Kun kauppaneuvos näki naisen hatun, hengähti hän vapaammin: hän oli pelastunut, juna oli liikkeellä, eikä noiden kahden raivoavan miehen takaa-ajoa tarvinnut enää ajatellakaan. Se vain hänen vielä oli tehtävä, että poistui Burgkundstadtissa asemalta niin huomaamatta kuin suinkin, eksyttääkseen kenties myöhemmin tulevat takaa-ajajat jäljiltä, ja kun häntä ei siellä tunnettu, niin täytyi ollakin helppoa kirjoituttaa väärä nimi luetteloihin oman nimen sijasta. Passia ei häneltä koko matkalla ollut kukaan kysynyt.
Molemmat nuoret ihmiset, jotka istuivat samassa vaununosastossa kuin hänkin, olivat sillä välin nopeasti ja salaperäisesti kuiskailleet toistensa kanssa ja erittäinkin nainen oli useita kertoja kääntänyt päätään häneen päin. Mutta viimeisten katkerain kokemusten johdosta kauppaneuvos oli lujasti päättänyt olla enää ryhtymättä tällä matkalla keskusteluihin kenenkään kanssa, olkoonpa kysymyksessä kuka hyvänsä. Eihän voinut koskaan tietää, mitä kaiken takana oli, ja erittäinkin naisista hän oli saanut näiden parin päivän kuluessa aivan tarpeeksi asti kokemuksia.
»Jollen tykkänään erehdy», puhutteli silloin nuori nainen kauppaneuvosta, joka lämpimästä ilmasta huolimatta oli kietoutunut vaippaansa, »oli minulla jo eilen ilo matkustaa kanssanne samassa vaununosastossa, hyvä herra, ja olen jäänyt teille suureen kiitollisuudenvelkaan».
»Minulle?» sanoi kauppaneuvos ja katsoi naapuriaan suurin pelästynein silmin, »minulle kiitollisuudenvelkaa?» Hän hypähti kuitenkin äkkiä istuimeltaan: »Kaiken pyhän nimessä — sehän — sehän on minun veljentyttäreni!»
»Hyvä herra, en voi teille sanoakaan, kuinka suuren palveluksen meille eilen teitte esiintyessänne ystävällisesti setänä», puuttui nyt nuori mies syvästi punastuvan nuoren naisen sijasta puheeseen; »Marie-parkani, joka rakkaudesta minuun pakeni vihaamaansa avioliittoa, kun hänen isäpuolensa tahtoi pakottaa häntä, olisi kyllä joutunut ilmiannetuksi ja sitten joka tapauksessa lähetetty kotiinsa, ennenkuin olisin voinut saada tiedon hänen tulostaan. Nyt sitä ei enää tarvitse pelätä, ja me olemme juuri matkalla esittelemään itseämme hänen isällensä, jonka täytyy hyvällä tai pahalla mukautua siihen, mitä kerran on tapahtunut.»
»No, onnittelen teitä», sanoi kauppaneuvos varsin kaksimielisellä äänellä. »Jos muutoin joudutte niiden kahden nuoren miehen käsiin, — neidin veljien, jollen erehdy, — jotka lähetin tänään Staffelsteinistä Koburgiin, päästäkseni vain heistä erilleni, niin kiitänpä Jumalaani, jos en ole lähellä.»
»onko veljeni lähetetty Koburgiin?» huudahti nuori nainen, ruveten tarkasti kuuntelemaan, ja kauppaneuvoksen täytyi nyt kertoa, kuinka se oli tapahtunut ja mitä tuskia hän itse silloin oli rikostoverina kärsinyt. Molemmat nuoret kuuntelivat häntä aluksi aivan vakavina; mutta nuoren naisen kauniit, ruusuiset kasvot välähtelivät ja värähtelivät silloin tällöin kuin auringon kimmellys puron ailahtelevilla aalloilla, hänen suurissa ruskeissa silmissään säkenöi tuskin enää pidätettävissä oleva iloisuus, ja kun kauppaneuvos vihdoin pääsi siihen kohtaan, missä veljet olivat kysyneet häneltä, oliko hän kenties itse tuo vanha herra, ei hän enää voinut hillitä itseään vaan purskahti nauruun. Että se kajahti niin kirkkaana ja hopeanheleänä, ja että pikku kasvot samalla näyttivät niin somilta ja hyväntahtoisilta se ei voinut rauhoittaa kauppaneuvosta, ja kooten yhteen koko suuttumuksensa kärsityn vääryyden ja häpeällisen kohtelun johdosta hän sanoi vihaisimmin äänenpainoin ja katsein, mutta kuitenkin kohteliaasti, mikä oli aina hänelle ominaista: »Arvoisa neiti, teidän on kyllä hyvä nyt nauraa, mutta jos teidän maksanne —»
»Rakas, hyvä herra», keskeytti nuori nainen hänet rukoillen ja mielistelevästi, »olkaa vain minulle hyvin vihainen, olen hyvin ansainnut sen kiittämättömyyteni takia, mutta antakaa sitten myöskin anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, että Oskar ja minä emme eläissämme unohda sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa teille olemme».
»Älkäähän, älkäähän», sanoi kauppaneuvos torjuen ja sydämellisten sanain jo kokonaan rauhoittamana. »Muttei — sallittehan minun tehdä yhden kysymyksen: kuinka te saatatte nyt uskaltaa palata kotiin sen jälkeen, mitä eilen tapahtui? Teidän herra isänne ei asiain näin ollen suostu millään ehdolla päästämään teitä naimisiin tämän nuoren herran kanssa.»
»Me olemme naimisissa», sanoi nuori mies, nuoren rouvan karahtaessa punaiseksi, »eivätkä koko maailmankaan isät kykene enää purkamaan tätä liittoa».
»Niin nopeasti?» huudahti kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Vaimoni setä, joka on aina vastustanut avioliittoa tuon typerän miehen kanssa, on pappi, ja kun hän tiesi rakkautemme, niin eilen illalla hän kirkkomme säännösten mukaan, vaikkakin ilman tarpeellisia kuulutuksia, vihki meidät.»
»Se ilahduttaa minua todellakin», sanoi kauppaneuvos, jonka sydämeltä, veljiinkin nähden, täten putosi kivi, »kaikki tuo on varsin oivallista, mutta enpä tahtoisi kokea uudestaan niitä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kärsimyksiä, jotka minulla sen asian takia on ollut — en, vaikkapa voisin saada aikaan puoli tusinaa avioliittoja!»
»Oi, minun mieltäni niin pahoittaa», sanoi nuori pikku rouva pelästyneenä, pannen kätensä ristiin ja katsoen vanhaa herraa niin säälien, että tämä tuli aivan pehmeäksi ja helläksi sydämeltään.
»Oh, älkää olko sen takia pahoillanne», sanoi kauppaneuvos, »tein sen aivan mielelläni —».
»Jos milloinkaan kykenisin ainakin jossakin määrin palkitsemaan ystävällisyyttänne», huudahti nyt nuori mieskin, »niin olen kokonaan käytettävissänne. Tässä on nimikorttini; voisinko minäkin nyt saada tietää teidän nimenne?»
»Nimeni?» sanoi kauppaneuvos, katsahtaen häneen nopeasti ja epäluuloisesti, »ei, suokaa anteeksi te olette hyvin ystävällinen, mutta nimeni on viime päivinä tuottanut minulle niin paljon haittaa ja selkkauksia, että luopuisin siitä tykkänään, jos se vain jotenkin kävisi laatuun, mutta asiain näin ollen koetan tästä lähtien olla niin pidättyväinen siihen nähden kuin suinkin mahdollista.»
»Mutta, Herran tähden, pyydän —»
»Sanokaa minua ajatuksissanne Mülleriksi», sanoi kauppaneuvos, »se on ollut jo kerran tänään nimenäni, ja se oli minulle varsin hyödyllistä».
»En osaa sanoakaan, kuinka mieltäni pahoittaa se, että teillä näyttää olleen niin paljon ikävyyksiä Marien takia, mutta ehkäpä kuitenkin hiukan tyynnyttää mieltänne se, että olette siten tehnyt kaksi ihmistä onnellisiksi.»
»Jos vain voisin sillä saada taas maksani pienenemään», sanoi kauppaneuvos; »mutta luulenpa, että tulemme asemalle, sillä juna viheltää. No, toivotan teille oikein onnellista matkaa ja oikein hyvää vastaanottoa kotona!»
»Kiitämme kaikesta sydämestämme.»
»Olen kuitenkin hyvin mielissäni siitä, ettei minun tarvitse tulla mukaan», lisäsi kauppaneuvos.
»Ja ettekö todellakaan tahdo sanoa meille osoitettanne?» kysyi Marie.
»Nyt johtuu mieleeni, että nimeni saatte joka tapauksessa tietää veljeltänne, jotka, ikävä kyllä, tietävät sen», huokasi kauppaneuvos, »osoitteeni suhteen sallinette minun olla vaiti. Olen iloinen, jos pääsen… jos ei kotona kukaan saa kuulla seikkailuistani. Jos ajaisitte minua takaa sinne saakka, niin olisin kahden viikon kuluessa kuollut mies!»
»Burgkundstadtin asema — kolmen minuutin pysähdys», sanoi tällä hetkellä junailija, avaten oven. »Te jäätte kai tänne, hyvä herra?»
»Jäänpä niinkin», huusi kauppaneuvos, ottaen matkatavaransa. »Ettekö voi sanoa minulle, milloin kyyti lähtee?»
»Se lähtee kai aivan heti», kuului tervetullut vastaus; »kyytivaunut ovat jo täällä».
»Ah, suuri kiitos; sulkeudun siis vielä kerran suosioonne.»
»Oikein onnellista matkaa!» huusivat nuoret aviopuolisot väkipakolla otetun sedän jälkeen, ja kauppaneuvos huomasi seuraavassa silmänräpäyksessä suureksi tyydytyksekseen jälleen seisovansa lähellä kyytivaunuja, jotka veisivät hänet takaisin hänen Dorotheensa luokse, hänen kotoiseen mukavuuteensa, lepoon ja rauhaan. Välittämättä enää vähääkään junasta hän antoi eräälle numeroidulle, siis valantehneelle kantajalle tavaralappunsa, käskien kantamaan matka-arkkunsa sikäläiseen kyytirakennukseen ja punnituttamaan ne, ja itsekin hän lähti sinne nopeasti, lunastaakseen matkalipun suoraan Gidelsbachiin. Veljeksiä hänen ei, Jumalan kiitos, saamiensa tietojen jälkeen enää tarvinnut pelätä, eikä hän lainkaan aikonut uudistaa jossakin kolmannessa majatalossa molempien viime öiden kamalia kohtauksia — niistä hän oli saanut kyllänsä!
Hänen matkalippunsa oli lunastettu, hänen matkatavaransa otettu junasta ja viety jo kyytivaunuihin, jotka ajettiin junan postivaunun viereen ottamaan sieltä sisämaahan menevät kirjeet ja paketit.
Juna seisoi muuten tänään Burgkundstadtissa hiukan kauemmin kuin tavallisesti, sillä useita tavaravaunuja jätettiin tänne, toisia taas kiinnitettiin junan perään, ja kyyti oli siten miltei yhtaikaa valmis lähtemään. Kauppaneuvos seisoi juuri kyytivaunun avoimen oven edessä, josta hän jo oli työntänyt sisälle matkalaukun ja sateensuojan, ja eräs hattukoteloita kantava nainen tuli juuri häntä kohti, kun äkkiä syvä ääni huusi eräästä avatusta toisen luokan vaunun ikkunasta: »Herra kauppaneuvos Mahlhuber! Herra kauppaneuvos Mahlhuber!»
Kauppaneuvos kääntyi kuin kyykäärmeen pistämänä ääntä kohti ja tunsi silloin kauhukseen Gidelsbachista tulleessa kyytivaunussa olleen vaiteliaan miehen, joka kurkotti puolta ruumiistaan ulos vaunun ikkunasta, viittoen hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti.
»No, mitä kuuluu?» huusi hän samalla, koko kasvoillaan leveä hymy, ja tervehti kättään heilauttaen, »takaisinko Gidelsbachiin nyt jo? — Kai teidän pistoolinne ovat taas ladatut? — Toivotan teille onnellista matkaa!»
Kauppaneuvos kääntyi puoleksi tuota julkeata miestä kohti ja loi häneen halveksivan katseen, kun veturi samassa silmänräpäyksessä vihelsi terävästi, kimakasti. Mutta herra Mahlhuber, joka tähänastisen rautatiematkansa johdosta yhä vielä oli alituisessa pelossa, että hän jää pois vaunusta, unhotti tykkänään, ettei hän laisinkaan kuulu enää junaan, ja aikoi siekailemattoman kiireesti hypätä edessään olevaan avoimeen kyytivaunuun.
»No, Herra Jeesus, Jumalan tähden, mikä teillä nyt on? Tehän juoksette minut kumoon!» huusi nainen, jota vastaan hän oli hädissään törmännyt.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi kauppaneuvos kun taas juuri liikkeelle lähtevästä junasta kajahti hänen korviinsa pilkallinen nauru, »veturi vihelsi —»
»No, kyytivaunu ei teitä silti jätä, hyvä mies», vastasi nainen, painaen, muutamia perin epäystävällisiä sanoja hiljaa mutisten, hattuaan kuntoon. »Eipä minulle ole tällaistakaan koskaan ennen elämässäni sattunut!»
Murtuneena, mutta vastaamatta enää sanaakaan asettui vainottu, pahoinpidelty kauppaneuvos naisen jälkeen vastapäätä olevaan nurkkaan, mutta nyt hän oli lujasti päättänyt olla, tapahtuipa mitä tahansa, antamatta häijylle kohtalolle tilaisuutta käydä kimppuun. Ääneti hän painautui taaksepäin, veti lakkinsa syvään otsalle ja sulki silmänsä. Hän ei sanonut mitään, hän ei kuullut mitään, mitä hänelle puhuttiin, ei valittanut vetoa eikä kuumuutta, ei välittänyt seudun kauneudesta eikä vanhasta naapuritalostaan ja sieti todellakin liikuttavan alistuvaisesti hänen väsyneelle ruumiilleen tuskin lyhyeksi hetkeksikään lepoa suovan öisen kyytimatkan tuottamat uudet kärsimykset.
Erittäinkin Otzlebenissä hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja loi suljetusta ikkunasta vain pikaisen syrjäsilmäyksen vanhaan majataloon, palauttaakseen siten toissayön kohtaukset vielä kerran muistiinsa ja kiittääkseen Jumalaansa siitä, että ne kuuluivat jo menneeseen yöhön.
Oli ilta neiti seisoi ovensa ylöskäärityin hihoin, kädet puuskassa, iso avainnippu edessä, esiliinan päällä, ja vieressä olevasta tallista toi puolittainen renki levänneitä hevosia, pahantuulisena käydä kolistaen tohveleissaan pihakivityksen yli. Mikä hiljaisen rauhan kuva — ja sen takana?
»Perhanan penikka!» mutisi kauppaneuvos hampaittensa välitse, nähdessään pienen, seitsemäntoista kertaa ulos heitetyn villakoiran istuvan ovella ja raapivan itseään aivan samalla tavoin kuin hänen sieltä lähtiessään. »Mitään muuta minulta ei puuttuisi kuin tänä yönä vielä sellainen majapaikka vihreässä huoneessa.»
Nainen, ainoa vaunussa oleva matkatoveri, joka oli matkan kestäessä jo useita kertoja puhutellut kauppaneuvosta kysellen yhtä ja toista, mutta ei ollut saanut kertaakaan vastausta, näytti vihdoin tulleen siihen vakuutukseen, että mies oli joko tuiki kuuro taikka ainakin kuuli hyvin huonosti. Saadakseen sen selville — sillä äänetönnä vaunussa istuminen oli hirveätä! — hän taivuttautui nopeasti niin lähelle kauppaneuvosta kuin voi ja huusi hänen korvaansa: »Mikä tämä paikan nimi on?»
»Herrainen aika», sanoi kauppaneuvos hätkähtäen, »kylläpä te pelästytitte minut!»
»Tuon se sentään kuulee», mutisi nainen itsekseen tyytyväisenä. »No», huusi hän sitten taas, »ettekö tiedä, mikä paikan nimi on?»
»Otzleben, mikäli muistan», sanoi kauppaneuvos, siten ahdistettuna.
»Sievä pikku kylä, vai?» huusi nainen taas. Mutta Mahlhuber ei mennyt ansaan. Hän ajatteli rikkiammuttua hatturasiaa, päällyskenkiä, veljentytärtä. — Ne kaikki olivat olleet seurauksia kevytmielisesti aloitetusta keskustelusta.
»Sievä pikku kylä!» huusi hänen naapurittarensa vielä kerran, jotta hänen sanansa ainakin kuultaisiin. Mutta kauppaneuvos loi vielä silmäyksen ystävättäreensä, neitiin, jolla oli pitkät kiharat ja ylöskäärityt hihat, pahantuuliseen renkiin ja villakoiraan, kietoutui sitten vaippaansa, painautui lujasti nurkkaansa ja kieltäytyi itsepintaisesti edes yhtymästä Otzlebenin viattomaan ylistykseen.
»Tuopa on kuuro aasi!» mutisi nainen puoliääneen, mutta täysin ymmärrettävästi hampaittensa välitse; »hyvänen aika, että tässä saa kiusakseen vielä tuommoisen ikävän matkakumppanin!» Ja siirtäen isoa eväskoriaan viereensä hän ponnisti molemmilla jaloillaan vastapäätä olevaan istuimeen, pani kädet ristiin syliinsä ja sulki silmänsä hänkin.
