Kuin ihmeen kautta muuttui Pikku-Kankaan Antin elämä. Ennen sellainen hulivili, jonka huvina oli tyttöjen narraaminen ja silloin tällöin pullon suuteleminen. Nuo kumpikin asia olivat häneltä jääneet ja hänestä oli tullut innokas nuorisoseuratyömies. Hänet oli Kallen eroamisen jälkeen valittu esimieheksi.
Vain yhtä tyttöä hän katseli. Tuota, joka hänen elämänsä muutoksen aiheutti.
Annaa hän katseli sillä tavoin, että muutkin sen huomasivat.
Huhu kulki tuosta Kallenkin kuultaville. Se vahvisti sitä tietoa, minkä hän navetassa kerran kuuli ja joka hänet raivoon sai. Vai sellainen tyttö! mietti hän. Sellainen, joka jokaisen liehiteltävä on. Olkoon! En välitä, tuumi hän. Hän rakasti ja vihasi, vihasi ja rakasti. Mutta kukaan ei tuota huomannut.
Pikku-Kankaan Antti riemuitsi, sillä tyttö kävi yhä myöntyväisemmäksi.
Uhallakin näytän tuolle mököttäjälle, etten hänestä välitä, etten häntä sure, mietti tyttö ja seurusteli yhä enemmän Antin kanssa, vaikkakin tuo mököttäjä tuotti tuskan ja pettymyksen tunteen. Mutta kun hän tahtoo eroa, niin tahdon minäkin, mietti Anna.
Kevätkesän valoisat yöt karkoittivat unen Kallen silmistä. Yöhön hän valvoi joka ilta ja kamarissaan lueskeli. Isäkin oli tullut sairaaksi, sekin häntä huolestutti. Tuo iloinen ukko oli arvellut, ettei hänellä enään taida olla pitkää aikaa täällä maailmassa.
Tuomi alkoi kukkaan puhjeta ja tuoksuaan pihamaalle levittää. Oli yö. Sunnuntai taasen oli mennyt. Kalle istui ja katseli kamarinsa ikkunasta. Ei hän mitään määrättyä katsellut. Antoi katseensa lentää kirkkaasta taivaasta viheriään maahan ja taasen takaisin. Hän näki kevyet kuin aaltoina väreilevät pilven häiveröt taivaalla, näki tuoksuvan havumetsän ja viheriät kedot. Kesäinen yö toi mieleen leppoisen rauhan.
Ehkä sittenkin teen toden Annan kanssa. Minähän olen vältellyt häntä. Minähän olen mökötyksen alkanut. Minussahan syy on, mietti hän. Tuo puhe, että hän Antin kanssa olisi, ei, ei se ole mistään kotoisin. Ehkä Antti, mutta ei Anna ainakaan totta tarkoita. Huomenna saa mököttäminen loppua. Isäkin toivoo, että siitä tosi tulisi.
Kalle nojasi kyynärpäillään pöytään, leuka nyrkkien varassa. Katse, kuten miettivän katse, harhaili tietymättömiä teitä.
Mutta mitä? Katse terästyi ja huulet alkoivat vapista. Äkisti nousi hän seisomaan ja kurkoitti likemmäs ikkunaa. Tuolla pellon piennarta pitkin, oikopolkua, metsän niemen kautta kulkevan, tuli tyttö ja poika. Seuran talolta he tulivat. He näyttivät etsivän jotain. Katselivat tielle päin. Samassa he istuivat. Sitä sijaa he olivatkin etsineet. Kohoava rukiin laiho esti heidät tielle näkymästä. Mutta ojaa pitkin, joka alkoi ikkunan alta, näki Kalle heidät.
Samassa huomasi Kalle, kuinka poika kiersi kätensä tytön ympäri veti tytön syliinsä ja suuteli. — Ja tyttö! Ei vastustellut, niin näytti Kallesta.
Kuin naulattuna seisoi Kalle nyrkit puristuneina ja väristen. Ei saanut hän katsettaan irti tuosta parista.
Mutta eivät he kauvan olleet.
Tyttö nousi seisomaan ja yritti lähteä. Mutta poika tarttui hänen käteensä. He näyttivät puhuvan. Jo sai tyttö kätensä irti ja lähti juoksemaan taloon päin. Poika katsoi hänen jälkeensä.
Vai sellaista se olikin. Ei huomenna, ei ikänä hän sitä sanaa minun suustani kuule. Pitäköön Antti hänet! Hänelle omiaan tuollainen tyttö, joka jokaisen syliin hyppää. Hittoakos hänestä välitän, mietti hän ja katsoi yhä tuonne, missä oli nähnyt heidän olevan, mutta siellä ei enään ollut ketään. Selvästi näki Kalle kuitenkin, vaikka silmänsäkin kiinni painoi, Annan Antin sylissä.
Nyt tunsi hän olevansa yksin. Katkera tuska pani hänen sydämensä jyskyttämään kuin kuumeessa. Hänen täytyi muistella, kuin jonkun voiman pakottamana, tuosta lyhyestä kohtauksesta yksityispiirteetkin. Hän oli niin selvästi nähnyt. Nyt ei siis enään ollut huhuista epäilemistä.
Katkerasti nauroi Kalle ääneensä, nauroi ja puri hammasta. Voi, kun hän vihasi! Hän nauroi vihan naurua. Naura kaikelle! sanoi hän itsekseen, tarttui samassa kynään ja kirjoitti.
Hän istui hetken pää käsien varassa ja tuijotti yhteen kohti.
Sitten hän luki hammasta purren;
Naura maailmalle,
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
Kaikki hulluutta on,
Tunteet pois!
Hullu nauramatta
olla vois!
Aina maailmalle
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
