On kulunut aikaa useita vuosia, toisille pitkiä, toisille lyhyitä.

Laajoina lainehtivat Ison-Kankaan pellot juhannuksen aikana ja hiukkasen myöhemminkin, jolloin ruis tuulessa aaltoilee kuin meren pinta.

Pitkinä pistävät metsään päin pitkät, satasyliset ketosarat työntäen heiniä maan täydeltä helteiseen kesä-ilmaan. Kauvas apilan tuoksu leviää tuulen kantamana.

Korkeana ja maalattuna kohoaa talon suuri asuinrakennus kuin linna, ja pitkä, suuri kivinavetta antaa asunnon yli puolelle sadalle lehmälle.

Entiset rakennukset on hävitetty ja uudet sijaan kohonneet.

Rikas ja ylpeä on Ison-Kankaan talo.

Kenelle hän laittanee? Kenelle hän koonnee? ihmettelivät ihmiset.

Ei kukaan tiedä isännän tuumia ennenkuin taasen näkevät jonkun uuden laitoksen hänen tahdostaan kohoavan.

Rikas on Ison-Kankaan isäntä. Rikkautta työntävät hänelle voimakas maa ja hyötyisä karja ja vankka metsä.

Hän se osaa maasta ottaa, ihmettelevät päätään puistaen vanhat miehet. Kuinka kauvan tuolla riittänee, köyhtyy maa vähemmälläkin kiskomisella, puhuvat he.

Mutta multa on syvää Ison-Kankaan pelloissa.

Yksinäinen on isäntä. Ei kukaan saata häntä ystäväkseen sanoa.

Moni tyttö häntä mielien katsoisi, kun uskaltaisi, mutta hän on niin yksinäinen ja ylpeä, ettei kukaan uskalla häntä lähestyä.

Ja hänkö heistä välittäisi.

Elämä hänen ympärillään kiehuu ja kuohuu, Mutta hän elää kuin elämästä erillään.

onko tuo sen iloisen ja leikkisän Kankaan Matin poika? ihmettelivät

Pakojokelaiset. Tuo ylpeä ja yksinäinen.

Pikku-Kankaan Antti on isäntänä hänen naapurissaan ja emäntänä Anna.

Mitä miettii Ison-Kankaan mahtava isäntä? arvelee monasti itsekseen Anna. Anna on tyytyväinen, mutta sittenkin löytyy tuolla sydämen pohjassa arka paikka, joka koskaan ei aivan tuntumattomaksi katoa.

Pikku-Kankaan Antista on kehittynyt edistysmielinen mies. Hän toimii monessa yhteisessä yrityksessä. Paljon, paljon on muuttunut sitten muutaman vuoden.

Niin nuorisoseurako?

Siellä toimii toinen polvi ja seuran kirjuri tutkii entisiä pöytäkirjoja ja näkee siellä tuon erakon nimen, tuon nimen, jonka omistaja elää yksinään suuressa talossaan ja joka mielessään katkerasti ivailee kaikkia yhteisiä toimia, joista sattumalta kuulee puhuttavan. Toimikoot! Ei heistä kuitenkaan mitään tule, ei heistä eikä heidän toimistaan.

Mutta joutuu hänkin sanansa sanomaan elämän hyörinässä.

Tuolla suuressa kylässä, kirkonkylässä, on kansakoulu tullut liian pieneksi. Pikku-Kankaan Antti ja muut hänen kanssaan rupesivat tahtomaan uutta koulua Pakojoen kylään, sinne Ison-Kankaan luo. Eihän ollut kirkolle, jossa koulu oli, pitkä matka, mutta oli niin paljon asukkaita täälläkin, että koulu oli täälläkin tarpeen.

Tuossa joen törmällä, Ison-Kankaan maalla on kuin Luojan luoma paikka sitä varten.

Asia saatiin ajetuksi niin pitkälle, että koulu päätettiin rakentaa.

Käytiin tiedustamassa maan hintaa Ison-Kankaan haltijalta.

Ei rahalla eikä millään, tuli jäykkä vastaus.

— Vielä te tässä kouluja! Kuin niillä te paremmaksi muuttuisitte, mietti ylpeä isäntä. Hän muisteli sitä aikaa, jolloin hän itse oli ollut kansakoulussa, tuolla kirkonkylän vanhassa koulussa. Nauramaan, tyhmästi nauramaan he kykenivät — sen ajan hän niin elävästi muisti — mutta muuhun korkeampaan, jonkun aatteen, vaikka helponkin käsittämiseen, siihen heistä ei monikaan kyennyt. Ja sitten koulun jälkeen! Kun ei ollut enään pakkoa kirjaa käteensä ottaa, niin silloin kaikki muu paitsi syöminen ja koirankujeet unohtuivat. Mitä hyötyä heille koulusta, noille tomppeleille, jotka kirjaa kuin ruttoa pelkäävät? Samallaisia ovat nykyisetkin mukulat. Vielä heille kouluja. Joka kykenee kohoamaan tuosta raskasliikkeisestä, typerästä joukosta, niin hän kykenee sen tekemään kouluittakin, mietti hän.

Jonkun ajan perästä näki hän sanomalehdessä kuvauksen itsestään. Hän sen mukaan oli valistuksen vastustaja, synkän taantumuksen mies.

— Niin olenkin ja siinä pysyn. Tuon joukon vastustaja olen ikäni, sillä tuo suuri joukko ei jaksa koskaan herätä tuosta tyhmyyden unesta, jota se nukkuu, mietti hän.

Niin, sehän oli eräänä pyhäpäivänä kesällä, kun aurinko paahtoi,

kärpäset surisivat ja hän makasi rakennuksen varjossa ruohikolla.

Mäntylän ukko mennä köpitti partaisine poskineen pölyistä tietä pitkin.

Kalle huomasi hänet ja häntä rupesi itsekseen naurattamaan.

— Yksissä ollaan, Mäntyläinen, sanoi hän, kun ukko hänen kohdalleen kerkesi.

— Mitä?

— Niin, yksissä ollaan.

— Niinpä tässä ollaan.

— Niin, mutta siinä, että kirjat teille, noille poikavekaroille, jotka tuolla aidalla kiekkuvat ja noille tytöille, jotka tuolla tiellä tulevat, ovat tarpeetonta tavaraa.

— Niin, veikkonen, ovatkin. Me elämme kirjoittakin.

— Niin te elättekin, ja Kallea nauratti.

— Mutta mistä tämä nyt, tällainen juttu? kysyi ihmeissään Mäntyläinen.

— No kun olen tullut samaan tulokseen noista kirjoista kun tekin, etteivät ne sovi tavallisen talonpojan käteen.

— Älä.

— Se on tosi.

— Vai niin, sanoi Mäntyläinen ja katsoi epäillen nauravaa Kallea. Vai niin, sanoi hän vielä ja lähti tietä pitkin menemään.

— Hittoako minä löpisin! Mitä minä nyt tuon kanssa rupesin puhumaan. Ei se uskonut kuitenkaan; katsoi niin epäillen kuin olisin häntä pilkannut.

Mutta itsekseen häntä nauratti. Ollaan Mäntyläisen kanssa samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, mietti hän.

— Mitähän kujeita tuo nyt oli? mietti Mäntyläinen kävellessään.

分享到：