Matkat — niin, tulkoonpa vielä joku ja aikokoon lähettää hänet matkoille! Kyllä hän sille sanoo, mitä hänestä ajattelee! — Matkat — kaikenlainen irstas roskaväki matkustelee: valepukuiset tytöt, hirvittävät naiset hatturasioineen ja ilman päällyskenkiä — ja kuinka paljon rahaa silloin heitetäänkään menemään! Laupias taivas, mitä olikaan hän näinä kahtena päivänä maksanut yksistään vahingonkorvausta hatusta ja hatturasiasta, ikkunaruudusta, päällyskengistä, sitäpaitsi hänen matkatavaransa olivat menneet kaiken maailman tietä, hänellä oli ollut menoja sähkösanoman lähettämisestä ja majataloissa oleskelemisesta, ja kuinka häntä olikaan kohdeltu!

Erittäinkin Dorotheelle hän oli vihainen — Dorothee se joka tapauksessa varmaan oli panostanut hänen pistoolinsa — ja sitten hirveälle viheriähattuiselle naiselle, jonka kengät hän oli heittänyt ikkunasta ulos. — Eipä ihme, että kauppaneuvos Mahlhuber makasi pitkän aikaa muutoin varsin hyvässä vuoteessa valveillaan, turhaan koettaen nukkua. Myöskin maksa alkoi taas painaa häntä, ja leikattua paisetta hän puristi niin kauan, että siihenkin teki kipeää.

Matkat — Käsityöläiset matkustivat, ja sillä oli jokin tarkoitus; kyytimiehet matkustivat, kun heille maksettiin siitä; he tiesivät myöskin, mihin aikoivat, eivätkä kuljeksineet seuduilla, joihin eivät kuuluneet. Mutta hän, mitä oli hänellä, kauppaneuvos Mahlhuberilla Gidelsbachista, tekemistä täällä Lichtenfelsissä? Miksi hän oli täällä? Mitä hän täällä toimitti, ja mitä sellainen matka hyödyttäisi häntä? Pienentäisikö hänen maksansa? Hän olisi voinut vannoa, että maksa oli viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kasvanut puolitoista naulaa, se ulottui nyt hänen selkänikamiinsa, ja leikatun paiseen arpeen oli varmaankin eilinen vilustuminen vaikuttanut pahaa, sillä sitä poltti kuin tuli. Ja villakoiran pentu — hyvä Jumala, kun hän ajat teli sitä vikisevää paholaista, niin kylmänväreet kävivät vieläkin pitkin hänen selkäpiitänsä.

Sellaisissa ajatuksissa hän vihdoinkin vaipui levottomaan, virkistystä tuottamattomaan uneen, joka johti hänet jollei suorastaan jo koettuihin, niin kuitenkin muihin niiden kaltaisiin tuskallisiin elämyksiin. — Hän uneksi makaavansa Gidelsbachissa omassa vuoteessaan — mitäpä hän olisikaan antanut, jos se olisi ollut totta! — ja Dorothee oli juuri leiponut ja toi sisään ison ruisleivän, jonka pani peitteelle ja juuri hänen rintansa päälle. Hän ihmetteli yhä, miksi se oli tapahtunut, kun Dorothee toi toisen ja pani sen ensimmäisen päälle; hän aikoi huutaa ja panna vastalauseensa sitä vastaan, mutta ei saanut ainoatakaan ääntä kurkustaan, ja palvelustyttö tuli myöskin ja hinasi sinne kolmannen jättiläiskokoisen leivän, ja sitten viheriähattuinen nainen, ja sitten Otzlebenin majatalon neiti ylöskäärittyine hioineen ja pitkine kutreineen, ja sitten vaununosastossa ollut nuori tyttö, jonka setä hänestä oli tahtomattaan tullut, ja lopuksi kyytivaunun vaitelias matkustaja, jota hän oli pitänyt englantilaisena ja joka lopuksi oli sanonut hänelle: »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» Hänelle tuli kauhea hätä, joka vei melkein järjen häneltä ja antoi hänelle nyt vihdoinkin, hänen kauan aikaa taisteltuaan heikkoutta vastaan, kylliksi voimaa syöksyä, kiireessä käteensä sieppaamansa sateensuoja muassaan, portaita alas, ja ulos talosta. »Minun kenkäni!» huusi viheriähattuinen nainen hänen jälkeensä; »Rakas setä!» sanoi nuori tyttö. »Mutta herra kauppaneuvos», virkkoi vanha Dorothee. — Hän ei kuullut eikä nähnyt enää, ja hän juoksi yhtämittaa, kunnes kauhukseen huomasi olevansa Gidelsbachin vilkkaimmassa osassa mahdollisimman vähissä vaatteissa, todellakin pelkässä paidassa, keskipäivän auringon heloittaessa. Jalat uhkasivat silloin kieltäytyä häntä palvelemasta, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja painautuen nyt nopeasti läheisimpiä taloja vasten hän pingoitti sateensuojansa, ollakseen sen takana niin paljon kuin mahdollista piilossa kansanjoukon katseilta ja päästäkseen kotiinsa. »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos», sanoi vastaantuleva kamarikirjuri Weber. »Herrainen aika, tehän kuljette paljain jaloin!» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» nyökäytti hänelle päätään salaneuvoksetar Bentel vastapäätä olevasta talosta; »ah, olkaa hyvä ja tulkaa hiukan tälle puolelle, minulla on välttämätöntä puhuttavaa teille.» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» huusi sekatavarakauppias Bohne, jonka avonaisen oven ohitse hänen täytyi kulkea kylki peittämättömänä, »Herran tähden, te vilustutte!» — »Ei, mutta katsokaahan… tuolla menee yksi paljaassa paidassa!» huusi äkkiä muuan nuori, joutavanpäiväinen maleksija, joka seisoi jossakin nurkassa.

»Eläköön, eläköön!» kuuli kauppaneuvos unessaan poikien kirkuvan ja tulevan katua myöten yhä lähemmäksi, yhä kovaäänisemmin huutaen. »Mutta, herra kauppaneuvos», sanoi rakennusneuvoksetar Brilling, joka tuli katua pitkin suoraan häntä vastaan ja otti nopeasti ja pelästyneenä viheriät silmälasinsa nenältään. — Kauppaneuvos ei kuunnellut enempää, ei odottanut enää, vaan ryntäsi, välittämättä mihin joutui, ensimmäiseen eteentulevaan lukitsemattomaan taloon, jonka hän huomasi ja tavattomaksi helpotuksekseen tunsi. Hän muisti nimittäin, että tämän talon takaseinä rajoittui hänen omaan taloonsa, ja jos hän pääsisi huomaamatta ullakolle, joka oli yhteydessä hänen kattonsa kanssa, niin hän olisi pelastettu.

Niin nopeasti kuin jalat kannattivat hän juoksi portaita ylös ja oli ensimmäisessä kerroksessa vähällä työntää kumoon erään palvelustytön, joka hänet nähdessään pudotti täysinäisen vesisangon ja huusi apua. Hänen takanaan haukkui koira, huudettiin, paukutettiin ovia: hän pakeni kuin ajettu kauris ylös jyrkkiä portaita, ajattelematta yhtä vähän maksaansa kuin paisettaankaan, kunnes pääsi ullakolle, huomaten oven sinne olevan auki. Nyt hän oli pelastettu, juoksi läpi ensimmäisen huoneen, sitten läpi toisen, läpi kolmannen, kunnes vihdoin äkkiä saapui viimeisen katonkannattimen kohdalle. Siinä ei ullakko enää ollut laudoitettua, ja lattia loppui. Vain ristiin asetetut parrut, jotka olivat noin kolmen jalan päässä toisistaan, veivät siitä ylitse, mutta aivan hänen takanaan kaikuivat vainoojien huudot, eikä valitsemisen varaa ollut — hänen täytyi päästä ylitse. Hän hyppäsi ensimmäiselle parrulle, siitä toiselle — hän tunsi, kuinka silloin maksa löi vasten kylkiluita, kuinka veri sykki hänen päälaellaan olevassa arvessa, hän tahtoi pysähtyä, mutta ei voinut enää, hänen painava ruumiinsa oli kertakaikkiaan joutunut liikkeelle, hänen täytyi hypätä eteenpäin. — Ja hänen allansa ammotti synkkä syvyys — kuilu, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan ja jonka syvyyttä hän ei voinut aralla katseellaan mitata. Ja eri parrujen välimatka kävi pitemmäksi, ollen nyt kolme ja puoli, nyt neljä jalkaa; yhä hän hyppäsi ylitse, ja oli kuin hätä olisi siivittänyt hänet. Nyt ne olivat neljän ja puolen, nyt viiden, nyt kuuden jalan päässä toisistaan. Hengähtämättä hän kiiti parrulta parrulle eikä voinut huomata loppua, niin kauas äärettömyyteen ulottui vaarallinen tie, jota hän kulki ja jota pitkin jokin vahingoniloinen henki häntä kiidätti Tuskin hän vielä varpaittensa kärjillä ulottui kapeaan parruun, nyt hän horjahti, koetti saavuttaa uudelleen tasapainonsa, — turhaan, vielä hän uskalsi tehdä epätoivoisen hypyn lähimmälle parrulle, se räsähti, taittui hänen painonsa alla, ja kädellään, jota hän ojensi tarttuakseen pelastukselleen johonkin kiinni, kauppaneuvos löi vuoteensa vieressä olevaan valkoiseen kalkkiseinään niin, että hän, tuskanhiessä uiden ja kaikilta jäseniltään vapisten, heräsi ja hyppäsi pystyyn vuoteessaan. Ensi silmänräpäyksessä hänellä tosiaankaan ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli.

Kova koputus ovelle saattoi hänet vihdoin sikäli ennalleen, että hän saattoi ajatella, ettei ollut juossut tuossa sopimattomassa puvussa pitkin Gidelsbachin katuja eikä myöskään syöksynyt alas ullakon parruilta, vaikkakin hänen jäseniään itse asiassa juuri sillä tavein pakotti. Mutta kuka koputti niin itsepintaisesti hänen oveaan? Ja hänhän oli antanut ankaran määräyksen — hän katsoi kelloaan, se näytti viittä, iltapäivällä, ja hän lienee nukkunut noin neljä tuntia —, ettei häntä saanut millään ehdolla häiritä!

»Oih, Dorothee», valitti kiusattu mies itsekseen, »jospa olisin noudattanut sinun enkä tuon kirotun tohtorin tahtoa, niin istuisin vielä nyt — sisään sieltä, piru vieköön! Kuka siellä on, ja miksi te hakkaatte niinkuin aikoisitte murtaa oven?»

»Minä en pääse sisälle», sanoi ulkoa ystävällinen ääni, joka ainakin oli miehen, »ovi on sisältä suljettu».

»Mutta kuka te olette, mitä te tahdotte?» huusi kauppaneuvos, jolla oli jonkinlainen epämääräinen aavistus siitä, että tämänpäiväisellä poliisilla saattoi olla jotakin lähempää tekemistä tuossa koputuksessa.

»Minulla on annettavana teille ilahduttava tieto», sanoi taas ääni ulkoa, »ja pyydän, ettette kainostelisi minun takiani».

»Kainostelisi?» murisi kauppaneuvos ja ojensi, puolittain harkitsevasti, toisen jalkansa vuoteesta; »mies luulee kai, että pukeudun hännystakkiin —. Mutta ilahduttava tieto? Luultavasti matkatavarani ovat saapuneet — Jumalan kiitos, että siitäkin vihdoinkin on päästy! Odottakaa hetkinen», huusi hän sitten taas kovalla äänellä ja niin pontevasti, ettei hän tähän saakka ollut ainoassakaan elämänsä vaiheessa sellaista pontevuutta osoittanut, »minä avaan heti»; nousi sitten vuoteesta, väänsi lukon auki, kiiruhti hiljaa tuskaisesti valittaen ja »Oi, minun maksani!» peitteen alle ja sanoi: »Sisälle!»

»Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» kuului miltei yht’aikaa kuin »Sisälle», vieno, erittäin kohtelias ääni, ja huolellisesti sudittu ja käherretty pää, keskellä jakaus, mikä teki pään kantajan eittämättömästi hiukan tyhmän näköiseksi, kuroittautui samassa silmänräpäyksessä huoneeseen muun ruumiin seuraamana. Vieras oli muutoin hyvin hienosti, joskaan ei juuri aistikkaasti puettu: hänellä oli paksut kultaiset taikka luultavasti kullatut kellonperät, kaulahuivineulana jättiläismäinen korkokuvakivi, sormissa sormuksia, jopa vasemmassa korvassa hyvin pieni ja hyvin siro korvarengas; sitäpaitsi kiiltonahkaiset saappaat, alaspäin käännetty, posken alle suippeneva irtokaulus ja hyvin pitkät valkoiset kalvostimet.

»Kenen kanssa minulla on kunnia?» sanoi kauppaneuvos, joka, tuntien pukeutumattoman epämiellyttävää tunnetta sellaisen juhlapuvun edessä, vetäytyi, jos mahdollista, entistä syvemmälle peitteensä alle. »Te tahdoitte ilmoittaa minulle jotakin hauskaa. Minun täytyy pyytää tuhannesti anteeksi, että tähän aikaan päivästä —»

»Herran tähden, älkää ensinkään kursailko, hyvä herra kauppaneuvos», virkkoi vieras, joka oli turhaan katsonut tyhjää paikkaa, mihin panisi hattunsa, ja jonka vihdoin täytyi panna se täysinäisen matkalaukun päälle, missä se ei oikein näyttänyt pysyvän tasapainossa; »kuten olen kuullut, aiotte asettua asumaan tänne Lichtenfelsiin».

»Minäkö?» huusi kauppaneuvos, kurkistaen hämmästyneenä peitteen alta.

»Niin minä tiedän, että sen pitää pysyä vielä salaisuutena», rauhoitti vieras häntä, »ja minun vaiteliaisuuteeni voitte luottaa. Mutta joka tapauksessa on teille hyvin onnellinen sattuma, että myöhästyin tänään aamujunalta ja saavuin liian myöhään Koburgista: olen kauppahuone Helboldt ja Pojan matkustaja ja myyn hienoja viinejä ja samppanjoja. —Helboldt ja Poika, herra kauppaneuvos, minun tarvitsee mainita teille ainoastaan se nimi, ja te ymmärrätte, että vain onnellinen sattuma saattoi pidättää minua vielä täällä. Helboldt ja Poika pitää kaupaksi todellakin loistavia viinejä, enkä epäile vähintäkään, että te tilaatte niitä runsaasti parhaan valikoiman mukaan. Tässä», jatkoi hän sitten, ottaen vähitellen kaikista lukuisista taskuistaan pienen-pieniä nimilapuilla varustettuja pulloja ja asettaen ne hämmästyksestä todella sanattoman kauppaneuvoksen yöpöydälle, »olen tuonut teille mukanani heti parhaat laadut, joista varmaan löydätte sen, mitä etsitte».

»Mutta herra, totta vieköön», purkautui vihdoinkin kauppaneuvoksen suuttumus ilmoille, »piruko teitä riivaa, vai tahdotteko pitää minua narrinanne?»

»Minäkö, herra kauppaneuvos?»

»Siksikö te tänne tulitte? Ylistämään minulle happamia viinejä?» huusi nyt levossaan, unessaan — maksaa ja paisetta vielä laisinkaan lukuunottamatta — pahasti häiritty mies. »Sekö oli se hyvä uutinen, joka teillä oli minulle tuotavana?»

»Happamia viinejä, herra kauppaneuvos?» toisti viinien kauppamatkustaja aivan niinkuin joku olisi pistänyt häntä tikarilla. »Helboldt ja Poika — happamia viinejä — taivaan tähden, pyydän tuhannesti — ei edes meidän viinietikkamme —»

»Menkää helvettiin, herra!» keskeytti hänet tuo muutoin niin hiljainen, mutta nyt kuitenkin epätoivoiseksi saatettu pieni mies, »makaan täällä puolikuolleena vuoteessani, levätäkseni, hoitaakseni terveyttäni ja voidakseni jättää tämän kirotun pesän jo päivän koittaessa, ja te hyökkäätte petollisesti, vastoin kaikkia maan- ja kansanoikeuksia, huoneeseeni, rääkätäksenne minua omassa vuoteessani! Pankaa kirotut pullonne taas taskuihinne, älkääkä kiusatko minua!

»Mutta, herra kauppaneuvos, oleskellessanne täällä kauemmin — Helboldt ja Poika —»

»Minähän sanon teille, että matkustan vain tämän paikan kautta, herra!

Eikö se ole teille tarpeeksi selvää?»

»Mutta teidän veljentyttärenne —»

»Veljentyttäreni!» huusi kauppaneuvos nolostuen ja heristäen korviaan.

»Teidän veljentyttärenne», jatkoi mies, jota ei ollut niinkään helppo saada poistumaan, »sanoi minun läsnäollessani, että aiotte asettua tänne asumaan, kun seutu teitä tavattomasti miellytti».

»Minun veljentyttäreni? Herra, jättäkää minut rauhaan viineinenne ja veljentyttärineni!» jymähytti kauppaneuvos, jota uusi todistus ei ollut tehnyt vähimmässäkään määrin lempeämmäksi, »minä en tahdo tietää kumpaisistakaan mitään; ja nyt olkaa niin hyvä ja pankaa nuo kirotut pullot takaisin taskuihinne — ymmärrättehän kai selvää puhetta? — ja jättäkää minut rauhaan! Minä en jää tänne, minulla ei ole veljentytärtä, minä en tahdo viinejä, enkä halua keskustella vieraiden ihmisten kanssa, kun makaan vuoteessani. Hyvästi, herra Helboldt ja Poika!»

»Herra kauppaneuvos», sanoi viinimatkustaja loukattuna, pannen pullot takaisin taskuihinsa ja tarttuen hattuunsa, »jollei minulle henkilökohtaisesti niin ainakin Helboldt ja Pojan takia pitäisi teidän -»

»Menköön Helboldt ja Poika —», mutisi kauppaneuvos, kääntyen tahtomattaankin vuoteessaan seinään päin, mutta kiepauttaen itsensä nopeasti ympäri, kun ajatteli pöydällä olevaa kelloaan ja kukkaroaan.

»No, minä näen», sanoi kauppamatkustaja olkapäitään kohauttaen, »ettemme voi ryhtyä toistemme kanssa mihinkään liikeyhteyteen; mieltäni pahoittaa myöskin, että olen vaivannut teitä ja sillä tavoin tuhlannut aikaani. Minä olen matkustaja —»

»Hauskaa matkaa!» murahti kauppaneuvos puolittain ivallisesti peitteensä alta.

»Hyvästi, herra kauppaneuvos!» keskeytti kauppamatkustaja nopeasti ja paukautti oven mennessään kiinni, niin että ikkunaruudut helähtivät ja pesulaitteen päällä oleva lasi ja vesiastia kilahtivat yhteen.

»Pöhkö!» murisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, painautuessaan takaisin vuoteeseensa, ja uudelleen hän sulki silmänsä, näyttäen koettavan vielä nukahtaa. Mutta se ei onnistunut millään ehdolla; hän oli niin kiihtynyt suuttuessaan tuohon hävyttömään, tunkeilevaan mieheen, että hänen keskeytyneen ja kylläkin keskinkertaisen leponsa jatkamista ei ollut ajateltavissakaan. Vihdoin hän raskaasti huoaten nousi vuoteestaan, peseytyi ja pukeutui sekä päätti tehdä kävelyretken todellakin kauniiseen ympäristöön, väsyäkseen ja voidakseen sitten toivoa saavansa ainakin yöllä unta. Hänen matkatavarainsahan täytyi saapua vielä tänään tai myöhäisintään aikaisin huomisaamuna, eikä Gidelsbach ollut niin kauhean kaukana, ettei sinne voisi päästä takaisin.

Kävely ei näyttänyt olleen varsin huono ajatus; häntä häiritsivät vain lukemattomat pyhimysten ja marttyyrien kuvat, joita hän näki kaikkialla, ja niiden veriset hahmot ja haavat toivat kiusallisesti hänen ajatuksiinsa takaisin hänen oman maksansa ja paiseleikkauksen. Väkisin hän pakottautui joka kerta olemaan niitä ajattelematta, mutta tuskin oli jokin toinen esine saattanut hänen mietteensä toisaalle, kun jälleen tuli hänen näkyviinsä uusi, aina korein värein kiveen tai puuhun maalattu kuva.

»Tämä saattaa aivan epätoivoon!» huokasi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, vetäytyen arkana niin kauas kuin mahdollista häneen tuollaisen pahan vaikutuksen tekevistä taideteoksista, »tämä saattaa tosiaankin aivan epätoivoon, enkä oikeastaan sentään käsitä, mihin näin monia muistomerkkejä tarvitaan». Kauppaneuvoksena ja hyvänä kristittynä hän ei kuitenkaan saanut enempää ajatella, vieläpä hän sisimmässään hirveästi soimasi itseään siitä, että oli ajatellut niin paljon, ja koetti vihdoin saada helpotusta siten, että lähti pyrkimään erään pellon halki lähimpään metsään, saadakseen siellä olla »häiritsemättömämpänä». Siitä oli kyllä vain se ikävä seuraus häneen nähden, että juuri hänen kulkiessaan erästä hiukan pehmeätä ja epämukavaa oraspeltoa muuan maamies, sen omistaja, pysäytti hänet ja vaati häneltä kaksi guldenia sakkoa tieltä poikkeamisesta, muussa tapauksessa hän, talonpoika, katsoisi olevansa pakotettu ottamaan vieraalta jotakin pantiksi.

Kauppaneuvos koetti kyllä panna vastalauseensa sitä vastaan, vieläpä antaakseen hänelle nimikorttinsa ja todistaakseen, ettei hän ollut ehdoin tahdoin tuottanut vahinkoa, aukaisi takkinsa, jonka alta näkyi ritarimerkin nauha. Mutta talonpoika pysyi aivan tunteettomana, vieläpä vieraan napinlävessä olevaa koreaa nauhaakin kohtaan, jota hän kenties ei edes nähnyt; ainakaan hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän tiukkasi vain kahta guldenia tai hattua ja nenäliinaa asetusten rikkojalta, kävipä niin töykeäksi pientä, avutonta miestä kohtaan, ettei tämä voinut mitään muuta kuin myöntyä hänen ehdottomasti kohtuuttomaan vaatimukseensa ja maksaa.

Silti hän ei edes päässyt metsään, vaan hänet lähetettiin pakkokyydillä takaisin tielle, missä hänen täytyi vielä kerran kestää kujanjuoksu hänelle surkeiden muistelmien lävitse Lichtenfelsiin asti.

分享到：