Saapuivat taasen syksyn pimeät yöt ja vetiset säät. Kesän viimeiset muistot, kellastuneet lehdet, pieksivät syksyn rajut tuulet maahan.
Syystyöt oli jo tehty. Ja talvea maanmies odotti.
Kirkas lamppu paloi kamarin pöydällä. Mies istui pöydän vieressä ja luki äsken tulleita sanomalehtiä.
Sade rapisi ikkunaan ja veden yksitoikkoinen lotina, kun se katolta alas juoksi, kuului sisälle.
— Isäntä, ruoka olisi valmista, kuului samassa arka tytön ääni oven raosta.
Samassa tuli vanha nainen sisään.
— Kyllä siellä sataa, sanoi hän.
Toinen ei puhunut mitään.
— Mutta etkö sinä aijo todellakaan tahtoa Annaa enään meille jäämään? kysyi emäntä, palvelijaksi, jos ei muuksi.
— En, vastasi Kalle. Mitä te siitä puhutte enään. Olettehan jo kuulleet, ettei se sovi.
Huokaus, tuskin kuuluva kohosi vanhan naisen rinnasta, hänen katsoessaan poikansa rypistyneitä kulmia.
— Niin, siellä olisi illallinen, sanoi hän ja lähti.
Hänen mentyään viskasi poika pois sanomalehden ja antoi päänsä vaipua pöytää vasten.
Ei, ei, mikä on mennyt, niin se on mennyt, mutisi hän, nousi ja lähti pirttiin syömään illallista.
