Kului kesää kappale. Heinänteko oli parhaallaan. Mutta kesken kiireimmän heinä-ajan vei Kankaalta Helmin, Kallen sisaren, Saarelan Jaakko.
— Eipä Anna puoliaan pitänytkään, sanoi vielä sairasvuoteellaan isäntä.
— Eipä sitä kerjennyt, sanoi iloisen näköisenä Anna, antaessaan vettä sairaalle.
Oli lauvantai-ilta. Tuollainen rauhaisa, pyhäntuntoinen lauvantai-ilta, jolloin saunan jälkeen on niin hyvä olla, jolloin ei mitään tunnu kaipaavan.
Isäntä oli vaatinut Annaa luokseen häntä hoitamaan. Hän oli kiintynyt tuohon reippaaseen tyttöön enemmän kuin omaan tyttöönsä, joka olikin nyt kokonaan poissa.
— Kyllä tekin saisitte jo toden tehdä, sanoi isäntä, että minäkin herkeäisin nähdä teidän ilonne.
Mutta Annalle tuli silloin asiaa ulos.
— Mikähän sille tuli, kun niin äkkiä lähti? mietti isäntä.
Samaan aikaan olivat äiti ja poika portailla. Anna meni heidän sivuitsensa.
— Mikähän Annalla on! ihmetteli emäntä.
— Miksi? kysyi poika.
— Kun näytti niin — — —. Ei tuolla tainnut olla mitään, jatkoi emäntä kuin itselleen.
— Mutta milloin te toden teette? kysyi hän naurussa suin.
— Eipä meillä taida totta tullakaan, sanoi Kalle.
— Mitä? kysyi kummissaan emäntä.
— Emme me sovi toisillemme, sanoi poika.
— Mutta tehän oikein sovittekin, yritti äiti iloisesti, mutta huomatessaan pojan synkeän muodon, lopettikin siihen. Mutta sitten jatkoi:
— Senkö vuoksi kun puhuvat, että Antti koettaa? En minä usko sitä puhetta.
— Ei siitä mitään tule, siitä meidän asiasta, keskeytti poika äitinsä puheen, ja paiskasi suustaan heinänkorren, jota oli pureskellut ja lähti sisälle.
Kesäisen illan rauhassa mietti äiti. Tuntui niin kipeästi koskevan, kun tuo nuorten toivottu tuuma noin raukesikin. Mutta onkohan tuossa perää, nousi epäilys hänen mieleensä ja hiukan keventyneenä lähti hän sairaan luo.
Mutta ennenkuin kesä oli loppuun kulunut, makasi Ison-Kankaan Matti isäntä maan mustassa mullassa.
Väinö, Kallen veli, lähti Amerikaan. Kalle otti maan itselleen ja niin tuli hänestä suuren Ison-Kankaan isäntä.
