Entistä innokkaammin alkoi Kalle tämän jälkeen toimia nuorisoseurassaan. Hän uskoi varmasti saavansa kaikki, jos ei nyt aivan kaikkia, niin ainakin suurimman osan kylänsä nuoria ihmisiä heräämään siitä välinpitämättömyyden unesta, jota he tähän asti olivat nukkuneet. Olihan tuo uusi aate, tuo, joka tahtoi saada kaikki kansankerrokset sivistyksen hedelmistä nauttimaan, saanut ilmaisumuotonsa nuorisoseuraliikkeessä. Hän uskoi varmasti tämän liikkeen ihmeitä tekevään voimaan. Hän päätti kotikylänsä nuorisoseuran saada sellaiseksi, jollaiseksi hän oli sen kuvitellut ennen sen perustamista.

Tämän innostuksen vallassa, kun hän tahtoi itse kehittyä ja kehittää muita, rupesi hän yhä innokkaammin hankkimaan tietoja itselleen. Kaikki vapaat hetket käytti hän lukemiseen.

Kun hän ahmi tietoja, minkä kerkesi, niin viehätti se häntä. Hänelle aukeni uusi maailma ja hän oli onnellinen. Hän hankki tietoja kaikista mahdollisista asioista. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut siitä mitään hyötyä, vaan sen vuoksi että häntä viehätti tuo askartelu.

Moni rakastunut ei tahdo joudattaa aikaansa muuhun kuin rakastetulleen. Mutta Kallea ei tuo estänyt käyttämästä aikaansa muuhunkin. Hän oli ennenkuin sai asian selville tytön kanssa ollut jo kauvan aikaa levoton ja ei ollut häneltä tahtonut mikään luistaa. Mutta nyt, kun hän sai tietoonsa tytön tuumat, rauhoittui hän. Sillä hän oli nyt varma siitä, että hän tytön saa. Mitäpä se enään tarvitsee miettimistä, ajatteli hän. Kyllä hän mietti ja kuvitteli tulevaisuuttaan. Tyttö oli hänellä aina mielessä, sillä hän rakasti häntä. Mutta se oli tuollaista levollista rakkautta, joka ei yli äyräittensä paisu kuin joessa tulvavesi, joka hävittää kaiken muun. Ei. Se oli hiljaista ja syvällä kytevää hiilosta, josta ei liekit korkealle kohoa, mutta joka kuitenkin on kuumaa. Hän sai rakkaudeltaan rauhan. Siihen ehkä vaikutti osaltaan sekin että tyttö oli joka päivä hänen nähtävänään. Hän aina tiesi missä hän on ja mitä hän tekee.

Nuorisoseurassa hän puuhasi ahkerasti ja saikin seuran toiminnan taasen hetkeksi mielestään tarkoitustaan vastaavaksi. Ei hän enään vihannut tanssia niinkuin ennen. Sekin tuntui hänestä luonnolliselta. Hän olisi melkein itsekin voinut tanssia, kun vaan olisi ennemmin tullut opetelluksi.

Hän perusti nuorisoseuran keskuuteen lukurenkaan, jossa kaikki seuran jäsenet ottaisivat velvollisuudekseen lukea jonkun teoksen seuran kirjastosta ja sen sisällön sitten esittää seuran kokouksissa. Itse hän ensin esitti Kiven "Seitsemän veljestä".

Jonkun aikaa kävi tämä hyvin laatuun. Niin kauvan, kun tähän toimeen innostuneet saivat vuoronsa täytetyksi. Niitä ei ollut kovin monta. Mutta kun näiden vuorot loppuivat, niin silloin syntyi taasen hämminkiä. Tuli sellaisten täytettäväksi tämä tehtävä, jotka eivät siitä välittäneet ja jotka eivät siihen kyenneetkään, ja silloin taasen Kalle huomasi pettyneensä.

Hän itse oli itsensä kehittänyt edelle muita seutukuntansa nuoria ja vaati näiltä samaa kuin itseltäänkin. Siinä hän pettyi.

Lukurengas oli ihan kuolemaisillaan.

Yhtenä sunnuntai-iltana oli seuran varaesimiehen, Pikku-Kankaan Antin vuoro esittää erään teoksen sisältö. Mutta kun hän tuli seuran talolle ja Kalle kehoitti häntä ryhtymään toimeensa, vastasi hän:

— En minä ole valmistanut.

— Miksikä et? kysyi Kalle.

— Enpä vaan ole joutanut, puolusti toinen.

— Miksei sitä jouda, kun vaan on halua, sanoi Kalle närkästyneenä.

— Ei kaiketi se nyt pakollista liene. Kuka siihen voi pakottaa, kun ei vaan tahdo, sanoi toinenkin terävästi.

— Kylläpä se on pakko, kun kerran lupaa. Miksi lupasit? kun sitten et lupaustasi täytäkään, sanoi Kalle. Nyt sinun tähtesi meni koko ilta hukkaan, eihän muutakaan ohjelmaa ole.

Kaikki olivat hyvin nolon näköisiä.

Antti vihellellen lähti tarjoiluhuoneeseen. Hän, vaikka olikin teräväkielinen, ei löytänyt sanoja tällä kertaa.

— Tanssi lopuksi, sanoi joku.

— Tanssi pystyyn! kuului kiihkeitä ääniä.

Kalle huomasi joittenkin heittävän häneen vahingoniloisia syrjäsilmäyksiä.

— Tanssikaa sitten! sanoi Kalle. Mutta otetaanhan tästä lähtien tavaksi täyttää velvollisuutemme seuran työssä, sillä muuten siitä ei mitään tule. Mutta hänen äänensä hukkui hälinään ja meluun.

Samassa alkoi viulun viritys-äänet kuulua.

Jonkun aikaa pidätetty tanssi-kiihko otti taasen vallan käsiinsä. Hetken perästä oli pareja lattialla täydessä menossa. Kalle istui taasen seinän viereen katselemaan toisten iloa, tuota, josta hän ei osannut nauttia. Hän tunsi mielensä hiukan katkeraksi; mutta toivoi kuitenkin, ettei tämä ollut muu kuin tuollainen poikkeustilaisuus, sattuman kaupassa tullut, joka tällä kertaa oli hänen aikeensa tyhjäksi tehnyt.

Samassa sattui hänen katseensa Annaan, joka seisoi seinän vierellä. Hän huomasi kuinka tytön silmät loistivat ja kuinka hän odottavan näköisenä seisoi. Kalle siirtyi hänen luokseen, siinä oli pari muutakin tyttöä.

— Tekeekö tyttöjen mieli pyörimään, kysyi hän iloisella äänellä, painaen äsken kohonneen suuttumuksen alas.

— Tekee niin hirmuisesti. Etkö lähde, Kalle tanssimaan kanssani?

Minusta ei kukaan huoli, sanoi yksi tytöistä piloillaan Kallelle.

— Mutta kun en minä osaa.

— Kyllä minä opetan. Lähdepäs! sanoi tyttö.

— Me kolmen pyöritämme sinua koko illan, niin kyllä viimein opit, jatkoi tyttö.

— Koetetaanpas!

— Ei, en minä opi. Ei minusta tule kalua, sanoi Kalle. Suuttumus kokonaan katosi. Hänestä tuntui kuin hänkin voisi ottaa osaa tuollaiseen iloon. Mutta kun ei ollut ennemmin tullut opetelluksi. Tuntui mieli käyvän niin keveäksi tyttösten kanssa jutellessa. Sävelet hivelivät hänen korviaan ja hän sai hiukkasen käsitystä tuosta, joka toiset sai valtoihinsa, tuosta tanssista.

Mutta samassa tuli Pikku-Kankaan Antti ja vei Annan tanssiin.

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Mieli kävi katkeraksi. Tuo se sai paremman ajanvietteen tänä iltana pilalle, mietti Kalle. Hän vihasi Anttia, sillä tämä oli tuollainen "iloinen poika," josta tytöt pitivät sukkelan kielensä ja mainion tanssitaitonsa vuoksi. Monen tytön pään hän oli pyörälle pannut, ja huhuiltiinpa hänen saaneen pahempaakin aikaan tyttöväen keskuudessa.

Kalle halveksi häntä. Ja äskeinen tapaus toi vihankin hänen sydämeensä.

Silmillään seurasi Kalle heitä. Hän näki kuinka iloisen näköisenä Anna pyörähteli.

Mutta Kalle oli synkkänä koko illan.

— Oliko hauska? kysyi hän Annalta, heidän kotia mennessään.

— Oli niin hirmuisesti, kuului vastaus.

— Oliko sinulla? kysyi tyttö.

— Ei.

— Miksikä?

— Kun panivat pilalle koko illan.

— Miten?

— Tanssilla.

— Saahan sitä nyt joskus tanssiakin. Mikset sinä ole opetellut tanssimaan? Sinun kanssasi olisi hauska tanssia.

— En minä siitä välitä.

— Mikset?

— Se on niin joutavaa. Nytkin sen tähden Antti pilasi iloisen illan.

— Eihän pilannut. Kyllä oli niin hauska, ettei pitkään aikaan.

— Sinäkin menit vielä sen kanssa tanssiin.

— Se on hyvä tanssimaan.

— Siihen taitaa olla hyvä.

— Miksi sinä olet nyt murrina?

— Pistelee niin vihaksi.

— Mikä?

— Tanssi.

— Etkö sinä antaisi tanssia ollenkaan?

— En, kun se vaan minun vallassani olisi.

— Etkö minunkaan?

— En.

— Anna nyt tanssia tämä aika ensi syksyyn. Sitten saat minut tanssimattomaksi. Sitten saat tehdä minusta minkälaisen tahdot. Tahdotko suukkosen? Tuossa!

Samassa tunsi Kalle tanssista lämpöisen tytön sylissään.

— Tanssi vaan! Eihän se mitään haittaa. Tanssi ja iloitse! kuiski Kalle.

— En minä tahdo tanssia, jos se on sinusta vastenmielistä.

— Ei ole. Tanssi vaan!

— Miksi sinä äsken puhuit sitten niin — — —

— Ilman aikojani. Harmitti kun se Antti ei tehnyt niinkuin olisi pitänyt tehdä.

分享到：