

Porrasten edessä tuli palvelustyttö häntä vastaan ja uteliaana töllisti tuota nuorta, valkolakkista miestä.

— onko isäntä kotona? kysyi Lauri Saha.

— On. Tuolla se on kamarissaan, vastasi tyttö. Tuolta toisia portaita sinne pääsee, lisäsi hän, kun kysyjä näytti epäröivän, mistä sen kamarin löytäisi.

— Hän on joku tuollainen herännäinen, joka vihaa nuorisoseuraliikettä, päätteli Lauri Saha, mennessään osoitettuun suuntaan. Hän oli kuvitellut isäntää joksikin mistään välittämättömäksi olijaksi; sillä eihän poikain selityksestä selvää kuvaa ollut saanut. Mutta tuo järjestys ja talon mahtavuus pani hänet hiukan ymmälle.

Hän nousi portaita ja tuli eteiseen. Ohhoh! Mitäs täällä tuleekaan, mietti hän. Sillä eteinen vaatenaulakkoineen oli niin komea, ettei hän ollut silmiään uskoa.

Hiukan epäröiden koputti hän ovelle.

— Sisään! kuului syvä ääni.

Hän aukaisi oven. Mutta hän ei tahtonut uskoa todeksi, mitä näki. Kirjoja pitkät hyllyt yhdellä seinällä ihan täynnä ja niin hyvässä järjestyksessä. Tämähän on harvinaista, mietti Lauri Saha. Mihin olen tullutkaan.

Sitten loi hän katseensa isäntään. Pitkä, harteikas, enemmän lukumiehen kuin maanviljelijän näköinen oli tuo nuorellainen, syväsilmäinen mies. Ei puvusta, mutta kasvoista päättäen.

Hän epäröi. Tällaista ei hän ollut osannut kuvitellakaan.

— Iltaa! Anteeksi jos häiritsen, tuli Lauri Sahalta ihan huomaamattaan. Hänen maalla kulkiessaan ei ollut tarvinnut kohteliaisuussanoja käyttää. Mutta nyt tuli tuo ihan itsestään, kun ei tiennyt varmasti kuin olla, miten eleä.

— Istukaa! Olkaa hyvä! kehoitti tuo toinen, nousten pöytänsä vieressä seisomaan.

Oli jotain kankeaa heidän kummankin käytöksessä, sillä toinen oli tullut sellaiseen paikkaan ja sellaisen henkilön luo, jota paikkaa ja henkilöä ei osannut tuollaiseksi kuvitellakaan.

— Niin, käyn asiaan heti käsiksi. Olen tämän nuorisoseurapiirin keskusseuran sihteeri ja matkoilla jouduin myös tänne. Tuli tuolla seuran talolla puheeksi urheilukentän laittaminen, koska urheilu näkyy täälläkin saaneen kannattajia. Mutta heillä ei ole maata siinä talon likellä. Kuuluu olevan siinä teidän maata. Lähdin heidän puolestaan pyytämään teitä hyväntahtoisesti luovuttamaan sopivan maapalan seuran käytettäväksi.

Toinen kuunteli tuota puhetta katsoen ulos. Hieno hymynkierre väikkyi hänen huulillaan.

— Helkkari, kun puhun juhlallisesti kuin asianajaja, mietti Lauri Saha.

— Niin, mitä te siitä arvelette? kysyi hän kun ei tullut heti vastausta.

— En minä voi siitä luovuttaa maata, vastasi Kalle.

— Olikin tarkoitus, että jos olisi liian suuri vaatimus teidän mielestänne maata ilmaiseksi luovuttaa, niin kyllä seura sen korvaisi, ostaisi, toisin sanoen.

— En minä rahasta välitä. Jos minä maan antaisin, niin antaisin ilmaiseksi, mutta minä en tahdo, en halua antaa mitenkään.

— Saanko luvan kysyä, miksi ette anna? kysyi Lauri Saha, sillä hän päätteli mielessään: sittenkin ahdasmielinen, ehkä uskonnollisten seikkain tähden vastustaa nuorisoseuraliikettä. Hän varustautui odotettuun taisteluun.

— Siksi, kun se olisi periaatteitani vastaan, kuului vastaus.

— Anteeksi, jos olen utelias! Mutta onhan hauska keskustella. Minkä vuoksi maan luovuttaminen tähän tarkoitukseen on teidän periaatteitanne vastaan?

— Sen vuoksi, koska koko seura ja liike, kaikkine toimineen, on minun mielestäni tarpeeton järkeville ihmisille.

— Mutta olettehan te ennen ottaneet osaa seuran toimintaan.

— Senpä vuoksi tiedänkin sen toiminnan turhaksi.

— Pidättekö te turhana kansan valistamisen? Sehän nuorisoseuratyön tarkoitus on. Minkälainen valistustoiminta teidän mielestänne vastaisi paremmin tarkoitustaan? kysyi Lauri Saha, odottaen nyt noiden olettamiensa uskonnollisten mielipiteiden esille tulemista.

Mutta hän ei ollut uskoa korviaan, kun Kalle vastasi:

— En kannata minkäänlaista valistamistyötä.

— Kuinka?

Kalle sanoi vielä saman uudelleen.

— Mutta miten te tuohon — anteeksi, jos sanon — noin synkkään tulokseen olette tulleet? kysyi ihmeissään Lauri Saha.

— Siksi olen siihen tulokseen tullut, koska sen omasta kohdastani olen huomannut todeksi.

— Selittäkäähän toki tarkemmin mielipiteenne! huudahti Lauri Saha. Hänestä tuntui hiukan hullunkuriselta tuollainen väite. Häntä suututti tuon miehen musta taantumuskanta, kuten hän mielessään nimitti sitä.

— Silti niin ajattelin, koska mielipiteeni mukaan ihminen, kehityskykyinen ihminen, voipi kohota valistuneeksi ilman seuroja ja kouluja. Ja sellaisista ihmisistä, jotka eivät voi itse kehittyä, ei tule valistuneita tai sivistyneitä — sanoipa noita nyt miten hyvänsä — seurojen eikä muitten laitosten muokkaamallakaan. He pysyvät siinä tilassa missä ovat, teki heille mitä tahansa.

— No, no, eihän — — —

— Odottakaahan! Silti nuorisoseuran toimintakin on minun mielestäni turhaa. Se tekee tuollaisia idiootteja, jotka luulevat olevansa jotakin, mutta jotka kuitenkaan eivät ole kuin suunsoittajia. Suoraan sanoen enimmillä ihmisillä ei ole kehittymiskykyä. Heitä ei saa tuosta tuohon, vaikka henkensä antaisi heitä kehittääkseen.

— Mutta heitä ei ole koetettukaan kehittää. Esimerkiksi nuorisoseuraliike on vielä niin nuori, ettei sen vaikutuksia vielä tiedä odottaakaan. Pimeydessä on meidän kansa, varsinainen saloilla elävä kansa saanut tähän asti elää.

— Mutta pimeydessähän ovat kaikki alkuaan eläneet, sellaisetkin, jotka nyt valkeudessa vaeltavat.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Lauri Saha, jota keskustelu alkoi viehättää.

— Tarkoitan, että — suokaa nyt mennä kauvaksi taaksepäin — että pimeydessähän ovat eläneet muinaisuudessa kaikki ihmiset. Vähä kerrallaanhan ovat kaikki kehittyneet: taiteet, tieteet, yleensä ihmishengen saavutukset. Mutta kuka noita on kehittänyt? Ihmiset. Mutta mitkä ihmiset? Nuo, joilla on ollut kehitys- ja kehittymiskyky.

— Tarkoitatte ihmiskunnan neroja. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole neroja, sehän on mahdoton olettamuskin, sanoi Lauri Saha.

— Eivät olekaan. En sitä tarkoitakaan. Eivät kaikki ole neroja, mutta on sellaisia, jotka neroja ymmärtävät, jotka esimerkiksi taiteen saavutuksista osaavat nauttia. Mutta niitäkin on vähän, verrattuna tuohon suureen joukkoon, joka ei kykene muuhun kuin syömiseen ja tyydyttämään alhaisimpia viettejään. Tuo suuri joukkohan on aina ollut noitten kehityskykyisten johdettavana, kuin raskas ainejoukkio on se vierähtänyt aina sinne, mihin sitä on vieritetty. Sitä on aina hallinnut tuo sen yläpuolella oleva, siitä kyllä noussut ihmisryhmä; ja niin tulee aina olemaan. Tuo joukko ei jaksa kohota, ei koskaan, on turha vaiva sitä yrittääkkään.

— Mutta tehän olette, vaikka olette talonpoika, hirveän ylimysmielinen, sanoi Lauri Saha.

— Sanokaapa miksi haluatte, niin ajattelen.

— Mutta onhan tuo joukko, niinkuin sitä nimitätte, paljon muuttunut. Ovathan tavat sievistyneet entisajan tapoihin verrattuna. onhan kansa esimerkiksi oppinut lukemaan ja paljon voisi luetella esimerkkejä, jotka osoittavat sen kehityskykyä. Siis valistustyö ei ole turhaa, koska se jotain aikaan saapi, vaikkakin hitaasti.

— On se oppinut lukemaan ja on se oppinut jotain muutakin, Mutta miten? Pakosta. Tiedättehän, jos esimerkiksi ajattelemme meidän kansamme kehitystä, miten tuo lukutaito on saavutettu. Jotkut valistuneet, Gezelius-piispathan etupäässä, sen aikaan saivat. Mutta miten? Pakolla. Vedoten tunteisiin ja viettoihin: ei saanut naimisiin mennä eikä uskonnollisiin menoihin osaa ottaa, jos ei osannut lukea. Tämä pakko juuri saikin tuon koneellisen lukutaidon aikaan. Sillä sehän oli koneellista lukemista, eihän ymmärtämisestä ollut puhettakaan. Mutta oli vastahakoista tuosta joukosta lukeminen, niinkuin se vieläkin on. Jos ei olisi pakkoa, niin suuri osa siitä ei kirjaa käteensä ottaisi.

— Te liioittelette. Lukemaanhan kansa on hyvin halukasta ja samaten oppimaan. Senhän todistaa sanomalehtien runsas leveneminen ja kirjallisuuden leveneminen, puhui Lauri Saha.

— Ihmiset ovat lisääntyneet, joten suhteellisesti tuo valveilla oleva ryhmäkin on lisääntynyt. Mutta suuri joukko nukkuu ikuista unta, se ei välitä sanomalehdistä eikä kirjallisuudesta. Kyllä se huutaa sorrosta ja sortamisesta, mutta kun leipää kurkkuunsa saa, niin on hiljaa.

— Te olette katkera, sanoi Lauri Saha.

— Jos se olisi saanut olla rauhassa, niin se olisi samallaisessa asemassa kuin kreikkalaisilla orjat. Mutta muutamat pehmeäsydämiset ihmiset ovat kuvitelleet voivansa tuon joukon herättää ikuisesta unestaan. Tuon joukon, jota kreikkalaiset osajoukoksi sanoivat ja jota nyt ei enään orjina kohdella, jolla olisi vapaa valta kohota, jos se kykenisi. Mutta se ei kykene. Huutaa se kyllä osaa — osaahan sonnikin, — kun sen päähän on ajettu jotain aatteita, kun kellokkaat edellä huutavat, niin osaa joukkokin perässä. Heiltä puuttuu ehkä toisinaan leipää, mutta kun he sitä saavat, niin silloin, silloin huuto loppuu ja joukko on tyytyväinen, muuta se ei kaipaa.

— Mutta teillähän on hirveät mielipiteet, huudahti Lauri Saha.

— Niin ehkä on, mutta todet kuitenkin. — Niin, miksi tuota joukkoa sitten vaivata! Antaisi sille leipää ja teettäisi sillä työtä ja muuten hyvin kohtelisi. Kehityskykyiset ihmiset tekisivät henkistä työtä tai mikä miellyttäisi mitäkin. Lisäisivät tuota ihmishengen tuottamaa henkistä perintöä. Miksi he koko joukkoa koittavat perässään vetää ja siihen turhaan työhön aikaansa kuluttaa. Miksi he tuota joukkoa kiskovat, tuota, joka ennen oli orjajoukko, jota ei enään sinä pidetä, mutta jona se on ollut ennen ja tulee vastakin olemaan, aina se tulee olemaan joukkona, niin tänään, niin huomenna ja niin ijankaiken. Siihen suuntaan kehitytään, että nykyisen rahaylimystön sijaan tulee hengen ylimystö. Sukuylimystö on kadottanut merkityksensä, nyt tai oikeammin tulevaisuudessa kadottaa raha- ja raa'an voiman ylimystö valtansa ja hengen ylimystö pääsee oikeuksiinsa. Mutta joukko pysyy aina joukkona, sen olot paranevat ja silloinhan se on tyytyväinen, sille hengen ylimystö suo leipää ja silloin kaikki, koko maailma on onnellinen.

— Minua ihan pyörryttää tuo teidän mielikuvituksenne lento. Te olette katkera, jostain katkeroitunut ja silti olette mielestäni väärässä. Minun mielestäni ovat kaikki terveet ihmiset kehityskykyisiä, joilla on kyky kehittää henkeään ja omistaa ihmiskunnan henkinen perintö ja kyky siitä nauttia. Kehitysmahdollisuuden siihen tarjoaa myös nuorisoseuraliike. Maalaisväestömme on hidasta ja kankeaa, koska se tähän asti on pimeydessä ollut. Mutta odotetaan ja tehdään työtä sen hyväksi, niin kyllä vielä kerran päivä vaikenee, sanoi Lauri Saha.

— Niinhän te sanotte. Te, jotka saatte olla todella sivistyneitten parissa ja jotka saatte sivistyksen hedelmistä, taiteesta ja muista ihmishengen saavutuksista monipuolisesti nauttia. Te silloin tällöin kuin huviksenne tulette tänne maalle ja saarnaatte innoissanne valistuksesta ja valistamisesta tuntematta ollenkaan valistettavianne. Mutta hyvähän on toivossa elää, puhui Kalle. Hän oli noussut kävelemään ja käveli kiihtyneenä lattialla.

— Mutta nuorisoseuraliikehän on juuri kansasta alkunsa saanut.

Siellähän sen alkujuuret ovat, sanoi Lauri Saha.

— Niinhän sanotaan. Mutta kun tarkemmin tuon liikkeen alkuvaikutteita tutkittaisiin, niin mistähän mahdettaisiinkaan löytää sen juuret? puhui Kalle. Ja vaikka se olisikin alkuisin n.s. oppimattomista, niin mitä se todistaa? Voihan niistä ja niistähän juuri kohoaakin oppineita, ei koulumaisessa merkityksessä, ymmärrättehän mitä tarkoitan. Nehän ne tuon joukon jättävät, tuosta joukosta kohoavat. Mutta nämähän kohoaisivat ilman seuroja. Siis sen toiminta, nuorisoseuraliikkeen toiminta, on turhaa. Minä esimerkiksi olen siksi tullut, mikä olen, yksin. En sano tätä, että itseäni tahtoisin kohottaa teidän silmissänne, sillä olenhan mikä olen enkä välitä mitä minusta ajattelette ja mitä minusta muut ajattelevat. Halveksin tuota joukkoa, jota te valistatte.

— Mutta ajatelkaahan, sanoi Lauri Saha. Teidän yläpuolellanne voipi olla toisia, jotka teitä halveksivat ja muita teidän laisianne. Ja voipi olla enemmän kehittyneitä ja täydellisempiä kuin te, jotka kuitenkin uskovat ihmiskunnan, koko ihmiskunnan kehitykseen; ja jos enemmän kehittyneet kuin te olette, siihen uskovat, niin silloinhan myöntänette heidän olevan oikeassa ja tunnustatte olevanne väärässä.

— Oletuksia, pelkkiä oletuksia, sanoi Kalle.

— Sekinkö, ettei ole korkeammalle kehittyneitä ihmisiä kuin te?

— En sitä tarkoittanut. On tietenkin.

— Anteeksi, jos puhun suoraan teille! Ettehän loukkaannu?

— En, puhukaa!

— Minusta tuntuu, että teiltä innostus ja rakkaus on loppunut. Noin katkeraksi en minä ainakaan toivoisi tulevani. Kyllä luulen ymmärtäväni teitä. Te olette toimineet nuorisoseurassa ja te olette innostuneet, mutta ette ole saaneet heti unelmianne toteutetuksi ja te olette kyllääntynyt ja tullut katkeraksi ja ehkä toisetkin syyt ovat vaikuttaneet teihin, syyt, joita en ole oikeutettu kyselemään. Mutta huomatkaa, että ihmiset kehittyäkseen tarvitsevat aikaa. Ihminen ei henkisesti hienostu ennenkuin sukupolvien kuluttua. Jos ihminen on alhaisella sivistysasteella ja hänen poikansa koettaa kohota isäänsä korkeammalle, niin hän sen kyllä voipi saavuttaa, mutta ei hänkään vielä ole hienostunut henkisesti, hänessäkin on jotain karkeaa, joka johtuu hänen isänsä vaikutuksesta, jonka hän on, tuo pyrkijä, saanut perinnöksi lapsuuden kodista j.n.e. Hänen poikansa useimmassa tapauksessa kohoaa yhä korkeammalle, hänen henkensä on yhä hienostuneempi, mutta vielä hänessäkin, vaikka vähemmässä määrässä huomataan karkeutta, jonka hän on isältään perinyt, tämä taas isältään j.n.e. Ja ehkä monenkin polven perästä huomataan tuota perintöä. Mutta se haihtuu polvi polvelta, kunnes se kokonaan katoaa ja tulee esille sielukas ihminen, niin täydellinen ja ylevä kuin ihminen voipi olla. Tällä tavalla voipi joissakin tapauksissa kehittyä ihminen, hitaasti kyllä, mutta varmasti.

— Eikö mitä! sanoi Kalle. Monen jalon ihmisen lapsesta tulee toisinaan — eläimellinen.

— Totta, mutta useimmassa tapauksessa kehittyneempi. Ja ajatelkaa! Kun kaikki ihmiset saataisiin kehittymään, kehityksen alkuun, niin silloin, niin silloin ihmiset muuttuisivat. Tähän toivoon perustuu myös osaltaan meidän työmme. Me tässä polvessa panemme valistustyön alkuun, laajennamme sitä, sen piiriä. Tämän jälkeen tulee hiukkasen kehittyneempi polvi j.n.e. Emme täydellistä tulosta työstämme näe; meidän työmme on tulevaisuuden työtä. Mutta siltipä se innostaa!

— Mutta kykeneekö koskaan tuo joukko kokonaisuudessa kehittymään. Mistä se voima, joka panee sen hitaat aivot toimimaan ja sen tylsät silmät järjen, tunteen ja innostuksen valoa loistamaan? — Mutta mehän joudumme liian kauvaksi. — Olen epäröivä — en tiedä varmaan mitä varmana pitää. Olisikohan totta, että olisin erehtynyt? — En tiedä. Pitää miettiä. — Mutta en voi periaatteistani luopua ennenkuin varmasti näen, että olen väärässä. Täällä on kuitenkin niin yksinään. Ei ole ollut kenen kanssa olisi keskustellut. — Kirjat kyllä, mutta sekin on niin yksipuolista. — Niin, mutta en tunnusta vielä tulleeni voitetuksi.

— Te olette edellä noista toisista. Te olette päätänne pitempi tavallista kansaa, kuten sanotaan, sanoi Lauri Saha innoissaan. Häntä ihmetytti tuon yksinäisen miehen mielipiteet ja hänen harrastuksensa. Mitä hänestä olisi tullutkaan, jos hän olisi saanut käyttää hyödykseen niitä apuja, joita tuhannet pölkkypäät kouluissa saavat? mietti hän.

Kalle oli hetken äänetönnä. Hänen mieltään hiveli niin suloisesti tuo toisen tunnustus, jonka hän tunsi ansainneensa. Mutta se suututtikin. Hän tahtoi olla yksin tai ainakin näyttää, ettei hän siitä välitä.

— En pidä imarteluista, sanoi hän jäykästi.

— En tarkoittanut imarrella. Sanoin mitä ajattelin. Mutta uskokaa, että ihmiskunta voipi kokonaisuudessaan kehittyä. Sen todistaa ainakin työ, mitä nykyaikana tehdään sen hyväksi. Työ kouluissa, työ kirkoissa, työ yhdistyksissä, seuroissa ja kaikkialla.

— Mitenkähän se sitä todistaa? kysyi epäillen Kalle ja jatkoi: kaikki näyttää ainakin turhaa olevan.

— Odottakaa, kun koetan selittää! sanoi Lauri Saha. Nyt kiehuu ja kuohuu. Nyt riidellään ja taistellaan. Nyt esimerkiksi sosialismi levenee kautta maailman, tuoden levetessään paljon pahaakin, vihaa, katkeruutta ja pyhän ja korkean halveksumista. Mutta mikä panee maailman tuollaiseen myllerrykseen? Mikä on se voima, joka raottaa tuon suuren joukon silmät, tuon joukon, jota te halveksitte?

— Halveksin, koska se on niin tyhmää. En halveksi minä, vaan moni muukin sanoi Kalle.

— Niin, te halveksitte kyllä sillä tavoin, että teidän halveksimistanne voipi ymmärtää ja — kunnioittaakin. Mutta on paljon sellaisia, jotka esimerkiksi halveksivat tuota joukkoa vähemmästä syystä kuin te, ja noita tuollaisia halveksijoita löytyy n.s. oppineiden joukossa, virkamiesten, pappien ja sellaisten, jotka ovat olleet tilaisuudessa nauttimaan ihmishengen aarteista enemmän kuin esimerkiksi te. He ovat tuollaisia itsekylläisiä, surkuteltavia olentoja, jotka kansasta, johon he itse kuuluvat, ovat saaneet väärän käsityksen toista tietä kuin te. Tai heillä ei ole siitä mitään käsitystä, he pelkäävät tuota joukkoa, joksi te nimitätte ihmisiä, he pelkäävät sitä kuin ruttoa. Saarnaavat sen tietämättömyydestä ja raakuudesta, eivät uskalla sitä lähestyä, peljäten muka vaipuvansa takaisin raakalaisuuteen. Erillään he pysyttelevät yksinomaan mukavuuden syistä; onhan niin mukava olla sivistynyt ja nauttia sivistyksen hedelmistä ja elätyttää itseänsä tuolla joukolla, joka tekee raskaammat ja likaisimmat työt.

— No mutta tehän olette sosialisti, sanoi hymyillen Kalle.

— Kyllä tavallaan. Niin, ja jos sitten tuo joukko nyt vihdoinkin jotain vaatii, vaikkapa vain saada osansa sivistyksestä nuorisoseuratyön muodossa, niin tuota liikettä tuomitaan sen vuoksi, koska se vielä maistuu raa'alle, koska siinä on vielä seassa todellakin raakuutta ja tietämättömyyttä, sen vuoksi, koska se liike on tietämättömien liike, jotka juuri silmänsä ovat auki saaneet ja vaativat ihmishengen tuloksista osansa. Lauri Saha pysähtyi hiukan ja näytti miettivän.

— Ja sitten? kysyi malttamattomana Kalle.

— Tuota liikettä tuomitsevat kouluutetut, koska tuon liikkeen joukot eivät osaa niin toimia, niin elää kuin nuo tuomitsijat, koska heillä ei vielä mitään ole, kun he vasta ovat alkuaskeleita ottamassa — jotain omistaakseen, sitä saamaan mitä heiltä puuttuu. He eivät osaa nauttia taiteesta eikä muusta korkeammasta niinkuin ne, joita kasvatetaan siitä ja kaikesta jalosta nauttimaan.

— Mutta minä luulen osaavani nauttia ja samaa joukkoahan minäkin olen samoissa oloissa kasvanut ja heidän kanssaan ollut ikäni. Minun laisiani — onhan tämä kuin omaa kehumista — on paljonkin ehkä. Eikö tämä todista, että noilta toisilta puuttuu kyky kohota korkeammalle? sanoi Kalle innokkaasti.

— Te ja teidän laisenne olette poikkeuksia. Kyllä ympäristö ja kasvatus, tavat ja sivistys on perinnäistä, senhän myönnätte kuin ajattelette. Hitaastihan kaikki on kehittynyt, vuosituhansien kuluessa. Mutta nyt kun suuri joukko tahtoo saada sivistystä, kun se herää, niin monet sivistyneet, sanon esimerkiksi papit, pitävät tuon joukon pyrkimyksiä — syntisinä. He saarnaavat heidän menonsa, alkuaskeleensa synniksi, koska paljon kompastuksia sattuu. Tieto ja sivistys, minkä joukko itsellensä hankkii, pyörryttää sitä ja silti antaa monesti se aihetta papin saarnassaan sanomaan — sen pyrkimyksiä — synniksi, joka on perkeleestä ja siis tuo pyrkimyskin samasta lähteestä. Mutta nuo tuollaiset herrat eivät huomaa syvemmälle, eivät huomaa mikä on se voima, joka esimerkiksi nuorisoseuraliikkeen pohjaltaan on alkuun pannut ja joka on raottanut joukon silmät? Se voima, joka kärsii nähdessään tietämättömyyttä ja kurjuutta, joka koettaa poistaa sitä, saaden toisinaan aikaan sellaista, mikä hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa, se voima on piilossa, noiden katse ei ylety sitä näkemään. Sanoin: hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa ja raakuuttakin, sillä ihmiskunnan hetket ovat pitkiä. Niin, mikä on tuo voima, joka panee kehityksen alkuun, joukkojenkin kehityksen, jonka päämääränä on onni? Sitä voimaa, niin, tiedättekö miksi sitä nimitetään? — Sitä nimitetään rakkaudeksi. Sen Luoja on ihmisrintaan pannut kaiken sen pahuuden kanssa kamppailemaan, mikä siellä myöskin on. Mutta kerran tuo voima pahuuden voittaa, voittaa raakuuden, kun ihmishengen aarteet ovat kaikkien nautittavana. Tässä uskossahan niin monet ihmiskunnan suurimmista ovat työnsä tehneet. Miksi he eivät ole etsineet ja etsi omia etujaan ja petä tuota sokeata joukkoa, johon kuuluu rikkaita, jotka yhä tahtovat rikastua ja hekumoitsijoita, joille nautinto, likainenkin on muuta kalliimpi ja köyhiä, jotka kurjuudessaan hammasta kiristelevät? Miksi nuo ihmiskunnan jaloimmat eivät tahdo nauttia yksin hengen voimiensa tuottamasta edusta? Heillähän olisi — toisinaan, voimaa ja kykyä sortaa ja pettää. Miksi he totuutta julistavat ja elämänsä muitten onneksi käyttävät? Siihen pakoittaa heitä rakkaus, joka uskoo tulevaisuudessa tuon suuren joukon heräävän, ja sehän jo silmiään aukoo ja — vaatii. Sen silmäthän on aukaissut rakkaus, vaikkakaan tuon joukon teot eivät aina rakkauden töiltä näytä. Mutta kun se tahtoo, tuo joukko jotain, niin sehän osoittaa, että se myös voipi — kehittyä. — Niin, mutta minähän saarnaan kuin pappi ja edessäni istuu syntinen epäilijä, joka ei taida kääntyä.

— Kiitos! Te annatte minulle paljon ajateltavaa. Mutta sittekin, ehkä tuo voima, josta puhutte — niin, palaan vielä siihen — onkin kunnianhimoa noilla ihmiskunnan suurilla ja tuo joukkojen tahtominen — leivän tahtomista ja kun sitä saavat, niin muuta eivät tahdokaan.

— Yhä te vaan kiertelette. Ette tahdo tunnustaa minun oikeassa olevan. Mutta aikahan on kulunut, minun täytyy lähteä. Ette taida maata luovuttaa. En enään vaadikaan: tehkää periaatteittenne mukaisesti! puheli Lauri Saha.

Samassa meni tietä pitkin eräs nainen, työntäen kärryillä lasta edellään. Kallen kasvot värähtivät. Vieras huomasi ja katsoi tielle.

— Vai sellaista katkeruutta, mietti Lauri Saha. Hän huomasi selvästi

Kallen kasvojen värähdyksen johtuneen tuolla tiellä menevästä naisesta.

— Nyt lähden ja kaunis todistus muassani — sen sanon imartelematta — että salokylissä löytyy paljon työtä nuorisoseuroille, koska on sellaisiakin, jotka sen nykyisen toimintarajan ylikin ovat käyneet.

— En pidä tuollaisista puheista, sanoi Kalle.

— Tiedän, mutta en voinut olla sanomatta, sanoi Lauri Saha, suonette anteeksi. Hyvästi sitten!

— Hyvästi! Kiitos myös, sillä luulen teistä rikastuneeni, sanoi Kalle.

— Ja minä teistä, jatkoi toinen.

Ja vielä käden puristus. Sitten hän meni.

Kaunis oli kesäilta. Linnut lauloivat, maa tuoksui. Avonaisesta ikkunasta katsoi ulos Ison-Kankaan isäntä. Mieli oli niin keveänä, keveämpänä kuin pitkään aikaan, mutta kuitenkin surunvoittoinen. Mutta sittenkin sanoi illallista syödessä paimentyttö toisille:

— Isäntä oli niin iloisen näköinen, kun ikkunasta katsoi.

— Mitä tyttö höpsii, sanoi yksi miehistä.

— Ei isäntä iloisen näköisenä taida osata ollakaan, jatkoi yksi piioista; sillä kun isäntä vaikka milloin tuli väen joukkoon, niin katosi muittenkin ilo.

Mutta isäntä siirtyi ikkunasta pois. Istahti pöydän luo ja katsoi kuinka ilta-aurinko valaisi punertavaksi valkoiseksi maalattua uunia. Siitä tuo valaistu paikka siirtyi hiljalleen eteenpäin.

Hän huomasi sen ja hymähti.

— Maa pyörii, mietti hän, ja kaikki pyörii. Pyörittäneekö vaan ja aina tultanee samaan paikkaan? — Niin, mutta maahan kulkee pyöriessään eteenkinpäin — hm, tullakseen vuoden perästä samaan paikkaan.

— Niinhän sanotaan, että se pyörii. Mutta tuleekohan se samaan paikkaan? Jos se sittekin joka kerta hiukkasen siirtyisi — eteenkin päin. Jos sen rata onkin spiraali?

Minne pyörittänee ja minne mentänee — eteenkö päin? — Kaikkiko?

Auringon valaisema, punertava läikkä oli siirtynyt uunista seinään.

Kesäillan ilma, leppoisa, lämmin, huokui avatusta ikkunasta.

Maantien somero ratisi hiljaa ja tietä pitkin kulki kaunis nainen, tuo joka äskenkin, työntäen edellään kärryillä lasta.

Kalle siirtyi äänen kuultuaan katsomaan ja katsoi ikkunan syrjässä, verhon suojassa niin kauvan kuin hänet viheriä reunainen, ilta-auringon valaisema tie vei pois — Pikku-Kankaalle.

Aurinko aleni yhä lähemmäs metsän latvoja. Kaksi pikkutyttöä istui tien vierellä, aidan varjossa ja nyhtivät viheriää ruohoa käsillään ja viskoivat sillä toisiaan. Maa tuoksui ja kostea kaste tuntui jo sen pinnalla. Tuolta etempää, metsiköstä kuului laulu.

Pöydän luo palattuaan huomasi hän paperipalasen, johon oli kirjoitettu:

    Oi missä ompi lempivien maa?

    ja missä sielu levon, rauhan saa?

    — Ei lempivien maata olekaan.

    Kun rauhaa etsit, löydät — hautuumaan.

分享到：