Tuli kesä ja sen jälkeen syksy. Anna rupesi seuraavaksikin vuodeksi

Kankaalle.

Oli pyhä-ilta. Syksyn ensimäiset pakkaset olivat kuivanneet rapakot teiltä ja kujilta. Jää kattoi vesilätäköt teitten ojissa ja pihoilla. Maa oli kohmetuksissa ja askeleitten ääni kuului pitkän matkan päähän, kun joku tiellä käveli.

Valo loisti kauvaksi nuorisoseuran talon suurista ikkunoista.

Tänä iltana oli seuran vuosikokous. Ja saadakseen selville seuran jäsenten mielipiteen oli Kalle päättänyt alustaa keskustelukysymyksen: Eikö olisi syytä lopettaa tanssi seuran iltamista, ettei tanssittaisi muulloin kuin suuremmissa iltamissa?

Siellä istui hän seuran tarjoiluhuoneen loukossa ja mietti vielä kertaansa miten alustaisi tämän kysymyksen.

Ei ollut vielä ketään tullut kokoukseen.

Anna oli kyökissä erään toisen tytön kanssa keittämässä teetä ja kahvia. Hän oli niin viehättävän näköinen valkoisessa esiliinassaan.

— Tule, Kalle, ryyppäämään meidän kanssa kahvia! sanoi hän Kallelle, tuodessaan kuppeja tarjoiluhuoneen pöydälle.

— Annatteko te kahvia minulle, sanoi Kalle ja meni kyökkiin.

— Kenellekäs antaisimme, jos ei esimiehellemme, sanoi toinen tyttö.

— Saanko olla täällä teidänkin esimiehenä? kysyi Kalle.

— Ole vaan meidän esimiesnä, siksi kunnes toisiakin tulee! vastasi tyttö nauraen.

— Sittekö virka loppuu? kysyi Kalle. Tuleeko teille sitten toiset esimiehet?

Hän säpsähti. Ensi kertaa eläissään oli hän nyt tyttösten kanssa leikkisille ruvennut. Hän hämääntyi. Mutta nuo nauravat olennot näyttivät hänestä niin vietteleviltä, ja varsinkin Anna.

— Kyllä sinulle tulee toinen esimies, sanoi Anna veikistellen toiselle tytölle.

— Ja entäs sinulle? sanoi toinen.

— Ei minulle — — mutta sinulle, sanoi Annakin ja hämmentyi ja tapaili sanoja. Huomaamatta hän oli sellaiseen umpikujaan itsensä puhunut, ettei tiennyt miten siitä pelastuisi.

— Kalleako sinä pidät esi-, esi-, — miehenäsi, puhui kiusoittavasti toinen tyttö, korostaen miehenäsi-sanaa.

Kalle näki Annan hämmentyvän ja punastuvan. Mutta eihän tytöt kauvan ole sanojen puutteessa.

— Tuossa on esimiehelle toinen kuppi kahvia! sanoi samassa toinen tyttö.

— Annatteko te vieläkin, sanoi Kalle.

— Tietenkin esimiehelle, vastasi tyttö.

— Ja ensi vuoden esimiehelle, jatkoi joutuin Anna.

— Mistäpä sen tietää kuka ensi vuoden esimies on, sanoi Kalle.

— Tietenkin se, joka valitaan, ja kukapa muu kuin sinä, puhui toinen tyttö.

— Saapa nähdä, sanoi Kalle ja meni saliin, jonne oli tullut muutamia poikia.

Hän kuuli tänne tyttöjen naurun kyökistä.

Tuli yhä enemmän väkeä ja pian alkoi kokous.

Kalle meni pöydän taa puheenjohtajan paikalle ja aloitti kokouksen.

Kun oli edellisen vuoden vuosikertomus ja tilit luettu, nousi hän seisomaan ja sanoi: Hyvät toverit! Meillä on nyt vuosikokous, jossa on valittava ensi toimintavuodeksi esimies ja johtokunta seuralle. Mutta ennenkuin siihen toimeen käymme käsiksi, pyydän saada esittää erään kysymyksen teidän keskusteltavaksenne ja päätettäväksenne, koska nyt vielä näyttää olevan aikaa. Hän jatkoi: Te tiedätte mikä on nuorisoseuran tarkoitus: itsekasvatus, lyhyesti sanoen. Me itse olemme itsemme kasvattajia ihmisiksi, kykeneviksi toimimaan itsemme ja muitten hyödyksi. Mutta tätä toimintaa ehkäisee tanssista johtunut liiallinen huvitteluhalu suuressa määrin. (Kuului epäselvää mutinaa salista). Senhän kaikki tunnette. Meidän joukossamme on sellaisia, eikä aivan vähänkään, jotka tanssin tähden lyövät laimin kaiken muun korkeamman. Iltamissa he eivät odota mitään muuta niin hartaasti kuin tanssia, ja viikon varrella ei heidän mieleensä mahdu muuta kuin että tulisi pian pyhä, että saataisiin kokoontua taasen tanssimaan. Kaikki muu heiltä jääpi syrjä-asiaksi. Tämän tähden pyydän, että noita, tuollaisia tanssisairaita pelastaaksemme hyväksyisimme seuraavan ponnen:

Tästä lähtien Pokojoen kylän nuorisoseurassa ei tanssita muulloin kuin suurimmissa iltamissa.

Pyydän käyttämään puheenvuoroja.

Puheenvuoroa ei pyytänyt kuin pari kolme sellaista, jotka puolsivat ehdotusta. Toiset sen sijaan ilmoittivat äänekkäästi vastustavansa ehdotusta, ei selvästi, mieskohtaisesti, mutta sen päätti Kalle tyytymättömästä mutinasta, joka kuului joka puolelta salista.

— Tahdotaanko äänestää siitä, hyväksytäänkö vai hyljätäänkö tämä ehdotus. Tai mitä se siitä paranee. Kuulustaa siltä, että se hylätään.

— Niin, niin! kuului hyväksyviä huudahduksia.

Sen jälkeen seurasi esimiehen valitseminen.

Tyynenä istui Kalle puheenjohtajan paikalla. Mutta hänen sisässään kiehui. Jos hänen olisi tarvinnut puhua, niin ei hän olisi voinut, sillä viha olisi sulkenut hänen suunsa. Posket vuoroin hänellä kuumenivat ja toisinaan hän tunsi niiden kylmiksi valahtavan. Kädet puristuivat nyrkkiin pöydän alla. Voi sitä vihaa! Hän luuli siihen paikkaan pakahtuvansa.

Puheen sorina kuului epäselvänä hänen korvissaan. Voi noita raukkoja, kun eivät kykene muusta nauttimaan kuin tanssista, mietti hän. Ei mistään muusta. Hypätkööt kuin eläimet kiima-aikana. Sellaisia he ovatkin. Vielä heille kirjallisuutta, noille, jotka rippikoulun käytyään pelkäävät kirjaa kuin kummitusta. Olkoot sellaisia kuin ovat. Ei heitä muuksi saa, ei he mitään ymmärrä vaikka Herran enkeli heitä johdattaisi. Mutta en totta vie heidänlaiseksi jää, en, en, en. Ennen seinän läpi itseni pusken kuin tuollaisessa joukossa tahdon olla.

Hän havahtui mietteistään ja koetti tyynnyttää itseään.

Hän katsoi saliin. Minne hän silmänsä loi, näki hän nuoruutta, ilosta loistavia kasvoja. Tuolla etempänä istui tyttöjä, pitkä rivi. Heillä näytti olevan jotain erikoisempaa. Annakin oli heidän joukossaan. Mistä ihmeestä he aina nauramisen aihetta saivat? mietti Kalle. Eivät he muuta osaa tehdäkään, aina vaan nauravat. Tuo alituinen nauru kävi kyllästyttäväksi. Hän tunsi kuin olisi puukolla rintaan pistetty. Hän kadehti noita nauravia ja samalla he suututtivat häntä.

— Niin, nyt olisi valittava seuralle esimies ensi vuodeksi. Miten valitseminen toimitetaan, lipuilla vai julkisesti? kysyi hän.

— Julkisesti! Ehdotan valittavaksi entisen esimiehen, sanoi eräs poika.

— Hyvä! Kannatetaan! Kuului ympäri salia.

— Eikö ehdoteta jotain toista, minä luulen, etten enään voi olla esimiehenä, sanoi Kalle vapisevalla äänellä.

— Ei, ei ole muita sellaisia. Mikset sinä voi olla niinkuin tähänkin asti; eihän sinulla mitään estettä ole, jonka tähden et voisi olla, kuului salista.

Kalle tunsi asemansa tukalaksi. Ei hän tahtonut noille itseänsä paljastaa eikä kieltäytymisensä vaikutteita selittää, koska hän ei itsekään löytänyt muuta syytä kieltäytymiselleen kuin tuon, että hän vihasi tanssia ja tahtoi sen sijaan saada seuran työohjelmaan muuta, sellaista, josta hän piti, mutta josta toiset eivät niin paljoa välittäneet. Hän ymmärsi, ettei hän väkipakolla saa toisia jälessään kulkemaan. Mutta hän ymmärsi myös, ettei hän niin osaa kieltäytymisensä syitä selittää, että nuo toiset sitä ymmärtäisivät. He senkin selittäisivät, että hän suuttui, kun ei saanut äskeistä ehdotustaan hyväksytyksi ja tämän tähden pelkäsi hän joutuvansa naurettavaksi. Sitä ei hän tahtonut.

— En minä mielelläni rupeaisi. Koettakaa esittää jotain toista! sanoi hän vielä neuvotonna.

— Selitä syy, minkä vuoksi et rupea! tiukkasi ääni salista.

Kalle ei puhunut mitään.

— Silloin tietenkään et kehtaa kieltäytyä, kun ei ole mitään syytä, kuuli hän taasen sanottavan.

— Olkoon sitten niin tällä kertaa, sanoi Kalle ja sen jälkeen valittiin seuralle muut virkailijat ja johtokunta.

Varaesimieheksi valittiin Antti Pikku-Kangas.

Kun kaikki vuosikokouksen tehtävät oli tehty, alkoi tanssi.

Salin nurkkaan istui puolisokea Samppa, jota sanottiin Sokea-Sampaksi ja joka oli kylän soittoniekka.

Kun ääni hänen viulustaan vingahti, niin silloin tuli eloa saliin. Oli kuin sähkövirta olisi johdettu lattiaa pitkin. Tyttösten jalat alkoivat soiton mukaan elää, silmät paloivat ja povet kohoilivat, puoliavoimet huulet päästivät lävitseen kuumia henkäyksiä.

Tuolta tuli ensimäinen, tuolta poikajoukosta. Tyttösten silmät kiilsivät, paloivat. Kenen ottaa? Annan otti, Ison-Kankaan piian. Tuo, joka otti, oli Pikku-Kankaan Antti. Kaikki katsoivat heitä. Muutamia kertoja saivat he kahden lattian kiertää. Tuli toinen ja otti tytön kainaloonsa, taas toinen ja pian oli pareja lattialla yhtenä vilinänä. Soittaja lämpeni, ja sävelet juoksivat kuin keväinen virta. Tanssijat lämpenivät ja sävelet valloittivat heidän korvansa ja veivät silmistäkin näkövoiman. Eivät he nähneet selvästi mitään. Korvat vaan toimivat, muut aistit lepäsivät.

Kalle istui salin seinän vierellä ja katseli tanssia. Hän ajatteli lähteä pois, mutta ei vaan saanut päätetyksi: nyt lähden. — Aina hetken perästä meni siitä Anna sivu. Hän ei näyttänyt mitään tietävän tästä maailmasta. Vihloi niin kipeästi Kallen sisässä, kun Anna siitä sivu meni, käsi toisen olalla ja tuon toisen käsi Annan vyötäröillä. Kalle toivoi, ettei hän näkisi Annaa eikä tuota toista ollenkaan, mutta kuitenkaan ei hän tahtonut päästää heitä pois näkyvistään aina hän odotti, kun he tuolta toisen kautta tulivat näkösälle ja taasen katsoi niin kauvan heidän jälkeensä, kun he taasen katosivat toiselle suunnalle. — Hän kadehti heitä kaikkia ja melkein vihasi itseään, kun ei ollut opetellut tanssimaan. Mutta kerkeäisihän vieläkin. Lempo tuohon myllyyn lähteköön, en minä, mietti hän. Ei, en voi yrittääkään, vaikka mitä tehtäisiin. — Taasen tuli Anna tuon toisen kainalossa. Kallen sydäntä vihlasi niin kipeästi. Hän vihasi tyttöä. Tuollainen tyttö menee kenen syliin kerkeää. Hän olisi mielellään tahtonut jotain tehdä, jotain sellaista, mikä olisi kiduttanut tyttöä, kiduttanut hirveästi, samalla tavalla kuin häntä itseään. Siinä hän istui ja kärsi. Eikä vaan saanut päätetyksi lähteä pois.

Jo alkoivat tanssijat saada kyllänsä. Tuolla yksi pari erosi, tuolla toinen. — Jälellä oli enään muutamia. Niiden joukossa oli Annakin tuon toisen kainalossa. Nyt näki taasen Kalle heidät selvästi, kun he kiersivät lattialla. Hän ei saanut heistä katsettaan irti. Hän oli ihan parkaista tuskasta, kun Anna äkkiä painoi päänsä tuon toisen olkaan. Samassa he taasen menivät sivu. Kalle tunsi kylmän viiman pyyhkäisevän kasvojaan, kun Annan hame heilahti siinä hänen lähellään. Voi, kun hän vihasi ja rakasti! Ei hän tiennyt kumpaa se oli, se oli tuskaa, jota hän kärsi. Minkä vuoksi? Ei hän tiennyt luonnollista syytä siihen. Vaistomaisesti vihasi hän tyttöä, tuota Anttia, joka Annaa pyöritti, soittoa, tanssia ja noita kaikkia, jotka tanssin tähden unohtivat kaikki — väsymyksenkin. Hän ei voinut tanssia. Häntä ei voinut huumata tuo joku, tuo sanoin selittämätön voima, joka nuo toiset oli valtaansa ottanut. Hänen täytyi siinä istua ja kiduttaa itseään, kiduttaa ja vihata itseään ja muita.

Samassa loppui soitto ja hän näki, kuinka Anna erosi tuosta toisesta.

Joko nyt vihdoinkin maltoit lopettaa, mietti hän katkerasti.

Mutta hetken perästä alkoivat sävelet taasen kevätvirran lailla vyöryä kautta salin. Taasen tuli eloa ja taasen tuo — joku — otti nuo toiset valtaansa. Taasen oli Anna jonkun toisen pojan kainalossa ja taasen Kalle vihasi ja kärsi.

Hän odotti yhtätoista kuin köyhä joulua. Sillä yhdentoista aikana lopetettiin aina iltamat ja kokoukset. Mutta vielä ei kello ollut kuin kymmenen. Vielä sai hän pitkän tunnin tuskitella.

Hän istui ja puhuikin jonkun kanssa, mutta tuo, joka hänen sisässään raateli ja repi, ei häntä jättänyt. Hän salasi sitä muilta ja se se väsytti.

Jo tuli yhdentoista aika. Hän riensi soittajan luo ja käski lopettaa soittamisen. Mutta vielä hetken soitottakin parit pyörivät.

Sitten he lopettivat.

— Eikö esimies vielä pikkusen aikaa anna tanssia, pyysivät tyttöset rukoilevin silmin.

— Ei enää, niinhän on päätetty, että täsmälleen lopetetaan, kun se aika tulee, sanoi Kalle.

— Mutta nyt tällä kerralla! ja kymmenet silmät pyytelivät kauniisti.

— Ei, tuli jäykästi Kallelta.

Väsymyksestä huohottivat tanssineet. Mutta vielä väsyneempänä huokasi

Kalle helpotuksesta, kun vihdoin toki loppui.

Jo tyhjeni sali. Ääniä kuului pihalta ja tieltä, kirkkaita, nauravia ääniä. Kalle aukoi salin ikkunoita, päästääkseen kuuman, kiehtovan ja likaisen ilman ulos. Kuu valaisi vaalealla valollaan kylmästä kohmettuneen, kuuraisen maan ja nukkuvan kylän. Tuolla tiellä häilyi kuin varjoja. Ne olivat kotiin meneviä, jotka äsken lähtivät täältä. Yötuuli kantoi tuolta kaukaa ääniä nauravista parvista, joilla ei vielä ollut kotia kiire. Sieltä kuului raakoja huudahduksia ja kirouksia. Sieltä kuului tyttöjen kauvaskantavia naurun sekaisia kiljahduksia. Siellä meni niin monenlaista sekaisin. — Kyynärpäillään nojasi Kalle ikkunalautaan ja antoi yö-tuulen kasvojaan pyyhkiä. Tuo nukkuva kylä syksyisessä yössä näytti kuun valossa niin lumoavalta. Se näky rauhoitti hänen mieltään. Äskeinen tuska unohtui.

Tuolla etempänä näki hän vielä jonkun tietä pitkin kävelevän. Ei, niitä on kaksi. Pettävä on kuun valo, vaikka se on kirkaskin. Se sallii rakastuneiden nauttia muiden huomaamattomuudesta enemmän kuin kirkas päivä. Tuolla kauvempana he menivät. Ei tarkoin metsän laitaa vasten eroita. Likekkäin he kävelevät.

Kyökistä kuuli Kalle astioiden kalinaa ja nauravia, iloisia ääniä. Siellä olivat nuo kaksi tyttöä, Anna toinen ja eräs poika, jolla Kallen kanssa oli vuoro olla tänä iltana kokouksessa isäntänä. Oli nimittäin seuran jäsenet jaettu nelihenkisiin ryhmiin, joissa oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näiden kunkin ryhmän oli oltava vuoron perään seuran iltamissa taloudenhoitajana, kuin isäntinä ja emäntinä, jotka huolehtivat tarjoilusta ja muusta sellaisesta. Usein sattuivatkin isännät ja emännät tulemaan samaan ryhmään sellaisia, joista sittemmin tulikin toisilleen isäntä ja emäntä. Sattuuhan sitä sellaista yhdistelyä.

Nyt oli Kalle kokonaan tyyntynyt. Levollisesti voi hän kuunnella kuinka tuo toinen poika tyttöjä nauratti. Hän sammutti salista lamput ja vielä hetken katsoi ikkunasta kuun valaisemaa seutua.

Hän tuli toisten luo.

— Tulepas, Kalle, taasen tänne. Me tytötkin kerran tarjoamme, sanoi toinen tyttö ja antoi Kallelle höyryävän teekupin.

— Harvoinpa tapahtuu, että te tarjootte, aina tuota vailla olette, sanoi ilveillen Kalle.

— Sali on vielä lakaisematta, sanoi Anna.

— Mutta kun sammutin jo tulet sieltä, ilmoitti Kalle.

— Emme me nyt lakaise. Tullaan huomenna, illalla, niin päästään nyt kotia, ehdotti toinen tyttö.

— Tehdään niin, myöntyi Anna. Odota, Kalle, minua, ettei minun tarvitse yksin tulla! kuiskasi Kallelle Anna. Nuo toiset eivät kuulleet tuota, olivat tarjoiluhuoneessa.

Sehän Kallella oli mielessä.

Hän tunsi poskiaan polttavan. Nyt viimeinkin se tapahtuu, mietti hän. Kuinka lämpöisen näköinen olikaan tyttö tanssin jäleltä hänen vierellään.

Ei muistanut Kalle äskeistä synkkämielisyyttään, ei tanssia eikä vihaansa. Hän näki tytön panevan takkia ylleen. Minun tyttöni, mietti hän.

He tulivat ulos, lukitsivat ovet ja seisoivat hetken kuun valossa hengittäen puhdasta yöilmaa.

— Sammutitteko, tytöt, tulen sisästä? kysyi Kalle.

— Sammutimme, vastasi Anna.

— Ihanko varmasti?

— Ihan varmasti. Kalle ei luota paljon meihin tyttöraukkoihin, sanoi toinen tyttö.

— Teihin ei juuri ole luottamistakaan, nauroi Kalle.

He lähtivät kujaa pitkin kävelemään maantielle.

Tytöt kävelivät edellä. Annalla kädessä astia, jolla oli tuonut kahvimaitoa. He keskenään supattivat. Pojat kävelivät vierekkäin heidän jälessään.

Tulivat maantielle. Toinen tyttö ja poika erosivat Kallesta ja Annasta lähtien toiselle suunnalle.

He jäivät kahden.

Lähtivät kotia päin kävelemään.

Kuu valaisi ja vesilätäköiden jää kimalteli. Ei kuulunut mitään ääntä.

Nukkuvan näytti koko kylä.

Kun tytön käsi sattui hipaisemaan Kallen käsivartta heidän rinnakkain kävellessä, niin tunsi Kalle aivankuin kuuman virran leviävän tuosta paikasta yli ruumiin.

— Anna minulle se astia! sai hän sanotuksi ja kumartui ottamaan sitä tytön kädestä.

— Ei tämä mitään paina, vastusteli tyttö.

Mutta astian otti Kalle käteensä. Hänestä tuntui, että hän tekisi vaikka mitä tytön tähden.

Eivät he paljon puhuneet. Mitäpä heillä oli puhumista. Kumpikin luuli tietävänsä toisensa ajatukset, mutta sentään kumpikaan ei uskaltanut omia ajatuksiaan toiselle sanoa.

Pian kului lyhyt matka. He saapuivat kotia.

— Kyllä on kaunis ilta, sanoi tyttö.

— On, kuului pojan ääni.

Siinä hetken he seisoivat, eivätkä osanneet puhua toisilleen mitään.

Viimein virkkoi tyttö: Ei nyt vielä tunnu nukuttavan. Paljoko lienee kello?

— Kaksitoista, — ei vielä aivan, sanoi poika, vaikka se oli jo ylikin kahdentoista.

— Minne mentäisiin vähäksi aikaa istumaan? ehdotti viimein Kalle.

Tyttö ei puhunut suullaan mitään, mutta silmillään. Tätä puhetta ei poika voinut väärin ymmärtää.

— Lähdetään tuonne pirttiin, sanoi poika.

— Mutta jos joku näkee, sanoi tytön suu epäilevästi, vaikka silmät puhuivat: lähdetään.

— Eihän siellä ole kuin Reeta-muori ja hänkin sokea ja nukkuuhan hänkin. Rengit ovat vielä poissa, puhui Kalle jo rohkeampana.

Sinne he menivät rinnakkain. Hiljaa ja varpaillaan he hiipivät, etteivät herättäisi eteisen läpi mennessään kamarissaan nukkuvia, toisen isää ja äitiä, toisen isäntää ja emäntää.

Reeta-muori nukkui. Tasainen hengitys kuului hänen sängystään.

— Nukkuu se, sanoi poika.

— Nukkuu, äänsi tyttö kuiskaten.

Tuo nukkuva sokea muori ja heidän hiipimisensä nauratti tyttöä, mutta hän pidätti nauruaan.

Kuun valo tulvi pirtin ikkunoista sisään. Huone tuntui heistä niin oudolta. He istuivat ikkunan viereen.

Pojalla oli vielä kädessään läkkiastia, jonka hän tytöltä oli tiellä ottanut. Hän laski sen lattialle. Mutta se helähti ja muori kuuli sen unensa läpi ja äänsi ja kääntyi vuoteessaan.

Tyttö tarttui pojan käteen ja puristi sitä, puristi aivan kuin olisi tuota nukkuvaa muoria tahtonut tyynnyttää.

He eivät uskaltaneet hengittääkään. Katsoivat hymyssä suin toisiinsa.

Ja voi kuinka tytön silmät loistivat kalpeassa kuun valossa.

Muori alkoi taasen tasaisesti hengittää. Mutta eivätpä kädet tytöllä ja pojalla eronneetkaan. Kumpikin käsi puristi. Nyt ei poika enään voinut epäillä. Hän tunsi varmasti tuon lämpimän käden puristuksen kädessään.

Tyttö kumartui katsomaan ikkunasta ulos.

— Kyllä on kaunista kuiskasi hän. Samassa aukasi hän toisella kädellään takkinsa nappeja. Miten lie käännähtänyt, että hänen olkapäänsä vastasi pojan rintaan, ja poika tunsi hänen hiuksensa kutkuttavan poskeaan.

Samassa tunsi tyttö käden, pojan käden, solahtavan kainalonsa alitse ja puristavan hänet pojan rinnoille. Mutta muuta ei poika tehnytkään, puristi vaan, puristi, että henkeä ahdisti.

— Kuule, Anna! Älä nouse! sanoi poika, kun tyttö nousi seisomaan; sillä hänellä oli paha siinä kierossa istua.

— Etkö päästäisi minua pois? kysyi tyttö kuiskaten, seisoessaan pojan edessä ja pitäessään kättään hänen olallaan.

— En, en, en vaikka mikä olisi, kuiski poika, etsien katseellaan tytön silmiä.

— Pidä sitten näin! sanoi tyttö ja istahti pojan polvelle, tarttuen samalla häntä kaulasta ja puristi itsensä häneen kiinni ja painoi huulensa toisen huuliin.

Kallea pyörrytti. Hän ihan vapisi. Vaistomaisesti kiertyivät hänen kätensä tytön ympäri.

Välähtelevinä salamoina risteili hänen päässään: tuossa hän on, tuossa hän on! Samassa katosi hänen tietoisuudestaan kaikki, sillä tytön kuuma suudelma poltti hänet tiedottomaksi.

Kun hän selveni, niin istui vapiseva tyttö hänen polvellaan ja nyyhkytti.

— Mikä sinulla on, rakas? kysyi ihmeissään Kalle.

— Mitä sinä ajattelet minusta, puhui tyttö, kun minä olin tuollainen? kun minä — — minä — en tiennyt itsekään mitä tein.

— Minä rakastan sinua, kuuletko, Anna! Minä ajattelen ainoastaan, että rakastan sinua. Sano, rakastatko sinä! Sano! kuiski kuumana Kalle.

Tyttö istui ääneti, kasvot lujasti painautuneena Kallen rintaan.

— Sano, sano! kuiski Kalle.

Tyttö istui vaan.

— Sano, muuten en usko, ennenkuin kuulen sen suustasi. Sano!

Nyt tytön huulet sulkivat hänen suunsa, ettei hän voinut puhua —

— Etkö usko, vaikka tunnet, kuiskasi tyttö.

— Tunnen sen, mutta sano kuitenkin!

— Rakastan, rakastan, rakastan, rakastan sinua, sinua, sinua! Uskotko nyt?

Samalla liukui hän pois pojan sylistä ja juoksi pois.

— Älä vielä mene! huusi Kalle.

— Mitä? Kuka siellä on? kuului samassa sokean muorin uninen ääni sängystä.

— Kalleko? Mitä sinä huusit?

— Enhän minä huutanut.

— Kuulutti sellaista unen läpi, puheli muori ja nukkui uudelleen.

Kalle meni portaille. Ei koskaan ollut kuu niin kauniisti valaissut. Täysin vedoin hengitti hän kylmää, raikasta ilmaa. Ei tuntunut nukuttavan, vaikka yö jo aamua etsi.

Nopeasti meni hän kamariinsa kuullessaan renkien tullessaan puhelevan tiellä.

Kuu kamarin ikkunasta työnsi huoneen valoa täyteen. Hän istui pöydän viereen tuolille ja vetäisi toisen kengän jalastaan, mutta unohtui siihen istumaan. Hän antoi katseensa liukua esineestä toiseen. Tuossa hänen takanaan oli vuode, tuossa ikkunan edessä pöydällä lamppu, jolle kuu näytti nauravan. Mitä lampulla tällaisena yönä. Tuolla toisella seinällä oli kirjahylly; oli siellä kirjoja koko joukko. Sitä aikaa oli Kalle uneksinut aina, että tuo hylly olisi täynnä luetuita kirjoja. Tuolla oli vielä — nyt hänen katseensa hairahtui — nauravat tytön silmät, kirkkaat, kyynelten läpi loistavat tytön silmät. Voi sitä raukkaa, kun itki, että mitä minä ajattelen, kun hän rakastaa minua, rakastaa, rakastaa. Kalle tunsi sellaisen tunteen, joka melkein nostatti kyyneleet silmiin. Hän tunsi sanomatonta hellyyttä, ei kiihkoa ollenkaan, tyttöä kohtaan. Tuo raukka, kun on niin turvaton, tuo Anna. Kyllä minusta turvan löysit. Kadutti, kun ei tullut noin puhutuksi. Olisinhan tiennyt hänen minua rakastavan ilman kyselemättäkin.

Hän havahtui ja riisui nopeasti.

Mutta uni ei tahtonut tulla. Kuin kuumeessa, silmät kuivina ja suurina hän makasi ja eli vielä illan tapaukset. Oli tapahtunut liian paljon yhdellä kertaa. Ensin itsensä kiduttaminen nuorisoseuran talolla. Kyllä olen tyhmä, pässinpää, kun en antaisi muittenkaan iloita, kun en ole itse osannut iloita. Mitä elämä ilotta? Kuin reki hevosetta. Mihin sillä pääsee? Nyt se vasta toimi luistaa, kun ymmärtää elämän toisellekin puolelle arvoa antaa. Hänelle tuli mieleen tyttö, mutta pois hän sen vielä työnsi ajatuksistaan. Oli niin somaa olla ajattelematta tuota, jota teki mieli ajatella. Oli kuin jotain nautintoa työntää tuon tytön kuva silmistään pois ja ajatella muuta. Hän ikäänkuin herkutteli ja säästi parhaan herkun viimeiseksi. — Niin, jatkoi hän mietteitään, miksi ei saisi iloita? Kyllä olen ollut tyhmä tähän asti. Olen murjottanut kuin vihainen härkä ja olen murjottanut vielä enemmän kun en ole saanut muita kanssani murjottamaan. Olenko parempi kuin muutkaan? Mitä vielä. Kun en ole tanssinut, niin syy on ollut siinä etten ole osannut. onkohan siinä tarpeeksi syytä? vilahti hänen sielussaan ajatus, mutta nyt, nyt kun hänkin iloitsi, niin ei hän siihen tarttunut, vaan antoi sen mennä ja toisia tulla.

分享到：