Kello kaksi tuli juna, siihen oli vielä melkein kolme tuntia, ja vasta nyt johtui hänen mieleensä koko sen vaaran suuruus, johon hän oli oikeastaan ehdoin tahdoin antautunut. Niin juuri, ehdoin tahdoin, sillä mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hän olisi selittänyt noille nuorille miehille, että hän on Mahlhuber ja että niin ja niin on asianlaita! Eikö hän ollut aivan syytön, ja eikö sata muuta vanhaa herraa hänen sijassaan olisi tehnyt samoin ja auttanut heiltä apua pyytävää nuorta sievää naista pulasta? Mutta jos nyt nuo tuittupäät eivät olisi kuunnelleet eivätkä uskoneet häntä, niin kuka olisi siinä kiireessä voinut suojella häntä heidän pahoinpitelyltään? — Poliisiko? — Niin, poliisin laita on varsin omituinen: sellaisissa tapauksissa hän tulee aina hiukkasen liian myöhään ja ainakin rankaisee myöhemmin, jos todella saa kiinni pahantekijän, mutta välittää muutoin ylimalkaan hyvin vähän loukatusta itsestään, joka on hänen silmissään vain corpus delicti ja jolla on vain sellaisena hänelle arvoa. Säädetyn lain rikkomisesta rangaistaan eikä vahingosta, jota toinen asianosainen on kärsinyt; hän voi mennä mihin haluaa. Ja sopiko hänen yleensä niin suuresti turvata poliisiin? Eikö hän ollut — hän, kuninkaallinen kauppaneuvos, jolla oli Ludviginristi napinlävessään — tietoisesti valehdellut poliisille, oikeuden viralliselle palvelijalle, kun hänen asemansa olisi velvoittanut häntä kolminkertaisesti ennemmin tukemaan kuin kiertämään lakia.

Hän huokaisi syvään, ja kaunis kävelymatka, josta hän oli toivonut hiukan virkistystä kiusatulle maksalleen, oli siten tullut hänelle karvaaksi ja katkeraksi. — Ja kun nuo molemmat onnettomat, petollisesti Koburgiin toimitetut miehet eivät löytäisikään sisartaan, niin ehkäpä he saisivat sen tuhoisan ajatuksen, että palaavat heti takaisin Lichtenfelsiin? — Hevoset juoksivat kuin oikeat paholaiset, ja saadessaan runsaasti juomarahaa ajaa kevytmielinen kyytipoika vaikkapa tallinsa paraat eläimet kuoliaiksi. Olisipa se kaunis juttu, jos nuo molemmat miehet sieppaisivat hänet kiinni vielä nyt, juuri ennen lähtöä.

Kiusaantunut kauppaneuvos-parka pikemminkin juoksi kuin käveli, kuumista auringonsäteistä huolimatta, Lichtenfelsiä kohti, ikäänkuin hän omalla kiirehtimisellään olisi voinut jouduttaa junan lähtöä. Hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja vatsan seutuvilla oli sellainen tunne, että maksa oli kiireisestä kulusta kasvanut taas ainakin puoli tuumaa. Kuinka tämä päättyisi?

Huohottaen ja kuolemaan saakka väsyneenä hän vihdoinkin tuli Lichtenfelsiin ja vietti siellä vielä puolitoista tuskallista tuntia, ennenkuin Staffelsteinistä tuli tieto, että niin hartaasti kaivattu juna lähenee. Sillä välin hän oli ostattanut eräällä asemamiehellä matkalipun itselleen ja toimittanut matkatavaransa menemään Burgkundstadtiin; sillä tavoin saattoi hän kenties johtaa vainoojiansa harhaan, erittäinkin jos hän sikäläisessä kyytilaitoksessa ilmoittaisi väärän nimen. Pyhä Jumala, kuinka paljon valheita olikaan tuo ainoa totuudesta poikkeaminen tuonut mukanaan, ja mihinkä kauheaan kierouden verkkoon olikaan hänen kova kohtalonsa ajanut hänet suoran, yksinkertaisen pikkukaupunkilaisen! Eikö hänen viimein täytynyt menettää itsekunnioituksensa ja punastua, kun hän taas kiinnittäisi niin autuaasti saatua Ludviginristiä napinläpeensä? Tästä saattoi joutua epätoivoon!

Hänen katseensa siirtyili sillä välin Staffelsteinistä tulevilta ratakiskoilta Lichtenfelsin tielle, jonka valkea viiru terävästi eroittui metsän muodostamasta tummasta taustasta — sieltä tulivat vaunut. Hevoset juoksivat minkä jaksoivat, ja vaunuissa — jos nuo molemmat miehet olivat niissä, niin hän oli hukassa!

»Menkäähän pois kiskoilta, hyvä herra kauppaneuvos!» sanoi poliisi, taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle, ja Mahlhuberin sydän löi miltei kuuluvasti, kun hän tunsi virkapuvun, »tuolla takananne voitte jo nähdä saapuvan junan savun».

»Minä — minä olen teille hyvin kiitollinen», änkytti kauppaneuvos, »eikö totta, että juna pysähtyy tässä vain vähän aikaa?»

»Noin viisi minuuttia —»

Viisi minuuttia — siihen mennessä oli vaunujen täytynyt ehtiä

Lichtenfelsiin.

»Teidän veljentyttärenne matkatavaroista on kai myöskin pidetty huolta?»

»Minun veljentyttäreni?» voihkaisi kiusattu.

»Oh, kaikki on kai järjestyksessä», tyynnytti muuan kulkuri hänen säikähdystään, »minä näin, että hän antoi ne äsken matkatavaratoimistoon».

Kauppaneuvos oli vähällä vaipua pelästyksestä polvilleen, eikä hän kuitenkaan saanut osoittaa miehelle vähintäkään hämmästystä hänen antamastaan tiedosta. Hänen veljentyttärensä, luo onneton nainen, oli taas täällä, matkusti luultavasti jälleen samassa junassa kuin hänkin, ja jokaisen asioita tietämättömänhän täytyi vahvistua siinä epäluulossa, että he toimivat yhteisen suunnitelman mukaan. Ja sen lisäksi vaunut — se vielä puuttui! Mutta yksi mahdollinen pelastuksen tie jäi hänelle sentään: hänellä oli aikaa vaihtaa matkalippua, ja ensimmäisen luokan vaunussa istui tavallisesti, sen hän jo ennen oli huomannut, vain hyvin vähän ihmisiä. Siellä hän saattoi sitten painautua nurkkaansa ja jäädä siihen asemalleen asti. Toteuttaen heti päätöksensä hän suoritti lisämaksun ensimmäisen luokan matkalipusta ja astui juuri oikeaan aikaan takaisin asemarakennuksen eteen, nähdäkseen junan porhaltavan asemalle ja pysähtyvän, samalla kun ravintolan takaa kuului kyytivaunujen ajajan torventoitotus.

Hänen silmissään kiilsi ja välkkyi; mutta kääntämättä päätään mihinkään suuntaan hän kietoi vaippansa lujasti ympärilleen, tarttui matkalaukkuunsa sateensuojaansa ja keppiinsä ja kääntyi ensimmäisen junasta hyppäävän junailijan puoleen, jotta hänelle näytettäisiin paikka ensimmäisessä luokassa.

»Mihin?»

»Burgkundstadtiin!»

»Nouskaa vain tähän vaunuun», huusi mies varsin kohteliaasti, »täällä on kyllä tilaa».

»Sulkeudun suosioonne, herra kauppaneuvos», sanoi poliisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä istui kiusautunut Mahlhuber, tuntien sydämessään kuolettavaa tuskaa, lujasti painautuneena aivan tyhjän vaununosaston nurkkaan ja laski peläten ja vavisten, kuinka monta sekuntia oli lähtöön.

Ulkoa vaununosaston edestä alkoi nyt kuulua ääniä.

»Kiiruhtakaa, hyvä herrasväki!» joudutti junailija; »aika on kulunut, ja jo ilmankin me olemme myöhästyneet seitsemän minuuttia».

»Tässä vaununosastossa on kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi poliisin kohtelias ääni — ja Mahlhuberin veri tyrehtyi — hänen valtimonsa lakkasi lyömästä.

分享到：