Mutta Kallen perustama lukurengas ei ottanut menestyäkseen. Joitakin teoksia saatiin läpi käydyksi, mutta sitten loppui uutuuden viehätys.

Vielä ponnisteli Kalle. Hän lopulta itse selosti useita teoksia perättäin pyhä-iltoina. Hänellä oli kiihkeä halu oppia ja saada muillakin herätetyksi saman halun. Mutta hän huomasi, että hänen kuulijakuntansa pieneni pienenemistään.

Taasen oli pyhä-ilta.

Kalle oli tullut seuran talolle ennen muita. Ei ollut vielä kuin emännät siellä. He olivat menneet ulos ja Kalle istui kyökissä yksin.

Oven takana hän istui ja katseli jonkun unohtamaa kirjaa. Tuli joitakin saliin. He puhelivat ja nauroivat. Oli tyttöjä ja poikia. Pikku-Kankaan Antin äänen hän tunsi. He tulivat meluten tarjoiluhuoneeseen.

— Eihän tänne se saarnamies ole vielä tullutkaan, kuuli hän Antin sanovan.

— Ei vielä näy, vaikka onhan sen tapana tulla ennen muita, sanoi joku tyttö.

— Kyllä tulee, kun odotetaan, sanoi muuan.

— Kuka sen vietävä häntä odottaa, äänsi yksi.

— Saa olla kuin kirkossa kun se saarnaa.

— Kirjallisuudesta, jatkoi Antti, matkien Kallen puhetta.

Toiset räjähtivät nauramaan. Tuollaiseen tyhmään naurun hohotukseen, johon aina ovat valmiit kehittymättömät ihmiset.

— Kun saisi tanssia! äänsi joku tyttö-ääni.

— Älä uneksikaan ennenkuin pappi on saarnansa pitänyt, puhui toinen.

— Se ei osaa tanssia, niin silti se ei muutenkaan antaisi, kuuli taasen

Kalle.

— Miksiköhän se ei opettele?

— Kun se lukee.

— Mitähän hyötyä se luulee muka siitä olevan?

— Se kehittää henkeään, matki taasen Antti.

— Kyllä minä en ainakaan viitsisi lukea.

— Enkä minä.

— Oletko lukenut sitten kun rippikoulusta pääsit?

— Perhana! kirosi raa'asti, jolta kysyttiin.

— Tuollahan on suuri kaappi kirjoja täynnä. Lukekaa pojat ja tyttöset, kuului taasen Antin ääni.

— Saakeli heitä kotia venyttäköön! Jos minun vallassani olisi, niin polttaisin koko moskat.

— Oletko lukenut yhtään kirjaa tuolta?

— En. Otin kerran, mutta en viitsinyt. Toin semmoisenaan takaisin.

— Mitä hyötyä siitä lukemisesta sille meidän saarnaajallekin on? Ei se papiksi kuitenkaan pääse.

— Mutta lähdetään tuonne saliin! sanoi muuan.

— Kun siellä olisi Samppa soittamassa! sanoi toinen.

Jotkut heistä lähtivät saliin. Samalla Kalle pyörähti kyökin ovesta ulos. Hän kerkesi juuri parhaaksi, sillä joitakin tyttöjä tuli kyökkiin tarjoiluhuoneesta.

Hän oli kuullut kaikki mitä toiset puhuivat. Hammasta purren seisoi hän hetken pihalla ja ajatteli lähteä kotia ja jättää kaiken sikseen. Vielä noille pässinpäille rupeaisi puhumaan ja heidän kanssaan yksissä toimimaan. Mitä hyötyä siitä olisi. Eivät he kuitenkaan mistään muusta kuin syömisestä mitään ymmärrä. Erilläni heistä pysyn. Tehkööt sitten seuransa kanssa mitä haluavat, mietti hän. Hän halveksi sydämensä pohjasta koko joukkoa.

Tieltä kuului iloisia ääniä ja hetken perästä pyörähti noita äänen pitäjiä suuri parvi pihalle.

— Hei! Kuka siellä seisoo? kysyi muuan. Se oli Kantolan Matti. Kallehan se on. No mitä sinä täällä mietit?

— Enpä juuri mitään.

— Lähde sisälle!

— Minä käyn vielä kotona, sanoi Kalle ja lähti samalla kävelemään tielle. Hän ei olisi saattanut mennä tänä-iltana toisten joukkoon. Ei, vaikka köydellä vedettäisiin, päätti hän, en mene. Olkoot ja eläkööt niinkuin haluavat.

Hän tuli kotiinsa.

Täällä istui muutamia naapuritalon isäntiä iltaansa viettämässä.

— No etkö sinä nuorisoseuralle ole mennytkään? kysyi hänen äitinsä, kun

Kalle tuli sisälle.

— En, vastasi lyhyesti Kalle ja istui kaapin pään ja seinän väliseen loukkoon.

— Eikö siellä sitten tänä iltana mitään olekaan? kysyi muuan isäntä.

— Eikö tuolla jotain liene, vastasi Kalle.

Hän haki aina, kun vaan oli useampia ihmisiä huoneessa, sellaisia piilopaikkoja itselleen, että hän voi hyvin tarkastaa muitten elämää ja puheita, ollen itse näkymättömänä. Tuossa loukossa tuntui hänestä niin turvalliselta istua.

Miehet juttelivat emännän kantaessa heille kahvia. Kallen tulo toi heidän mieleensä nuorisoseuran ja puhe itsestään taasen kääntyi siihen.

— Kaikenlaisia seuroja niillä nykyaikana pitää olla. Tultiin tuota ennen toimeen vaikkei ollut mitään seuroja. Mentiin jonkun talon pirttiin, maksettiin soittajalle joku penni ja sillä sai tanssia vaikka aamuun asti, puhui Tokalan isäntä, tuuheapartainen vanhan ajan äijä.

— Mutta oli siellä elämääkin, juotiin ja tapeltiin, sanoi Saviojan isäntä.

— No tappelevathan nuo nytkin, vaikka on seurakin ja sitä rahaa nyt pitää olla eri paljon kuin ennen, toimitti Tokalan äijä.

— Mutta on kuitenkin elämä entisestään parantunut. Eivät ne nuoret enään niin hirmuisesti tappele kuin meidän aikoina, ja on se elämä muutenkin siivompaa. Kyllä tuo seura on sen vaikuttanut. onhan heillä mihin saavat kokoontua, ettei tarvitse riihissä ja ladoissa meluta. Tuolla kun ne tanssivat aikansa, niin sitten lähtevät kotiaan ja siihen se loppuu sillä kertaa, sanoi Kaarelan isäntä.

— Kyllä se sellaista on, että siivommaksi elämä on muuttunut entisestään. Paljon siihen on tuo seura vaikuttanut. Mutta en minä sittekään tuosta seurasta oikein hyvää ajattele. Minusta tuntuu se sellaiselta viimeisen ajan seuralta.

— Miksi? kysyi Kaarelan isäntä.

— Kun siellä puuhataan niin paljon tämän maailman ruhtinaan palveluksessa.

— No miten?

— Kun siellä pidetään niitä näyttelyitä ja opetellaan jos jotain jonnin joutavaa. Kaikkea sellaista, mikä on tarpeetonta ja vahingollista. Se kirjastokin sinne laitettiin ja ei sinne saatu yhtään oikeaa kirjaa, josta olisi hyötyä ihmisille, puhui Mäntyläinen.

— onhan siellä esimerkiksi maatalous-kirjallisuutta, josta on hyötyä, kun vaan niin tekee kuin sellaisissa kirjoissa neuvotaan. Siitä on hyötyä vaikka teillekin, selitti Kaarelan isäntä.

— Mitä hyötyä? Kyllä työnteko on parasta kirjallisuutta. Kun vaan tekee työtä, niin kyllä elää ilman kirjoja. Ei talonpoika tarvitse mitään tietoja, sellaisia, joita on niissä kirjoissa. Eikä talonpoika joudakaan lukemaan sellaisia. Talonpoika tarvitsee aikansa tositoimeen, puhui Mäntyläinen.

— Mutta ei sitä nykyaikana työtäkään osaa tehdä ilman tietoa, intti

Kaarelan isäntä.

— onpa tuota osattu. Eliväthän nuo ihmiset ennen meitä niine tietoineen. Ja vielä nytkin elää, kun vaan työtä tekee. Kaikki lukeminen ja muu sellainen on turhaa ja vahingoittaa ihmistä. Työtä osaa tehdä vähin tiedoin, kun vaan on ahkeruutta, puhui Mäntyläinen.

— Osaahan hevonenkin työtä tehdä, vaikkei tiedä niinkään paljoa kuin

Mäntylän isäntä, sanoi Kalle loukostaan.

— Sen minä sanon, että nykyaikana tietoineen ja seuroineen menevät ihmiset suoraa päätä helvettiin. Sillä kaiken muun tähden unohdetaan tuo paras tieto, raamattu. Kuka sitä joutaa enään lukemaan, kun täytyy lukea muuta, josta ei ole mitään hyötyä? väitti itsepintaisella äänellä Mäntyläinen.

— Mutta kuka entisaikana jouti sitten raamattua lukemaan, vaikkei ollut muutakaan lukemista? kysyi Kalle.

— Ei tainnut Mäntyläinenkään lukea paljon raamattua nuorena ollessaan, sanoi nauraen Kaarelan isäntä.

— Enpä kyllä lukenut, myönsi Mäntyläinen.

— Sinä olit kova tanssissa kulkemaan, sanoi Kallen isä.

— Mutta nykyaikana nuoret toki lukenevat edes jotain ja elävät siivommin kuin ennen, nuorisoseurallakin esimerkiksi, sanoi Kaarelainen.

— Siinäpä se, että ne lukevat. Ennen minä poikani ja tyttöni antaisin kulkea riihitansseissa ennenkuin nuorisoseuralla, sanoi Mäntyläinen.

— Miksi? kysyi Kalle.

— Siksi, että entisaikaan tansseissa ei oppinut sitä, mitä nyt tuolla seuralla koetetaan opetella. Ei silloin ollut kirjoja. Eikä silloin luettu ja aikaa siihen hukattu. Nyt ne nuoret tulevat niin viisaiksi tuolla, että tiedon tähden unohtavat sen paremman, kaikista kalleimman. Niin se on, puheli Mäntyläinen.

— Ettäkö te antaisitte lapsenne ennemmin riihitansseihin mennä kuin nuorisoseuralle? Kysyi Kaarelan isäntä.

— Niin juuri. Siellä he eivät opi Jumalaa pilkkaamaan.

— Mutta kiittämään ja ylistämään, jatkoi Kalle katkerasti Mäntyläisen alottaman lauseen.

Sen sanottuaan lähti hän kamariinsa ja heittäytyi sänkyynsä vaate päällä pitkälleen. Hän ei viitsinyt sytyttää lamppua, vaan makasi pimeässä. Voi kun hän halveksi noita ihmisiä. Hänen sisässään kiehui ja hyppi tuhannen tuhatta suuttunutta ajatusta. Hän iski nyrkillään sängyn laitaan. Häntä suututti tuon Mäntyläisen puhe, häntä suututti nuorisoseura; hän oli vihassa koko maailmalle ja itselleenkin. Hän tunsi olevansa yksin. Niin juuri, yksin olen, en huoli kenestäkään kumppalikseni, en tahdo kenenkään kanssa olla tekemisessä muutoin kuin mitä täytyy työssä olla.

Hän mietti työtään nuorisoseurassa. Hän oli koettanut parhaansa mukaan siinä toimia, mutta hän huomasi, ettei kukaan hänen työstään välittänyt. He eivät ymmärtäneet häntä, eivätkä mitään mikä on ylevää ja jaloa. Eivät ne ymmärtäneet nauttia kirjallisuudesta, eivät edes viitsineet lukea. Mutta mitenkäpä he lukevat kun se heitä ei huvita. Hän oli tuossa lukurenkaassa tullut tuntemaan kumppanissaan paljon tyhmyyttä. Kun joku heistä kerran oli ottanut selostaakseen erään teoksen, niin ei hän ollut käsittänyt ollenkaan tuon teoksen sisältöä. Esitti kerrassaan sen sillä tavoin, että kaikki kauneus sen sisällöstä katosi. Hän ei ollenkaan kyennyt ymmärtämään tuossa teoksessa piileviä kauneuksia, noita, jotka Kallen sydäntä hivelivät hänen lukiessaan sitä ja jotka nostattivat hänen henkensä jokapäiväisyyden yläpuolelle. Ei tuo hänen kumppaninsa ollut ymmärtänyt mitään. Oli lukenut ja sittekin oli hän niin itsetietoisena ja varmana lausunut mielipiteensä. Tuo Kallea juuri suututtikin, tuo ylpeys, joka on kehittymättömille ihmisille ominainen. Kun he saavat jonkun asian mielestään selville, tuollaisen, jonka kaikki enemmän kehittyneet tietävät, niin sitä he sitten mahtavasti toitottavat, niinkuin he sen olisivat keksineet ja selvittäneet. Ja tällaisena monet ihmiset pysyvät koko ikänsä, vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Heissä ei ole kykyä huomata omaa pienuuttaan eikä tämä kyky heillä koskaan kehitykään. Sen oli Kalle luullut tulleensa huomaamaan. He ovat idiootteja, joilta puuttuu se, mikä toisilla ihmisillä on. He eivät ole säälittäviä, vaan suututtavia; he häiritsevät kuin ilkeät hyönteiset elämisen ilon ihmisiltä. Tällaisia, mietti Kalle, on suurin osa hänen tovereistaankin. Mutta olenko minä parempi? kysyi hän itseltään. Tähän kysymykseen ei hän voinut antaa vastausta, joka olisi häntä tyydyttänyt. Hän kyllä myönsi, että hän ei ole parempi, mutta hän tunsi kuitenkin äänen sisässään, jota hän ei voinut vaientaa, joka ääni kuiskasi, että sinä olet toisellainen kuin he. He eivät kykene nauttimaan siitä, mistä sinä. He nauravat tyhmästi sille, mille sinä itket, niinkuin silloin kerrankin, jolloin esitettiin seuran iltamissa eräs näytelmä, joka esitti erään ihmishengen pohjatonta tuskaa. Se oli silloin, jolloin oli muuan herra kesäänsä täällä viettämässä. Hän oli huvikseen ja auttaakseen seuraa sen näytelmän harjoittanut ja itse siinä esiintynyt. Hui, kun Kalle halveksi noita toisia. Hän yksin oli silloin huomannut tuon sykkäilevän tuskan, joka pani tuon näytelmän henkilön toimimaan sillä tavoin, että hänen toimintansa näytti naurettavalta, mutta kun muisti hänen toimintansa vaikuttimen, niin se nostatti kyyneleet silmiin ja pani sielun väreilemään. Tällaiselle olivat he nauraneet tyhmästi kiiluvin silmin.

Olenko parempi? mietti Kalle. Ei hän varmaa vastausta siihen saanut. Miksi minä ymmärsin, vaikka olen samoissa oloissa ollut ja kasvanut kuin hekin? Miksi minä tunnen tyydytystä henkisestä työstä, jota he eivät ymmärrä? Samallalaillahan monet heistä olisivat voineet kehittyä. Mutta heiltä puuttuu kehityskyky. Näin hän ajatteli ja häntä kauhistutti ajatuksensa lento. Häntä hirvitti, että hän tuomitsee toisia ihmisiä sillä tavalla vertaamalla heitä itseensä, pitäen itseään mittapuuna. Hän taisteli vaistomaisesti ajattelunsa tulosta vastaan. Ei se ole niin, ei ei, hoki hän. Nythän olen samallainen kuin hekin, kun pidän itseäni etevänä niinkuin tyhmä poikanulikka. Mikä minä muu olisin? Sehän minä olen. Ei muu kuin poikanulikka, jupisi hän itsekseen.

Mutta silloin muistui hänen mieleensä tuo Mäntyläinen. Hän raivostui. Hän vihasi tuota uskovaista äijää, joka ennen antaisi lastensa vaikka muuttua eläimiksi ennenkuin sallisi heidän päästä edes pienelle nurkalle ihmishengen tuloksista nauttimaan. Sellainen äijä! Eläin ihmisen haamussa! Ja sellaisia on paljon, sen hän tiesi. Voi, kun hän vihasi Mäntyläistä ja hänenlaisiaan.

Hän tunsi olevansa yksin.

Tuo Mäntyläinen ja hänenlaisensa. En tahdo heidän joukkoonsa kuulua. Entäpäs Kaarelainen? Houkkio, joka kehuu nuorisoseuran saaneen aikaan sen, että tanssiminen on siirtynyt mustista riihistä seuran talolle. Ei luule tuolla liikkeellä muuta tarkoitusta olevankaan. Puhui tiedoista ja niiden hyödyllisyydestä mitä muilta on kuullut. Ei osaa ajatella. Ja nuo toiset. Suu auki kuuntelevat ja eivät osaa muusta puhuakaan kuin hevosen varsoista ja lehmistä.

Ja sitten nuorten, hänen kumppaleittensa joukossa, oliko siellä ketään? Toiset sellaisia, jotka pelkäävät kirjaa kuin purevaa käärmettä. Eivät ymmärrä syömistä korkeampaa nautintoa olevankaan. Toiset sitten tuollaisia puolihupsuja höperöitä, jotka luulottelevat olevansa jotain, mutta eivät kuitenkaan ole todella noita toisia korkeammalla.

Hän nousi, sytytti lampun ja otti kirjan käteensä. Mutta ei tullut lukemisesta mitään. Mieli oli niin kuohuksissa.

Hän muisti Annan. Häntä hän rakasti. Häntä ei hän ryhtynytkään arvostelemaan. Hän oli tyttöön mieltynyt ja hänen mieleensäkään ei tullut verrata tyttöä itseensä. Hän rakasti ja piti tyttöä täydellisenä, sillä rakkaushan, niin sanotaan, on sokea. Tässä saikin se olla sokea, sillä tytössä ei mitään vikaa ollutkaan. Hän oli sievä ja henkisesti kehityskykyinen enemmän kuin tavallista. Sen Kalle ehkä vaistomaisesti tunsikin. Ja siksi hän rakasti.

Hän tuli kamaristaan pirttiin, mutta täällä ei ollut muita kuin vanha, sokea huutolaismuori ja eräs kulkumies, jonka hänen isänsä oli ottanut ensi viikoksi työhön. Hetken tämän kanssa juteltuaan tuli hän taasen kamariinsa.

Hänen mielestään eivät häipyneet rauhattomat mietteet. Hän vielä rupesi miettimään suhdettaan nuorisoseuraan, mutta yhä hän tunsi ei voivansa tulla toimeen siinä seurassa. Kuin tauti oli häneen tarttunut halveksiminen. Hän ei voinut sille mitään. Hänen täytyi halveksia noita toisia, kun hän muisteli yhdessäoloaan heidän kanssaan. Heillä ei ole muita harrastuksia kuin syönti ja huvittelemisen halu, toisti hän.

Eivätköhän he ole hiukan odottaneet esimiestään, mietti hän. Odottakoot! Mitä vielä, hekö nyt joutaisivat odottamaan. Tanssimaan heillä on kiire. Hän koetti kuvitella, mitä siellä nyt tehdään, siellä seuran talolla. Hän näki kuinka lattialla parit pyörivät ja kuinka Samppa soitti.

Ilmoittaisin suoraan, etten enään tahdo teidän joukossanne olla, niin olisi paljon parempi, mietti hän. Mutta ei, en minä sitä tee, mietti hän. Olen heidän joukossaan nimeksi edes niin kauvan kunnes Annan saan pois. Hänen mielensä tekee kuitenkin sinne.

Hän tuli mustasukkaiseksi miettiessään, että ehkä tyttö tällä hetkellä on jonkun kainalossa tanssissa.

Mutta mikä ihme siinä tanssissa viehättää, mietti hän. Olisikohan se jäännös siltä ajalta, jolloin tanssi kuului Jumalanpalvelukseen, jolloin ihmiset olivat alkuperäisemmällä kannalla kuin nyt ovat? Jolloin he, niinkuin vielä nytkin jotkut luonnonkansat huumaavat itsensä tanssimalla lähetäkseen jumalaansa. Olisikohan se suvusta sukuun, vuosituhansien takaa kulkenut perintö, joka on hiukan alkutarkoitustaan muuttanut, joka panee toisen ihmisen tarttumaan toiseen kiinni ja sitten pyörimään niin, että unohtuu muu, väsymyskin, panee pyörimään niin että väsyneenä viimein huohottaa kuin koira. Olisikohan tuo jäännös alkuperäistä, raivokasta eläimellisyyttä? Siihenhän, tanssiin, on halua ja kykyä noilla, joilta halu korkeampaan nautintoon puuttuu. — Mutta ei niinkään. Tanssivathan, niinhän näkyy, yhteiskunnan ylimmätkin. Niin, mutta mitä se todistaa? Ei mitään. Heiltähän voi puuttua halu korkeampaan samalla tavalla kuin noilta toisiltakin. He ovat vaan niin kaukana meistä, niin ylhäälle kohotettuja, ettemme heidän henkistä köyhyyttään näekään.

Ihmeellistä se vaan on, mikä tanssissa viehättää. En ymmärrä. Siihen on halua ja siihen kykenevät kaikki, melkein kaikki.

Kaikkea tuota miettii. Eläkööt ja olkoot! Minä elän laillani.

分享到：