»Eräässä Saksan suuressa kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, — olen tahallani jättänyt pois oikean nimen — erinäisistä syistä — eli kauppaneuvos Schöler —»

»Kauppaneuvosko?» kysyi ystävämme jännittyneenä ja kurottautui hiukan ulommaksi vuoteestaan, voidakseen paremmin kuulla jutun.

»Kauppaneuvos Schöler; mutta minun täytyy pyytää teitä, että ette enää keskeytä minua, sillä muutoin eksytte juonesta ettekä voi seurata kertomusta kyllin tarkkaavaisesti. Alanpa vielä kerran alusta: Eräässä Saksan kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, eli kauppaneuvos Schöler hyvin onnellisissa, kaikilla maallisilla elämänlahjoilla runsaasti varustetuissa oloissa. Hänellä oli komea talo keskellä kaupunkia, parailla paikoilla, — ensimmäisessä kerroksessa asui hän itse, toinen yksin tuotti hänelle neljäsataa taaleria vuokraa —, seurusteli kaikkein hienoimmissa perheissä, häntä pidettiin sen ohessa kuninkaan suosikkina, hän kantoi kolmen eri kuninkaan maiden ritarimerkkejä, sai valtiolta vielä sen lisäksi tuhatkaksisataa taaleria eläkettä, jotapaitsi hänellä erään rikkaan, jonkun aikaa sitten kuolleen pankkiirin tyttären holhoojana oli käytettävissään varsin huomattava pääoma. Tämän nuoren naisen nimi oli Rosaura.

»Kauppaneuvos Schöler oli tunnustetusti kunnianarvoisa ja sen lisäksi hyvin hurskas mies, Gustav Adolf-yhdistyksen jäsen, erään köyhäinhoitolaitoksen johtaja, orpokodin rahastonhoitaja, lähetysyhdistyksen esimies ja kaikkien muiden kaupungissa ja ympäristössä toimivien hyväntekeväisyyslaitosten suojelija, sen ohessa noin viidenkymmenenkahden vuoden ikäinen, yhä vielä varsin reipas ja naimaton —»

»Mutta ette kai toki tahdo väittää, että tämä mies —» huomautti kauppaneuvos Mahlhuber melkein yhtä säikähtyneenä kuin hämmästyneenäkin.

»Pyydän, älkää keskeyttäkö minua», sanoi tohtori nopeasti; »meidän seuraelämässämme tapahtuu paljon sellaista, mitä emme voi uneksiakaan; mutta saattepa heti itse kuulla! Pääsuperintendentin talossa, johon kauppaneuvoksella oli vapaa pääsy, sairastui tytär niin vaikeasti, että hänen lääkärinsä, muuan kauppaneuvoksen läheinen ystävä, ei tiennyt siitä muuta pelastusta kuin että hänet lähetettäisiin lääkärin omien sukulaisten omistamaan, verrattain kaukana olevaan kylpylaitokseen; se tapahtuikin. Orpokodin kassa löydettiin eräänä päivänä murrettuna. Huoneistossa, jossa sitä säilytettiin, oli selviä jälkiä, jotka osoittivat jonkun talonväestä olleen yhteistyössä roistojen kanssa — sieltä oli varastettu 15,000 taaleria; mutta poliisin kaikista tiedusteluista huolimatta ei varasta löydetty. Kauppaneuvos oli sinä iltapäivänä ollut viimeinen toimistossa, niinkuin hän oli varsin usein tärkeiden töiden tähden. Hän itse sanoi, että kaikki oli hänen lähtiessään tavallisessa ja asianmukaisessa kunnossa ja että hän vielä itse oli omin käsin koetellut, olivatko ikkunat lujasti ja hyvin suljetut. Mutta selvyyteen ei päästy, ja useita, rahastonhoitajan apulainen, talonmies sekä joitakuita alempia virkamiehiä, joita tässä tapauksessa täytyi epäillä, pidätettiin ja pidettiin jonkun aikaa tutkintovankeudessa, mutta kun heitä vastaan ei voitu mitään todistaa, maksettiin heille palkka ja heidät erotettiin virasta.»

»Se on kauheata!» ähki kauppaneuvos.

»Lähetysyhdistyksen esimiehenä», jatkoi tohtori, »oli kauppaneuvos, joka oli kirjeyhteydessä Austraalian ja Afrikan kanssa ja jolla oli niissä maissa joitakuita ystäviä, ottanut tehtäväkseen toimittaa pakanalapsille menevät rahat ja villaiset alushameet sekä sukat asianomaisiin paikkoihin. Alushameet ja sukat tulivat perille, raha ei —»

»Mutta postikuiteistahan olisi pitänyt heti käydä selville, mihin rahat olivat joutuneet», huusi kauppaneuvos hämmästyneenä.

»Tosiaankin, te olette oikeassa», sanoi tohtori, »sitä en ole vielä laisinkaan ajatellut. Nähkääs, se oli hyvä ajatus, sitä minun täytyy harkita. Mutta kuulkaahan edelleen! Kauppaneuvos Schöler ottaa joitakuita vuosia sitten luoksensa erään nuoren tyttöparan, erään orvon, jonka isä ja äiti menettivät kamalalla tavalla henkensä talonsa tulipalossa, antaa hänelle opetusta ja kasvattaa hänet taloudenhoitajattarekseen. Tytön nimi on Susanna. Pankkiirin tytär, hänen holhokkinsa, jolla on muutamia huoneita kauppaneuvoksen asunnossa, sairastuu, ja häntä hoitaa sama lääkäri, joka on lähettänyt pääsuperintendentin tyttären kylpylaitokseen. Hänen sairautensa on omituista laatua, hermoja tylsyttävää, ja siihen liittyy tuimia sydämen ja vatsankouristuksia.»

»Sen minä tunnen», huusi kauppaneuvos vilkkaasti »se on hypertrofian alku».

Tohtori, joka oli kääntynyt pöydän ääressä olevine tuoleineen häntä kohti, katsoi häneen hämmästyneenä paperiensa ylitse ja sanoi levollisesti: »Minun täytyy vakavasti pyytää teitä välttämään kaikkia senlaatuisia keskeytyksiä; muutoin katson olevani pakotettu lopettamaan lukemisen.» Kauppaneuvos harkitsi juuri, onko tuo ylimalkaan mikään uhkaus, kun tohtori, etsien kirjoituksestaan paikkaa, joka oli häipynyt hänen silmistään, jatkoi: »Hänen rintaansa ahdistaa, hengitys on raskasta, otsalla vahva hiki, yleistä pahoinvointia ja päänsärkyä —»

»Vakuutan teille, että —», huudahti kauppaneuvos ehdottomasti, mutta katkaisi nopeasti lauseensa ja nieli loput sanansa, kohdatessaan lukijan synkän, vihaisen katseen.

»Ihmeellistä», jatkoi tämä, antamatta sen enempää häiritä itseään, »että tämä tila usein lyhyeksi aikaa parani, jopa tauti miltei tykkänään poistuikin, palatakseen sitten sitä voimakkaampana, kunnes se vihdoin surmasi hänet. Nyt astui voimaan jälkisäädös, jonka mukaan — siinä tapauksessa, että perijätär kuolisi ennenkuin ehti tulla täysikäiseksi — huomattavia rahaeriä joutui hyväntekeväisyyslaitoksille ja muihin kristillisiin tarkoituksiin; mutta noin 100,000:aan taaleriin nousevan jäännöksen perijäksi oli määrätty kauppaneuvos Schöler.»

»Tyttö sai myrkkyä!» huusi toinen kauppaneuvos, lyöden kauhusta kädet yhteen vuoteessaan.

»Kauppaneuvos Schöler oli nyt vielä rikkaampi mies kuin ennen», luki tohtori hymyillen edelleen, »hän suri kyllä nuoren perijättären kuolemaa kokonaisen vuoden, käyttäen mustaa pukua sekä leveätä harsoa lakkinsa ympärillä, mutta otti tuntuvan omaisuuden viivyttelemättä haltuunsa ja eli komeasti ja iloisesti.

»Vielä oli olemassa pankkiirin köyhä, mutta läheinen sukulainen, hänen sisarensa poikapuoli, joka kuitenkaan, ollen nuori ja kevytmielinen, ei koskaan ollut vanhan rikkaan herran suosiossa. Karl, se oli nuoren miehen nimi, oli erittäin hyvä, kunnon poika, tosin kyllä useimmiten pennitön, mutta aina iloinen sielultaan ja mieleltään, kunnes hän kerran, ollessaan käynnillä enonsa talossa, oppi tuntemaan tämän tyttären ja — astui kuolettava nuoli sydämessään takaisin talon kynnyksen ylitse.

»Perheessä oli olemassa sellainen tarina, että tämän nuoren miehen isoäiti oli aikoinaan mennyt Intiassa naimisiin, kuollut siellä sittemmin ja jättänyt jälkeensä suunnattoman omaisuuden, jonka kuitenkin muuan malaijilainen hallitsija tahtoi tehdä erään väärin haltuun otetun seudun takia riidanalaiseksi ja joka jo lienee senvuoksi saattanut syntymään levottomuuksia eräässä tuolla seudulla olevassa piirissä. Muuanna aamuna astuu äkkiä eräs päivänpaahtama mies, näöltään matruusia muistuttava, nuoren miehen ovesta sisään, kysyy häneltä, eikö hän ole Karl Neumann, erään Intiassa kuolleen Katarina Neumann-nimisen rouvan pojanpoika, ja onko hän saanut käsiinsä sieltä hänelle tulevan perinnön, noin seitsemän miljoonaa Espanjan taaleria.»

»Seitsemän miljoonaa taaleria!» kuiskasi kauppaneuvos hämmästyneenä puoliääneen itsekseen.

»Karl hätkähti», jatkoi tohtori, »aivan kuin hän olisi tehnyt rikoksen ja yllätetty; veri pakeni hänen poskiltaan, hänen jäsenensä tutisivat, ja hänen täytyi pitää tuolista kiinni, pysyäkseen pystyssä.»

»'Seitsemän miljoonaa taaleria', ähki hän, seitsemän miljoonaa taaleria

— Intiassa?'

»'Ettekö ole saanut mitään.?' huusi merimies äkkiä hämmästyneenä; 'olisiko mahdollista, että tuo intialainen rajah olisi petollisesti ne teiltä anastanut? Mutta sitten hänet perii paha! Allahin viha ja minun kostoni kohtaavat hänet, ja vaikkapa hän pakenisi temppelinsä portaille, ikuisen ruumisarkun pyhättöön, niin tavoitan hänet.»

»'Kuka te olette?' kysyi Karl häneltä, 'kun osoitatte sellaista osanottoa kohtalooni, ja luuletteko, että voitte auttaa minua saamaan takaisin perintöni tai ainakin osan siitä?'

»'Luulenko?' toisti merimies loukkautuneena, 'tiedän varmaan, että jollei rahaa todellakaan ole vielä lähetetty, niin se joutuu omaksenne, vaikkapa ensimmäinen rajah olisi jo itse pannut sen päälle ahneet kätensä. Olimme saaneet Intiassa erään miehen osoitteen, jolle rahat oli lähetettävä; intialainen ruhtinas vannoi minulle, että hän toimittaa ne kunnollisesti perille.'

»'Ja mikä oli sen miehen nimi, jonka huostaan tuollainen pääoma uskottiin, minulle annettavaksi?' huusi Karl pelottavan aavistuksen valtaamana.

»'Kauppaneuvos Schöler', sanoi merimies, ja Karl vaipui tajuttomana tuolille, joka oli hänen vieressään. Kuinka kauan hän oli sillä tavoin maannut, sitä hän ei tiennyt; kun hän tuli jälleen tajuihinsa, tunsi hän, että joku valoi kylmää vettä hänen kasvoilleen, ja hän voihki: 'Missä minä olen?' Intialainen merimies oli yhä hänen luonansa ja koetti virvoittaa häntä henkiin, ja heti niin paljon toinnuttuaan, että saattoi taas puhua, täytyi nuoren miehen nyt kertoa hänelle, mitä pelkäsi; hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että kauppaneuvos oli ottanut nuo rahat haltuunsa.»

»Mutta Herran tähden», keskeytti nyt vaitiolonsa kiusattu Mahlhuber-parka, jonka mielestä tuo kauhea mies ei yhä vieläkään ollut päässyt varsinaiseen asiaan ja josta myöskin tuntui tavattoman epätodennäköiseltä, että saksalainen kauppaneuvos saattaisi anastaa seitsemän miljoonaa taaleria. Hän oli jyrkästi päättänyt sanoa hänkin nyt sanan.

»Olette aivan oikeassa, tämä henkilö on varmaan ollut oikea hirviö, ja jos kello olisi seitsemän illalla, arvoisa herra, niin vähimmittäkään arveluitta kuuntelisin teitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä asia on todellakin tavallisuudesta poikkeava ja herättää epäilemättä heti julkisuuteen päästyään tavatonta huomiota; mutta olkaa niin hyvä — aivan siitä huolimatta, että luulen teidän aiheettomasti epäilevän kauppaneuvosta noiden seitsemän miljoonan anastamisesta — ja esittäkää minulle mieluummin yleiskatsaus kaikesta, pelkät tosiasiat sellaisinaan, ja jättäkää erittäinkin ihmisten keskustelut pois, sillä muutoin minä tosiaankaan en voi lausua puolueetonta arvostelua. Jo nyt on pääni — voin vakuuttaa! — niin sekaisin ja täynnä nimiä ja tapahtumia, että alan joutua pyörälle. — Kuinka paljon kello nyt on?»

»Oh, on vielä aikaista», sanoi tohtori, nopeasti silmäten kelloaan, vastaamatta itse kysymykseen. »Mutta en, muuten, voi teitä auttaa, sillä nämä yksityiskohdat, jotka juuri muodostavat kokonaisuuden, täytyy teidän oppia tuntemaan, jotta kykenisitte lausumaan oikean arvostelun. Sitäpaitsi pääasia tulee juuri nyt, ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että heti kun olemme sitä kosketelleet, tulette niin jännittyneeksi ja kiihtyneeksi, ettette voi enää nukkua koko yönä.»

»Mutta siitä minä en olisi mielissäni», voihkaisi kauppaneuvos itsekseen; »koko viime yön heittämässä koiria ulos ovesta, ja nyt ihmiselämää arvostelemassa — jota kenties saa kauheasti katua, joutuu ehkä näkemään vuosikausia silmissään verisen olennon ja olettaa jokaisen oven takana, jokaiset vuoteen, mutta erittäinkin oman vuoteensa alla olevan jonkin kamalan olennon — viime hitunenkin sielunrauhaa on silloin tipotiessään! — Hyvä Jumala, ja tuo kehno tekopyhä teeskentelijä oli kauppaneuvos — se on häpeä muutoin niin kunnianarvoiselle säädylle. Pitäisi tosiaankin tehdä valtion hallitukselle anomus, että häneltä otettaisiin pois nimi ja arvo heti kun hänen rikoksensa kerran on todettu niin että hän menettäisi kaikki kunniaoikeutensa. - Oikea hirviö kauppaneuvokseksi!»

Tohtori oli sillä välin taas ryypännyt, ja ottaen käsikirjoituksen pöydältä hän alkoi uudelleen: »Minun on vielä kerrottava, että talo, jossa Karl asui, oli aivan kauppaneuvos Schölerin talon vieressä, ja että siinä oli yksi kellari, jota eroitti vain ohut seinä kauppaneuvoksen talon kellarista. Karl ei ollut rikas, mutta hän piti kuitenkin mielellään omassa kellarissaan oman olutvaraston, ja hän tunsi itsensä nyt niin heikoksi, että tarvitsi jotakin vahvistusta, mitä tahansa. Hän meni kellariin, noutaakseen sieltä olutta, ja kuuli alhaalta, avattuaan hitaasti oven, kumeaa kaivamista ja jyminää, aivan kuin maata olisi lapioitu. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan otti muutamia olutpulloja kainaloonsa ja lähti sieltä taas pois.

»Merimiehelle hän nyt avasi koko sydämensä, myönsi hänelle olevansa köyhä, mutta rehellinen, ja pyysi häneltä neuvoa, kuinka hän voisi saada ahnaalta holhoojaltaan tämän todennäköisesti anastaman omaisuuden.

»'En rahan tähden', huusi nuori mies, ja jalo tuli salamoi hänen silmistään, 'en kurjan mammonan takia kaipaa omaisuutta; mitä tarvitsen, sen ansaitsen kynälläni, ja vapaana ja riippumattomana olen maailmassa, mutta voi minua — minä rakastan toivottomasti, ja minun rakastettuni on petollisen enoni holhokki!'»

»Mutta hänhän on jo kuollut!» huudahti kauppaneuvos hämmästyksissään, »olen ollut jo varmasti vakuutettu siitä, että tuo kehno ihminen on myrkyttänyt hänet».

»Niin — olette oikeassa», sanoi tohtori, »mutta tässä minä annan lukijan aavistaa oletettua valekuolemaa — panen hänet tavallansa piinapenkille, ja luulenpa, että tämä käänne on minulta oivallisesti onnistunut. Odottakaahan nyt — nyt katoaa tyttö, jonka hän on ottanut taloonsa, ja sen nojalla, että Karl kuuli kellarissa kaivamista ja mullan lapioimista, on kauppaneuvos täydellisesti vallassani — voin todistaa hänet syylliseksi ja saattaa rikoksen ilmi toimituttamalla kotitarkastuksen — tai antaa kenties ennemminkin merimiehen, joka sen johdosta saa osan noista seitsemästä miljoonasta, varoittaa häntä, ja päästää hänet pakenemaan Ameriikkaan.»

»Minä tulen vielä hulluksi!» voihki kauppaneuvos, tarttuen molemmin käsin otsaansa ja puristaen sitä. »onko holhokki sitten todella kuollut, vai elääkö hän vielä?»

»Minähän sanon teille, että voin sen vielä järjestää kuinka tahdon», vastasi tohtori ystävällisesti. »Ja pyytäisin kuulla mielipiteenne siitäkin, ettekö usko, että lukijan mielenkiintoa voisi suuresti jännittää onnellisella valekuolemalla.»

Kauppaneuvos kiepautti molemmat jalkansa yhtaikaa peitteen alta.

»Oletteko esittänyt minulle tosiasioita?» huusi hän samassa, »vai oletteko pitänyt minua narrinanne lukemalla minulle järjettömän, keksityn jutun, herra?»

»Pitänyt narrina? Järjettömän jutun? Hyvä herra, se on tai siitä pikemminkin tulee novelli, joka etsii kirjallisuudessa vertaistaan, jos kykenen viemään aiheen loppuun sillä tavoin kuin on tarkoitus, ja teille minä luin sen vain saadakseni kuulla ajatuksenne siitä ja kenties jonkun yksinkertaisen käytännöllisen neuvon.»

»Herra tohtori!» huudahti kauppaneuvos, vetäen jälleen jalkansa peitteen alle, aivan kuin olisi astunut kuumalle raudalle, ja kiskaisten molemmilla käsillään valkoisen yömyssynsä korvilleen, »jos minä nyt sanoisin teille, mitä teistä ajattelen, niin voisitte missä tuomioistuimessa tahansa syyttää minua mitä hirveimmästä solvauksesta. Mutta niin paljon minä tahdon ja niin paljon minun täytyy teille huomauttaa, että minä olen sairas mies, enkä saanut viime yönä ummistaakaan silmiäni, ja että ylen suuresta, ja, kuten näen, hupsusta hyvästätahdosta otin teidät omaan huoneeseeni, joutuakseni nyt, sillä tekosyyllä, että minulle kerrottaisiin tärkeitä tosiasioita, kiusattavaksi sekavalla, typerällä novellilla. Pyydän vakavasti, että jätätte minut rauhaan ja vihdoinkin sammutatte kynttilänne, jotta saatan nukkua, ja — ja toivotan teille hyvää unta.»

Niin sanoen hän vaipui korvapatjalleen kuin kuolleeksi lyötynä, sulki silmänsä ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi nauttinut arsenikkia ja olisi nyt valmis kuolemaan.

»Typerällä novellilla?» huusi tohtori Wickendorf, jonka arimpaan kohtaan oli satutettu. »Hyvä herra, olin luullut teillä olevan enemmän arvostelukykyä kuin teillä todella näyttää olevan, ja voin vain valittaa, että olen tiedustanut teidän mielipidettänne siitä. Nukkukaa hyvin!»

Mies oli hypännyt seisomaan ja kulki nyt, kauppaneuvoksen hiljaiseksi suuttumukseksi, kynttilää sammuttamatta nopein askelin, käsivarret ristissä rinnalla, huoneessa edestakaisin. Vain silloin tällöin hän loi kiukkuisen katseen sinnepäin, missä hänen kärsivällinen makuutoverinsa, joka makasi selällään, päässään korvien ylitse vedetty yömyssy, oli ulkonaisesti hiljaisen rauhan kuvana, mutta sisimmässään toivoen tuota levotonta miestä sinne, missä pippuri kasvaa. Jonkinlaisen epätoivoisen alistumisen vallassa näytti kauppaneuvos kuitenkin päättäneen kärsiä pahimmankin mutisematta vastaan.

»Se on sinulle parahiksi, Hieronymus», murisi hän kuulumattomasti itsekseen, »se on sinulle parahiksi, ja minua ilahduttaa suuresti, että niin on käynyt. Sinun iälläsi sinun olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi eikä antaa narrimaisen lääkärin lähettää itseäsi maailmaa kiertämään. Dorothee tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseäni, ja näiden öiden epämukavuuden ja kurjuuden, päivien mielenliikutukset ja suuttumiset, kaiken sen minä olen ansainnut, runsaassa määrin ansainnut kevytmielisyydelläni. Mutta maksan kamalaa kasvamista kahden viime päivän kuluessa, joka on minun kuolemani, sitä minä en ole ansainnut, ja minä kuolen pyhiinvaeltajain mukavuuden marttyyrinä, heidän kun pitää saada maata huoneissa, katon alla. — Pyhiinvaeltajain!» jatkoi hän, suunnaten suuttumuksensa toiselle tolalle, »tuollaista ihmiset nyt sanovat pyhiinvaellukseksi; palaavat illaksi takaisin, menevät juomaan ja syömään, pelaamaan ja nukkumaan, ja karkoittavat muut sairaat matkustajat heidän totutusta levostaan ja mukavuudestaan.

»Pyhiinvaeltajia! — Ja tuo onneton mies laukkaa yhä huoneessa kuin riivattu eikä sammuta kynttilää. Jos olisi olemassa siveellisten rikosten tuomioistuin, niin syyttäisin häntä kylmäverisesti harkitusta, tahallisesta murhasta — tuo mies tahtoo tappaa minut.» Kauppaneuvos näytti kuitenkin tehneen hänelle väärin, vai oliko tohtori Wickendorf itse väsynyt? Hän astui äkkiä pöydän ääreen, pani paperinsa kokoon ja sulki ne matkalaukkuunsa, alkoi riisuutua ja astui sitten vuoteeseen, jättäen palavan kynttilän sammuttamattomana viereensä pienelle pöydälle.

»Kyllä hän nyt sammuttaa sen», lohduttelihe kauppaneuvos, salaa vilkuillen häneen, »ei suinkaan hän aio lukea enää vuoteessa? — Se on tulenvaarallista.» Tohtori Wickendorf ei kuitenkaan lukenut eikä sammuttanut kynttilää; mutta jos kauppaneuvos olisi nähnyt kirjailijan hänestä poispäin käännetyt, häijysti hymyilevät kasvot, niin hän olisi vapissut.

Hyvän aikaa sieti kiusattu Mahlhuber raukka sitä nurkumatta; hän ei kehdannut vaivata tohtoria puhuttelemalla häntä — täytyihän tohtorin kuitenkin vihdoin sammuttaa kynttilä. Tämä näytti kuitenkin ajattelevan kaikkea muuta kuin sitä, ja kauppaneuvos kääntyi vihdoin, lujan päätöksen tehden, häntä kohti, yskähti kerran ja sanoi sitten: »Herra tohtori —»

»Mitä?»

»Ettekö nuku vielä?»

»En.»

»Saisinko pyytää teitä sammuttamaan kynttilän? Minä en voi ennen nukkua, ja se on tulenvaarallistakin.»

»Sanonpa teille jotakin, herra Mahlhuber», vastasi hänen makuutoverinsa ystävällisesti; »katson olevani pakotettu antamaan teille selvityksen, jotta ette olisi levottomampi kuin on tarpeen: — olen tahallani jättänyt kynttilän palamaan.»

»Mutta miksi, taivaan tähden?»

»Sanonpa teille», huokasi tohtori, »että niin kauan kuin täyden kuun aikana kynttilä palaa yöllä huoneessani, makaan levollisesti, — mutta heti kun sen sammutan, rupean kävelemään unissani.»

»Hyvä Jumala», voihkaisi kauppaneuvos, »se nyt vielä puuttui!»

»Jos haluatte», jatkoi tuo kamala mies levollisesti, »niin sammutan kynttilän heti, mutta pyydän teitä vakavasti sitten pidättämään minua, jos yritän kiivetä ulos ikkunasta. Me asumme kyllä vain toisessa kerroksessa, mutta ikkunan alla on kiviä.»

»Hyvä herra», sanoi kauppaneuvos, ollen aivan suunniltaan, »älkää pahastuko, mutta kun teillä on sellainen tauti, niin teidän pitäisi asua yksin ja mieluimmin sellaisessa huoneessa, jossa on ristikot ikkunain edessä».

»Teidän takianne olinkin pyytänyt, että isäntä sijoittaisi teidät muualle», sanoi tohtori aivan levollisesti. »Siis: vaaditteko, että sammutan kynttilän?»

»En, Herran tähden, en!» huusi kauppaneuvos.

分享到：