Myöskin hänen nuori naapurittarensa oli lujasti kietoutunut huiviinsa ja nojautunut taaksepäin, mutta vaaleaverinen tuleva lankomies ei näyttänyt sen antavan säikähdyttää itseään, vaan jatkoi juttelua hellittämättä, vaikkakin yksin, kunnes juna vihelsi seuraavan aseman, Lichtenfelsin, lähellä.

»Jumalan kiitos!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, »siitä pulasta pääsen siis pian!» Ja pannen sateensuojansa hiljaa paikoilleen sekä kääntäen vieressään olevan matkalaukun niin, että hän saattaisi heti tarttua kädensijaan, hän istui lähtövalmiina ja tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta katsellen, kunnes juna pysähtyi ja junailija avasi oven.

»Lichtenfels!»

»Aiotteko jättää meidät jo tässä, herra hallintoneuvos?» kajahti ääni keskeltä vaunua — se oli viheriähattuinen nainen, joka ei tahtonut ainakaan vihassa erota miehestä, kenellä oli sellainen arvonimi.

»Toivotan kaikinpuolin onnellista matkaa!» sanoi kauppaneuvos, katsomatta taakseen ja suomatta edes tulevillekaan ainoatakaan katsetta.

»Mieltäni pahoittaa niin äärettömästi, kun meidän täytyy menettää näin hauska matkaseura jo nyt», kuuli hän vielä takaansa, ja mutisten partaansa: »Kiitos, hyvin suuri kiitos!» kapusi hän, matkalaukkua ja istuinpatjaa perässään riepoittaen, rautaisia portaita alas, ja riensi nyt täyttä vauhtia ja taakseen katsomatta ravintolaa kohti, pannakseen sinne tavaransa ja mennäkseen huolehtimaan muista matkakapineistaan. Muuan pikku poika, joka palvelushaluisena tarjoutui hänen oppaakseen, saattoi hänet nopeasti takaisin matkatavaravaunulle, missä vaunumies, joka oli jo nostanut pois Lichtenfelsiin määrätyt tavarat, otti vastaan mukaantulevia kääröjä.

»Tahtoisin mielelläni saada matkatavarani!» huusi kauppaneuvos.

»Ne ovat tuolla», kuului nopsa vastaus, ja herra Mahlhuber pudisti hämmästyneenä päätään ja sanoi ihmetellen: »Minun täytyy myöntää, että se on erinomaisen nopeaa toimintaa.»

Mutta juna pysähtyi täällä vain muutamia minuutteja; merkki annettiin, junailijat hyppäsivät paikoilleen, ja pitkä tumma vaunurivi lähti taas hitaasti, ketjujen tempaisuittain kiristyessä, liikkeelle.

»Sulkeudun nöyrimmin suosioonne, herra hallintoneuvos!» huusi vaaleaverinen mies ulos vaununosaston ikkunasta ja viittoi kädellään.

»… sioonne! — Piru vieköön sinut ja sinun hallintoneuvoksesi!» mutisi herra Mahlhuber hiljaa ja synkkänä itsekseen, katsahtamattakaan sinnepäin, mistä ääni tuli, sillä hänen huomionsa oli nyt ennen kaikkea kiintynyt pieneen matkatavarakasaan, joka oli pinottu laiturille ja jossa hän ei voinut huomata ainoatakaan omaa tavaraansa.

»Missä minun matka-arkkuni ovat?» kysyi hän, kun hänet valtasi hämärä aavistus uudesta onnettomuudesta, eräältä rautatieläiseltä, joka seisoi tavarain luona ja jonka tehtävänä näytti olevan niiden jakelu.

»Teidän matka-arkkunne? — En tiedä!» mutisi tämä, hampaitten välissä lyijykynän pää ja kädessä kapea kirja; hän näytti laskevan yksityisiä matkakapineita: »Kolme, neljä, viisi, kuusi —»

»Mutta niidenhän piti olla tässä!» huusi kauppaneuvos.

»En tiedä —seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen — oliko ne määrätty jätettäviksi Lichtenfelsiin? — yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista.»

»Ei, vaan Müncheniin. Mutta minä kysyin senvuoksi tavarain purkajalta —»

Rautatieläinen käänsi päänsä syrjään ja viittasi lyijykynällään, muuttamatta ollenkaan kasvojensa ilmettä, kohisten poiskiitävään junaan olkapäänsä yli.

»Sinne meni!» sanoi hän sitä tehdessään niin totisesti kuin pieniä ryppyjä ja uurtoja täynnä olevat kasvot suinkin saattoivat ilmaista, ja merkitsi samalla pieneen kirjaansa saapuneiden ja luetteloissa olevien tavarayksiköiden oikeaksi huomaamansa summan.

Kauppaneuvos jäi tosiaankin ensi silmänräpäyksessä pelästyksestä sanattomaksi, sillä kaikista kovista kohtalon iskuista huolimatta eli hänelle vielä liian uusi se ajatus, että hän oli maailmassa yksin ja vain omassa varassaan, sellaisenaan. Mutta sitten, niinkuin meille usein elämässä tapahtuu, jos liian paljon onnettomuuksia äkkiä ja rajusti kasautuu yllemme, hän suorastaan naurahti ja näytti sitten heti senjälkeen taas niin vakavalta kuin olisi nielaissut nuppineulan.

Rautatieläinen katsoi häntä puolittain epäluuloisesti, puolittain hämmästyneesti; mutta kun hänen mielenkiintoaan herätti tavattoman vähässä määrin se, mitä matkustaja puuhasi, kääntyi hän sanaakaan enää sanomatta ja meni hitaasti töihinsä.

Kauppaneuvos jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä hän paraikaa oli, ja harkitsi juuri, mitä hänen nyt olisi tehtävä, matkustettavako seuraavassa junassa tavaroittensa perässä vai ilmoitettavako niistä kirjeellisesti ja odotettava täällä niiden tuloa, kun eräs muu seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan.

Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki nuoren sievän tytön, vaunussa olleen naapurittarensa, jonka hän luuli olevan ainakin puolitiessä matkalla seuraavalle asemalle, poliisin seurassa tulevan suoraan häntä kohden, ja hänen hämmästyksensä kasvoi, kun kaunotar mitä sydämellisimmällä tavalla puhutteli häntä »rakkaaksi sedäksi» ja puoleksi pidätetyin hymyin kertoi, että tuo »herra» — poliisi nimittäin — oli kysynyt häneltä, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa, sekä kaikin mokomin vaatinut saada nähdä hänen setänsä.

Kauppaneuvos katsoi ensiksi poliisia ja sitten nuorta sievää tyttöä, ja samalla hän salavihkaa nipisti käsivarttaan, päästäkseen ensin vähitellen vakuutetuksi ennen kaikkea siitä, että hän ei uneksinut, vaan että hän todellakin koki nämä hupsut asiat aivan täysjärkisenä. Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, ja poliisin siistiltä näyttävälle vanhalle herralle varsin kohteliaasti tekemä kysymys, kenen kanssa hänellä oli ilo puhua, saattoi hänet vihdoin täysiin tajuihinsa.

»Nimeni on Mahlhuber — kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi hän hiukan itsetietoisesti, sillä kuninkaallisen virkamiehen edessä lakkasi kaikenlaatuinen tuntemattomana-olo. Lieneekö se ollut tarkoitus vai sattuma — kuka voi tutkia ihmissydämen salatut komerot? — mutta hänen päällystakkinsa avautui samassa hiukkasen, eikä poliisin tarkkaavaiselta katseelta jäänyt huomaamatta sen alla oleva ritarimerkki, joka äkkiä nosti leveille kasvoille kohteliaan hymyn.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän varsin onnistuneesti kumartaen, »että olen häirinnyt teidän veljentytärtänne, mutta neiti kulki tuolla yksin matkalaukkuineen edestakaisin, ja noin neljännestuntia sitten pyydettiin meitä sähkösanomalla etsiskelemään yksinäistä tyttöä, jonka epätäydellinen kuvaus oli sellainen, että saattoi sen kenties sovelluttaa teidän veljentyttäreenne. Nuoren naisen piti luultavasti astua junasta Bambergissa, mahdollisesti jo Lichtenfelsissä. Herra kauppaneuvos suonee anteeksi —»

»Ei mitään, ei mitään», sanoi tämä, vastaten nuoren vieraan kiittävään katseeseen, »mutta — sattuipa tässä nyt! — kaikki tavarani menivät epähuomiosta Müncheniin, sensijaan että olisivat tulleet Lichtenfelsiin, ja kuinka minä nyt saan ne takaisin?»

»Oletteko jo lähettänyt sähkösanoman, herra kauppaneuvos?» kysyi poliisi, pitäen suurena kunniana sitä, että oli voinut antaa sellaiselle herralle neuvon.

»Sähkösanoman? — En — ja milloin voivat tavarani saapua takaisin tänne?»

»Pitääkö ne palauttaa tänne?»

»Pitää», sanoi herra Mahlhuber lyhyen vaitiolon jälkeen päättäväisesti.

»Ainakin yöjunassa —sallitteko, että toimitan asian teille?»

»Mielelläni», sanoi kauppaneuvos, ja nuori tyttö näytti tuon hieman kauan kestävän neuvottelun aikana, kun palvelushaluinen mies annatti itselleen tavaralipun numerot ja meni sitten ne mukanaan sähkösanomakonttoriin, seisovan kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin oli kaikesta pidetty huoli. Tieto, että matkatavarat on palautettava tänne, oli jo asianomaisessa paikassa, ja poliisi oli lähtenyt toimiinsa. Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yksin nuoren vieraan tytön kanssa asemasillalla.

»Mutta nyt, hyvä neiti», katkaisi hän vihdoinkin hiljaisuuden, kuivaten samalla silmälasinsa ja pannen ne sitten taas nenälleen, »tahtoisin kuitenkin kaikitenkin pyytää teitä sanomaan minulle, mitä minulta oikeastaan haluatte, ja kuinka minä itse asiassa saan sen kunnian…»

»Niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille olenkin», sanoi nuori vieras tyttö punaiseksi sävähtäen, »en kuitenkaan saa antaa teille vielä tällä hetkellä täydellistä selitystä; mutta te olette tehnyt minulle ja eräälle toiselle suuren palveluksen, ja kenties tulee kerran aika, jolloin voin osoittaa kiitollisuuttani teille. Saanko vain pyytää teitä vielä saattamaan minut joelle, jonka yli minun on mentävä? Täkäläiset ihmiset eivät saa nähdä minun kulkevan yksin.»

»Se ei teitä paljonkaan auta, hyvä neiti», sanoi kauppaneuvos, jolle tämä pakollinen ritarillisuus alkoi käydä tukalaksi, »sillä heti kun pääsette virran ylitse, olette kuitenkin yksin, sillä minä vakuutan teille, että minä en aio enempää sekautua tähän minulle muutoinkin erittäin epämiellyttävään asiaan — asemani valtion kansalaisena ja maksatautini estävät minua —»

»Heti kun pääsen toiselle rannalle», keskeytti nuori nainen nopeasti hänen puheensa, »olen poissa kaiken vainoamisen ulottuvilta.»

»Vainoamisen?» toisti huolestunut kauppaneuvos, joka tunsi yleensä levottomuutta siitä, että hän auttaisi sellaisen pakenemista, jota poliisi oli tiedustellut, »ettehän vain ole tehnyt — tehnyt jotakin — jotakin pahaa?»

»En mitään pahaa», hymyili nuori tyttö. Tumma puna nousi hänen niin sanoessaan hänen lempeille piirteilleen, ja uskolliset silmät katsoivat niin avoimesti ja viattomasti kauppaneuvokseen, että tämän oli aivan mahdoton epäillä hänen sanojaan.

»Mutta mitä te sitten vielä vaaditte minulta?» kysyi kauppaneuvos, jonka hyvä sydän vastusti kaikkia muita itsekkäitä ja kauppaneuvoksellisia tunteita. »Mitä minun on tehtävä, jotta ainakin hetkeksi vapautan teidät jostakin — jostakin epämiellyttävästä tilanteesta?»

»Saatettava minut joelle, tai, jos tahdotte kruunata hyvyytenne, sen ylitse — siellä minulla on ystäviä.»

Kauppaneuvos pudisti päätänsä; koko juttu tuntui hänestä pikemminkin kuin sadulta, jota joku hänelle kertoi, ja jonka hän saattoi uskoa tai olla uskomatta — aivan niinkuin häntä halutti Mutta nyt hän ei voinut muuta kuin myöntyä, sillä pettää hän ei saanut tuota kenties onnettomien perhesuhteiden sellaiseen tekoon saattamaa nuorta tyttöä, ja jättää hänet nyt pulaan olisi ollut melkein samaa. Tarjoten hänelle siis sydämensä pohjasta huoaten käsivartensa hän vei kauniin suojattinsa — tai pikemminkin tämä vei hänet — kapeata polkua rantaan. Mutta kun hän noin puoli tuntia myöhemmin palasi ravintolaan, tilasi hän itselleen huoneen vuoteineen, söi hiukan, riisuutui, ja suljettuaan ja lukittuaan huolellisesti oven laskeutui kunnollisesti nukkumaan.

Tarjoilijalle oli annettu ankara määräys, ettei häntä saa häiritä ennenkuin hän itse nousee, ja sellaisin rauhoittavin tuntein, että hän on päässyt kaikista ikävyyksistä ja on muutaman hetken kuluttua poissa kaikesta vieraasta hälinästä, pani hän kätensä ristiin ja nukkui pian levollisesti ja makeasti.

分享到：