Kului viikkoja. Kalle oleili enimmäkseen itsekseen. Joutoajat hän lueskeli, ja työssä ei hän puhunut juuri muuta kuin mikä oli välttämätöntä.

Seuralla ei hän sunnuntaisin enään käynytkään. Ihmettelyä herätti hänen muuttunut käytöksensä kaikissa. Kun hän löi laimin kokonaan seuran tehtävät, niin kysyttiin häneltä, eikö hän enään tahdo olla esimiehenä. Ei tietenkään hän tahtonut olla. Ei hän selittänyt syytä minkä vuoksi. Sen vuoksi, kun en tahdo, saatiin häneltä tietää.

Kukin selitti laillaan hänen muuttumisensa. — Ylpeydessään hän noin tekee, päättivät toverit.

Hän on kyllästynyt maailmaan ja tulee meidän luo, selittivät kylän uskovaiset. He koettivat saada Kallea mukaansa. Yksi heistä kävi Kallen luona puhumassa tämän maailman turhuudesta. Kävi toinen, kävi kolmas. He tarttuivat kuin takkiaiset häneen. Viimein teki Kalle toden heidän kanssaan. Mutta tämän jälkeen sai Kalle pakanan nimen kantaakseen.

— Mikä poikaa vaivaa, ihmettelivät isä ja äiti.

Ei mikään, saivat he tiedon nauravasta suusta.

Annaa hän karttoi.

Samaten näytti tyttökin tekevän.

Jos he jolloinkin vahingossa sattuivat kahdenkesken joutumaan, niin ei sanaa vaihdettu.

Kumpikin odotti selitystä. Mutta kumpikaan ei saanut ensinnä avatuksi suutaan siinä asiassa.

Annalla oli omat luulonsa: ensin jätti seuralla käymisen, että sai asian alkuun, eroasian. Rupesi kaduttamaan varmaankin köyhän rakkaus. Mutta olkoon! En tukkeudu! Eikä hän tukkeutunutkaan; mutta monet unettomat yöt tämä seikka hänelle toi.

Mutta iloinen oli hän päivillä, iloinen kuin laulava lintu.

分享到：