Kauppaneuvos Mahlhuber vietti kamalan yön. Niin kauan kuin kynttilä paloi, hän heittelehti kiusaantuneena vuoteellaan, ajatellen maksaansa, ja kun kynttilä oli palanut loppuun ja sammui, levittäen ilkeätä hajua ja katkua huoneeseen, kiusasi häntä tuon hirveän pitkätukkaisen miehen uhkaama unissakävely, kunnes hän vihdoin vasta päivänkoitteessa vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.

Kun renki herätti hänet seuraavana aamuna — unissakävelijä-tohtori nukkui vielä, — saattoi hän tuskin liikuttaa jäseniään; kaikkein ensimmäiseksi hän kysyi sähköteitse tiedusteltuja tavaroitaan, ja renki sai kolmekymmentä kreuzeria, voidessaan antaa hänelle sen iloisen tiedon, että ne olivat kaikki alhaalla vierastuvassa.

Gidelsbach — siinä päämäärä, johon hänen oli pyrittävä, Gidelsbach — mitä hän välitti muusta maailmasta! — Se oli hänen kotiseutunsa, siellä oli hänelle varattuna terveyttä ja rauhaa, ja Dorothee oli ollut aivan oikeassa: hän oli ollut hullu, kun hän oli jalallaankaan astunut pois siitä kelpo kaupungista.

Nopeasti hän pukeutui, jotta ei ainakaan tänä aamuna myöhästyisi junasta ja olisi pakotettu jäämään tähän kamalaan pesään vielä kauemmaksi aikaa. Mutta aamujunalta hän oli jo myöhästynyt, sillä se sivuutti Lichtenfelsin puoli kuudelta, ja seuraava matkustajajuna lähti sen sijaan vasta kello kaksi iltapäivällä, ja niin paljon aikaa jäi hänelle nyt, hänen levätäkseen viime yön rasituksista. Oleskelu ihmisten täyttämässä vierashuoneessa — sinne olikin tänään kokoontunut vielä suurempia joukkoja kuin eilen — oli muutoin niin epämiellyttävää, että hän päätti mieluummin käyttää tämän ajan kävelyretkeen. Hänen huoneessaan makasi vielä se hirveä tohtori, eikä hän tahtonut olla sellaisen miehen kanssa enää millään ehdolla missään tekemisissä.

Mutta Lichtenfelsin ympäristö, jossa hän oli maksanut kaksi guldenia sakkoa, herätti hänessä vielä liian ikäviä muistoja, ja hän päätti sen vuoksi kävellä laaksoa pitkin lähimmälle, tuskin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle rautatieasemalle, juoda siellä lasin olutta ja palata sitten, varaten itselleen runsaasti aikaa, hitaasti takaisin. Matkatavaransa hän kuitenkin käski ennen kaikkea viedä asemalle, missä jätti sen poliisin huostaan, otti sitten sateensuojansa, asetti kellonsa Lichtenfelsin asemakellon mukaan, kirjoitti odotetun junan tarkan lähtöajan taskukirjaansa — lujasti päättäen olla kokonaista tuntia ennen paikalla — ja kulki sitten hitaasti vuorenrinnettä myöten alas ihanaa Mainin laaksoa kohti.

Ilma oli ihmeen kaunis ja vain tie hiukan kuuma ja pölyinen. Mutta kauppaneuvos ei ajatellutkaan poiketa siltä: hän ei aikonut taas maksaa sakkoa, ja hitaasti kävellen leveätä, helteistä tietä hän saapui Staffelsteinin pieneen rautatieravintolaan juuri kun ylimääräinen kyytivaunu pysähtyi sen eteen ja siitä astui kaksi nuorta, hienosti puettua miestä. Kauppaneuvos astui heidän perässään anniskeluhuoneeseen ja kuuli vielä rautatieläisten tekevän pilaa kyydistä, joka, kuten ajaja kertoi, tuli Bambergista.

»Eivätpä nekään voineet odottaa, kunnes juna tuli» nauroi yksi, »tai ehkäpä ne kaiken lopuksi pelkäsivät junan nytkähdyksiä».

»Niin, Herran tähden, istuapa tuollaisessa vanhassa hölkyttimessä neljä tuntia», sanoi toinen, »kun olisivat voineet tänään päivällä tehdä saman matkan kolmessa neljännestunnissa! On niitä hulluja olemassa!»

Kauppaneuvos oli tänään lämpimän ilman takia puettu aivan yksinkertaiseen harmaaseen kesätakkiin, joka sattumalta oli ollut hänen matkalaukussaan ja jonka napinlävessä ei ollut edes ritarimerkkiä, ja muistutti puuvillaisille sateensuojineen — hän oli saanut päähänsä, että silkkiset sateensuojat eivät ole terveellisiä — ja harmaine lippalakkineen enemmän hyväntuulista pikkukaupungin kauppiasta kuin kuninkaallista kauppaneuvosta. Hänen vaatimaton, kohtelias olemuksensa oli omansa vielä enemmän vahvistamaan vieraita tässä luulossa, ja molemmat matkustajat, jotka, hiljaa kuiskittuaan keskenään, olivat hetkisen katselleet häntä tarkkaavaisesti, näyttivätkin todella keskustelevan hänestä.

Mutta samalta kuin miehestä, joka oli varastanut kauroja ja joka myöhemmin, heti kun näki kahden miehen salaa kuiskailevan keskenään, lähetti aina kolmannen kuuntelemaan, eivätkö he puhuneet kauroista, samalta tuntui nyt kauppaneuvoksesta, kun hän muisti tyttöä, jota oli poliisille luulotellut veljentyttärekseen. Hänellä oli paha omatunto, ja hän ajattelikin jo juoda oluensa nopeasti loppuun ja jättää molemmat vieraat yksin, kun toinen matkustajista tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle ystävällisesti: »Saisinkohan kysyä, asutteko täällä ja tunnetteko tämän seudun?»

»En erikoisesti — hyvää huomenta, hyvät herrat!» sanoi kauppaneuvos, sormien hiukan hämillään hattuaan, »olen itse ollut vasta vähän aikaa täällä ja tulen Lichtenfelsistä».

»Lichtenfelsistä, niinkö?» kysyi toinen nopeasti, »juuri sinne me aiomme — te siis tunnette Lichtenfelsin?»

»Vain niukasti.»

»Olitteko siellä eilen?»

»Eilen — olinpa kyllä», vastasi herra Mahlhuber, ja omituinen painostava tunne lähestyvästä vaarasta yllätti hänet, vaikkei hän itse vielä voinutkaan tietää sen oikeata syytä, »eilen minä olin siellä».

»Ja asemalla, kun aamujuna tuli Hofista?»

»Olin — sattumalta», sanoi herra Mahlhuber, katsellen molempia miehiä, toista toisensa jälkeen, hämmästyneesti ja kuitenkin myös arasti.

»Eikö siellä», teki vanhempi veljeksistä äkkiä lopun hänen viimeisistä epäilyistään, »astunut junasta muuan nuori, hyvin soma ja hienosti, vaikka yksinkertaisesti puettu nainen erään vanhan, ruman, hiukan kumarassa kulkevan herran kanssa, joka ilmoitti olevansa hallintoneuvos Redmeier, mutta joka oli Lichtenfelsissä esiintynyt kauppaneuvos Mahlhuberina? Kuten muutoin verrattain hyvästä lähteestä tiedän, ei hän ole kumpainenkaan, vaan huijari, joka jollakin tavoin on saanut tuon nuoren naisen järjiltään ja nyt esiintyy jo hänen setänään, välttääkseen enempiä epäluuloja. Nuo molemmat henkilöt varmaan herättivät huomiotanne, ja ilahduttaisitte meitä suuresti, jos neuvoisitte meidät oikeille jäljille.»

Pommi oli räjähtänyt. Ne olivat varmasti tuon nuoren naisen molemmat veljet, ja kuinka voimakkaita, väkeviä, hurjannäköisiä miehiä ne olivatkaan! Ja kuinka kiirettä he pitivät! Ei ollut edes aikaa odottaa päiväjunaa, ei. Herra varjelkoon, heidän täytyi ottaa ylimääräinen kyyti, päästäkseen tuntia aikaisemmin paikalle. Maria ja Josef! se vielä puuttui, ja hänen hyväntahtoisuutensa takia voitaisiin siitä keittää hänelle korea liemi! Ja kuinka törkeätä — ruma, kumarassa kulkeva herra — mutta jumalankiitos, se oli kuitenkin sähkölennättimen keksimä ilkeä vihjaus, joka hänelle nyt soveltui oivallisesti ja jota hän saattoi käyttää hyväkseen.

»No, ettekö muista?» kysyi ensimmäinen taas, »naisella oli, jollen erehdy, valkaisematon silkkipuku ja olkihattu».

»Niin, aivan oikein», sanoi kauppaneuvos, jolle ei suotu enempää aikaa asian harkitsemiseen, »luulenpa muistavani sellaisen parin — nuori, hyvin sievä tyttö ja vanha, arvokas herra —»

»Arvokas aasi!» huusi toinen raivoissaan, »sen vanhan lurjuksen pitäisi ajatella hautaansa, sen sijaan että ikäisenään tekee tuollaisia temppuja. Mutta perhe on nyt häväisty, ja jos tyttö kerran tahtoo olla niin järjetön, hyvä, ottakoon hänet minun puolestani, mutta meidän läsnäollessamme on häät vietettävä, ja minä revin palasiksi sen heittiön, jos hän vain silmäänsä räpäyttämälläkään vastustaa sitä!»

»Mutta, hyvät herrat», puuttui nyt kauppaneuvos hämillään puheeseen, »tiedättekö siis myöskin, että vanha herra todellakin on paennut tuon naisen kanssa? — Saattavathan loppujen lopuksi olosuhteet — omituinen sattuma —»

»Ohoi!» huudahti toinen heistä äkkiä, katsoen kauppaneuvosta silmät selällään, »onko teidän nimenne loppujen lopuksi Mahlhuber?»

»Minunko? — Ei!» huusi kauppaneuvos, ennenkuin vielä tiesikään, mitä oli sanonut, ja itsesäilytysvaistosta kieltäen nimensä, aivonsa, ritarimerkkinsä, lyhyesti sanoen: kaikki, — »hehehe! näytänkö minä — näytänkö minä — kauppaneuvokselta?»

»Ette», nauroi toinen tuollaista typerää kysymystä, »ette suinkaan, ja veljeni teki vain pilaa, mutta sellaista kummallista olosuhteiden, kuten te sanotte, yhteensattumaa ei myöskään ole voinut olla olemassa sillä muuan vanha herra, luultavasti sama, on viime aikoina usein nähty hänen kanssansa. Nielköön maa sen kelvottoman! Sappeni paisuu, kun vain ajattelen häntä, ja Herra armahtakoon häntä, jos hän joutuu minun käsiini! Tahdonpa ensin hiukan jäähdyttää vertani häntä käsittelemällä, myöhemmin esittäköön hän anteeksipyyntönsä. Ja mihin he molemmat ovat joutuneet? Lichtenfelsissä siitä kai kuitenkin saa selvän!»

»Varmaankin», vastasi hänelle kauppaneuvos, jonka otsalle nousi kylmä tuskanhiki, »jos — jos vain heti kysytte asemalla matkatavarain vastaanottajalta tai ravintolassa isännältä siellä he luullakseni ovat asuneet».

Hän ei enää laisinkaan tiennyt, mitä puhui.

Nuorempi miehistä polki jalkaansa, niin että pöydällä olevat lasit kilisivät.

»Ovat asuneet?» kysyi vanhempi, käyden tarkkaavaiseksi.

»Niin —», sanoi kauppaneuvos ja tunsi sitä sanoessaan, kuinka hänen valheensa kietoi hänet yhä lujemmin selkkausten verkkoon, johon hän auttamattomasti takertuisi, jollei nopeasti yhdellä iskulla vapauttaisi itseänsä siitä. Harkitsemisaikaa hänellä ei ollut laisinkaan, ja vain jonkinlaisesta vaistosta hän änkytti: »Niin, ovat asuneet, mutta — mutta — nainen on matkustanut!»

»Mihin?» huusivat molemmat yht'aikaa.

Kauppaneuvos Mahlhuber ei ollut vielä eläissään ajatellut niin nopeasti kuin tällä hetkellä. Heti kun nuo molemmat hirveät miehet tulisivat Lichtenfelsiin, jossa miltei jokainen kipsi rautatieasemalla tunsi hänet ja jossa asema poliisi piti häntä erikoisena ystävänään, olisi hän hukassa. Sieltä he tietysti ensiksi kyselisivät tietoja. — Poliisille hän oli ilmoittanut tytön veljentyttärekseen, ainakin ääneti sietänyt, että tyttö nimitti häntä sedäkseen, ja kaikki hänen matkatavaransa olivat siellä: hän ei voinut mitenkään päästä pakoon heidän käsistään. Sinne he siis eivät saisi lähteä, ja vain yksi ainoa keino oli, millä hän voisi voittaa ainakin pari tuntia.

Salamannopeasti risteilivät ajatukset hänen päässänsä, ja epätoivoissaan, itsesäilytysvaistosta, tarttuen viimeiseen keinoon hän huudahti nopeasti ja päättäväisesti: »Koburgiin — he matkustivat molemmat noin tunti sitten — tuskin siitä on niinkään kauan, ja juuri samalla hetkellä kun lähdin tänne — suljetuissa vaunuissa Koburgiin. Tiedän, että he vielä asemalla kysyivät matkatavarain hoitajalta Koburgin parasta majataloa, ja jollen erehdy, neuvoi tämä heitä menemään 'Karhuun'.»

Kauppaneuvos valehteli kuin hautakivi.

»Ja sen te tiedätte varmasti?» huudahti nuorempi miehistä.

»Sen tiedän varmasti — he aikoivat syödä päivällistä Koburgissa ja matkustaa sitten Sonnebergiin.»

»Sieltäpäin varmaan se vanha vintiö on kotoisin», huudahti vanhempi vilkkaasti. »Ja hän oli mukana?»

Kauppaneuvos puri huultaan, mutta näytti olevan lujasti päättänyt olla ottamatta tällä hetkellä mitään pahakseen, ja sanoi: »Vanhaa herraa en itse nähnyt, mutta matka-arkku oli sidottu vaunujen taakse.»

»Sitten hän on meidän käsissämme!» huusi nuorempi riemuiten, ja juosten ovelle hän sanoi kyytimiehelle, että tämän oli pidettävä itseään valmiina lähtemään tuossa tuokiossa Koburgiin.

»Koburgiin!» huudahti tämä perin hämmästyneenä, »Lichtenfelsin kauttako?»

Kauppaneuvoksen sydän lakkasi sykkimästä, mutta vanhempi teki pikaisen lopun hänen tuskastaan »Jumala varjelkoon», huusi hän, »me menemme Banzin kautta, siten lyhenee tie koko lailla, ja me voimme kahdessa tunnissa olla Koburgissa. Tule Heinrich, juo oluesi loppuun, emme saa enää hukata silmänräpäystäkään. Asiasta toiseen, mikä on nimenne, hyvä herra?»

»Minunko nimeni?» huudahti kauppaneuvos, jolle kysymys oli tehty, ällistyneenä. »Müller— kauppias Müller.»

»Ottakaa vastaan sydämellisin kiitoksemme — te olette tehnyt meille erittäin suuren palveluksen. onko kaikki järjestyksessä, kyytimies?»

»Kaikki», sanoi tämä tyhjentäen lasinsa yhdellä siemauksella ja ojentaen sen jonkinlaiselle edeskäyvälle.

»Siis Koburgiin!» huusi nuorempi, hypäten veljensä edellä vaunuihin, ja hetkistä myöhemmin vierivät ajopelit ratisten Banziin vievää tietä, ajajan soittaessa iloisesti torveaan. Mutta kauppaneuvos jäi kuin lattiaan juurtuneena paikoilleen ja tuijotti vaunujen jälkeen niin kauan kuin saattoi seurata niitä katseellaan.

»Suvaitsetteko vielä lasillisen oluita, herra Müller?»

分享到：