Kauheasti vietetty yö oli niin uuvuttanut tuon muutoin aivan häiritsemättömään lepoon ja mukavuuteen tottuneen miehen, että hän tuskin tervehti uutta matkaseuraansa, eikä siitä muutenkaan välittänyt vähääkään, vaan nojautui vain nurkkaansa ja sulki silmänsä, saadaksensa menetetyn ainakin jossakin määrin ja parhaansa mukaan takaisin. onni olikin tällä kertaa hänelle suotuisampi: hänen matkakumppaninsa nuokkuivat myöskin siellä täällä nurkissaan, ja kauppaneuvos nukkui lujasti Burgkundstadtiin saakka, johon he tulivat kello kaksi iltapäivällä. Hetkeä myöhemmin heidän piti lähteä sieltä junassa Bambergiin.

Mutta tässäpä tosiaan alkoikin toinen elämä kauppaneuvokselle. Koko elämässään hän ei ollut vielä matkustanut junassa, ja vähinkin, mitättöminkin, mikä oli sen yhteydessä, aina nappien pieniin siivitettyihin pyöriin ja lakinkoristeihin saakka, huvitti häntä. Perin liikutettu hän oli hänelle aivan outojen ihmisten kohteliaisuudesta, he kun kantoivat hänen sateensuojaansa tai mitä ikinä hänellä oli kädessä, — kukapa olisi itse Gidelsbachissakaan hänestä niin huolehtinut! — ja hän kylvi kreuzereita noin vain ympärilleen. Mutta hän tarvitsikin vieraita ihmisiä, jotta hän löytäisi ravintolan ja matkata varahuoneen, lippumyymälän ja vaununosastonsa. Mukavasti siellä nurkkaansa ja pehmeätä patjaa vastaan nojautuneena hän omituisesti karmivin mielihyvän tuntein kuuli veturin kimeän vihellyksen, tunsi vaunun nytkähtävän ja näki pian rajattomaksi hämmästyksekseen kiitävänsä eteenpäin sellaista vauhtia, jollaisesta hänellä todella ei ollut ennen ollut aavistustakaan.

Vaununosasto oli verrattain täynnä, ja kauppaneuvos oli suuren naisjoukon keskellä. He olivat matkustaneet jo kauan yhdessä, kuiskivat ja tirskuivat keskenään ja sipisivät salaa toistensa korviin huomautuksia vastikään junaan tulleista matkakumppaneistansa. Hänen kanssaan yht’aikaa oli tullut nuori, kenties kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuoden vanha hyvin kaunis tyttö, ja vaunussa istujat tietysti luulivat, mistä kauppaneuvos Mahlhuberilla kuitenkaan ei ollut aavistustakaan, että he molemmat kuuluivat yhteen. Tavattoman mielenkiintoisia olivat nyt eri ajatukset siitä, saattoivatko he olla vastanainut pariskunta vai isä ja tytär.

Mutta niin viattomana kuin ystävämme Mahlhuber istuikin tässä todellisessa olettamustuiskussa, kiinnittäen huomiotansa vain kaikkeen siihen, mikä oli yhteydessä radan ja sen rakenteen sekä eri vaunujen ja niiden liikunnan kanssa, yhtä tarkkaavaisena oli hänen nuoren naapurinsa korva tajunnut sanan sieltä toisen täältä, ja hänen katseensa kiintyi useita kertoja, niin kauan kuin se saattoi huomaamatta tapahtua, naapuriin.

Hän oli varsin yksinkertaisesti ja aistikkaasti puettu; hänen päällään oli tiukasti vartalon mukainen, valkaisemattomasta silkistä tehty päällystakki punaisine silkki-kaulanauhoineen, ja kädessä hänellä oli leveälierinen, yksinkertaisin silkkinauhoin somistettu olkihattu sekä päivänvarjo, ja viereensä permannolle hän oli pannut hiukan hankalan matkalaukun, johon hän nojautui vasemmalla kyynärpäällään. Hän näytti nuorelta naiselta, joka matkustaa pari aseman väliä jonkun sukulaisen luokse viipyäkseen siellä yhden tai kaksi yötä ja palatakseen sitten kotiin samoissa vaatteissa. Siitä huolimatta hänen käytöksessään oli jotakin levotonta, joka ei suinkaan ollut jäänyt vaununosastossa olevien naisten teräviltä katseilta huomaamatta ja joka meni jäljettömästi vain kauppaneuvoksen hyväntahtoisen hymyn ohitse. Vain yhden ainoan kerran, kun nuori nainen, muiden huomion ollessa kiintyneenä toisaalle, kiinnitti häneen suurten mustain silmiensä tuskallisesti kysyvän katseen, huomasi hänkin sen, ja hän aikoi todella jo tiedustaa, tahtoiko tämä häneltä jotakin tai oliko hän, kauppaneuvos, kenties aivan hämmästyttävästi saman näköinen kuin jokin neidin tuttava, joka hän tietysti ei ollut. Nainen käänsi kuitenkin pikku päänsä heti taas, hiukan punastuen, toiseen suuntaan, eikä hän enää ajatellut sitä.

»Ne ovat varmasti mies ja vaimo», sanoi sillä välin toinen vaununosaston toisella puolella istuva vanha nainen, taivuttaen yläruumistaan häntä vastapäätä istuvan naisen puoleen, jotta hänen ei tarvitsisi vaunun kolinan takia huutaa, »he eivät puhu miltei ensinkään toistensa kanssa, ja nuori rouva kääntää vain silloin tällöin pikku päätään hänen puoleensa, nähdäkseen, mitä hän tuumii».

»Tuon vanhan aasin olisi pitänyt mieluummin ajatella hautaansa kuin avioliittoa noin nuoren tytön kanssa — jos se on totta —», sanoi toinen.

»Tahtoisinpa vain tietää, kuinka kauan tuota kestää», arveli taas ensimmäinen ja loi salavihkaa syrjäsilmäyksen nuoreen naiseen, kääntyen kuitenkin heti, kun huomasi tämän katseen olevan lujasti häneen kiintyneenä. »Ei kai hän vain kuullut mitään?» lisäsi hän nopeasti ja hiljaa.

»Ja mitäpä se tekisi?» sanoi toinen päätään heilauttaen; »jokaisella on oikeus pitää ajatuksensa, luulisi».

Kauppaneuvosta vastapäätä istuva nainen oli sillä välin pysynyt tuskin hetkeäkään levollisena paikallaan. Hän oli tunnustellut milloin istuimensa ympäriltä, milloin jaloillaan altansa, milloin taas painanut vaatteitaan syrjään ja katsonut alas kauppaneuvoksen oikeaa ja vasenta säärtä myöten.

»Haetteko jotakin?» kysyi herra Mahlhuber.

»Ah, se on tosiaankin hyvin ikävää», sanoi nainen, »minä olen varmaankin jättänyt päällyskenkäni kotiin, sillä en muista ottaneeni niitä jalasta täällä vaunussa, eikä niitä kuitenkaan näy missään. Jos tulee vielä sade, niin en voi kahlata ohuissa kangaskengissäni teitä, jotka muutenkin ovat niin kuraisia.»

»Jos sallitte», sanoi kauppaneuvos ja teki epätoivoisen, vaikkakin aivan tuloksettoman taivuttautumisyrityksen, »niin katsonpa itse».

»Oh, älkää vaivautuko — se on minulle niin ikävää», sanoi tuo varsin soma, vielä verrattain nuori ja kukoistavalta näyttävä nainen.

»Niin, matkoilla joutuu niin monille ikävyyksille alttiiksi», huokasi kauppaneuvos, »täytyy olla ilman paljoa sellaista, jonka hyödyn ja välttämättömyyden tajuaa oikein vasta sitten, kun sen menettää».

»Niin, ja erittäinkin jos on sairas», sanoi tuo nuori kaunis nainen syvään huoaten. Hän näytti luopuneen kaikista toiveistaan löytää päällyskenkänsä ja katsoi ulos ikkunasta kauppaneuvoksen ohitse. »Minä voin saada kuolemantaudin ohuissa kengissäni.»

»Minun on niin mieleni paha», sanoi kauppaneuvos ja katsoi vielä kerran vasemmalle alas naisten polviin, jotka auttamattomasti salpasivat häneltä näköalan alaspäin.

»Minä en kulje koskaan vaatekengissä», sanoi eräs paksu nainen, jolla oli räikeän viheriä silkkihattu ja siinä sinisiä kukkia, hyvin punaiset kasvot ja kamalan suuret emaljoidut korvarenkaat riippumassa hatusta oikealle ja vasemmalle. Hän istui nuoren naisen vieressä, vinosti vastapäätä kauppaneuvosta, ja oli juuri syönyt sämpylän, jonka päälle levitetystä voista ja juustosta oli vaununosastoon tullut lämmin, epämiellyttävä tuoksu. »Rumalla ilmalla minulla on aina nahkakengät, ja ne ovat minulle usein vielä liian kuumat. Päällyskengillä pilaa jalkansa. Miehet pitävät niitä, ja pitäkööt — miehet polttavat myöskin sikaareja, — mutta minä pidän päällyskenkiä epänaisellisina.»

Kauppaneuvos, joka ei suinkaan ollut ymmärtänyt sanojen koko tarkoitusta, piti niitä, ihme kyllä, hänelle lausuttuna ylistyksenä; ainakin hän kumartui naista kohti ja virkkoi kohteliaasti: »Minä en myöskään muista pitäneeni koskaan päällyskenkiä, vaikkakin sairaloisuuteni kai olisi ollut siinä puolustuksenani. Dorothee, tiedän mä, koetti usein pakottaa minua hankkimaan parin niitä itselleni, mutta minä olen pinnistänyt jäykästi vastaan — minun vasemmassa jalassani on paleltumisesta tulleita kyhmyjä.»

»Hänen nimensä on Dorothee!» sanoi vaununosaston toisella puolella istuva nainen hiljaa ystävättärelleen.

»Mutta te ette näytä lainkaan siltä kuin olisitte sairaloinen», vastasi kauppaneuvokselle se paksu nainen, jolla oli isot korvarenkaat. »On ihmeellistä, kuinka miehet aina vinkuvat ja vonkuvat, jos heidän sormeensakaan vain koskee, ja meitä he sanovat heikoksi sukupuoleksi! Teidän pitäisi kerran saada meidän tuskat kestettäväksenne!» Ja niin sanoessaan hän nyökäytti päätään ja loi naapureihinsa riemuitsevan katseen, joka ei pyytänyt tunnustusta, ei, se tiesi saattavansa sitä vaatia.

»No, enpä sentään tiedä», tuumi kauppaneuvos, ja peläten, että vaunun kolinalta ei oikein kuultaisi häntä, hän huusi hiukan kovemmin kuin olisi juuri ollut tarpeellista, »kestettyäni sangen tuskallisen leikkauksen, jonka seuraukset kenties vielä kaiken jälkeen vaanivat minua, esimerkiksi minä sairastan keltaista hypertrofiaa, joka tuottaa minulle suurta huolta ja joka itse asiassa on pakottanut minut matkallekin lähtemään».

»Hypelsofiaa?» kysyi paksu nainen hämmästyneenä, »kuka on ikinä elämässään kuullut puhuttavan hypelsofiasta? Mitä hassuja nimiä nyt onkaan taudeilla!»

»Se on maksan rasvainen epämuodostuma», sanoi kauppaneuvos nopeasti ja hyvin iloissaan siitä, että saattoi opettaa jotakin naiselle, jolla oli isot korvarenkaat, »eräänlainen rasvamaksa, joka on kokonaista kolme tuumaa liian suuri muuhun ruumiinrakenteeseeni verrattuna ja joka ulottuu kylkiluihin, palleaan ja mahalaukkuun, tuottaen minulle mitä surkeinta epämukavuutta. Lääkäri on senvuoksi suositellut minulle vaunussa matkustamista jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»

»Jonkinlaisena… minä?» kysyi paksu nainen ja katsoi häntä hämmästyneenä, silmät pyöreinä, kääntäen punaiset kasvonsa suoraan häntä kohti.

»Jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»

»Matkustamistako?»

»Niin.»

»No, Jumalan kiitos», sanoi paksu nainen ja loi jälleen ympärilleen katseen kuten äskenkin, »ja matkustaako rouvannekin passiivisena — mikä se toinen sana olikaan?»

»Voimistelu — hyvä rouva», lausui kauppaneuvos hämmästyneenä, ja toiset naiset supattelivat keskenään. Mutta ennenkuin hän vielä saattoi vastata siihen enempää, vihelsi veturi, junan vauhti hiljeni, ja nuori, kaunis, häntä vastapäätä istuva, päällyskenkänsä unohtanut nainen nousi, pannakseen takaisin hartioilleen liinan, joka oli valahtanut niiltä alas.

»Aiotteko jättää meidät jo täällä?» kysyi kauppaneuvos, kun taas paksu nainen taivuttautui poispäin hänestä ja oli miltei tukahduttaa oikealla istuvan naapurinsa, koettaessaan kuiskata jotakin toisessa nurkassa istuvalle naiselle.

»Aion, minä matkustan vain Hochstadtiin», kuului vastaus, ja puhuja katsoi samassa ulos ikkunasta, tarkastellen taivasta. »Hyvä Jumala», huokasi hän sitä tehdessään, »tuolla nousee tosiaankin jo pilviä ja jos saamme vielä enemmän sadetta, niin olen hukassa».

»Teidän täytyy ostaa itsellenne toiset kengät», sanoi kauppaneuvos hyväätarkoittavasti, »se on tosiaankin teille parasta».

»Ah, heittää sillä tavoin niin paljon rahaa menemään», sanoi pikku nainen huoaten, »mutta ei kai lopuksi muu auta, ja minä kun niin varmasti luulin ottaneeni ne mukaan!»

»No, ehkäpä löydätte ne vielä», koetti herra Mahlhuber lohduttaa häntä; mutta se oli varsin huono lohdutus, sillä juna pysähtyi samassa, ja kun ovi avattiin, astui nuori nainen ystävällisesti hyvästellen ulos.

»Hochstadt!» sanoi junailija. »Juna jatkaa heti matkaansa.»

Kauppaneuvos oli juuri ojentanut neidille hänen matkalaukkunsa, kun ulkopuolella kulki ohitse olutta kantava tarjoilija. Herra Mahlhuberin oli yhtä mittaa jano — sekin seuraus maksataudista, kuten hän itseään puolusteli — eikä hän aikonut antaa niin hyvän janonsammuttamistilaisuuden mennä ohitse. Mutta kun hän astui ulos, varoitti junailija, ettei hän vain jäisi junasta, joka lähtisi aivan samassa hetkessä eteenpäin.

»Vain kerran ryyppään, rakas ystävä», sanoi kauppaneuvos säikähtyneenä, »minulla on maksatauti, keltainen hypertro —»

»Niin, siitä se johtuu», nauroi mies, myös tyhjentäen lasin yhdellä kulauksella ja kuivaten partaansa, »tietäähän sen hittokin, että se on aina kuiva», ja ryhtymättä matkustajan kanssa pitempiin puheisiin hän kulki tehtävänsä mukaisesti pitkin junan vierustaa.

Kauppaneuvos Mahlhuber joi oluensa viimeistä tippaa myöten, mutta hyppäsi heti senjälkeen, kun veturi hiukan hihkaisi, säikähtyneenä takaisin vaununosastoonsa, sillä niin kovasti hän pelkäsi jäävänsä junasta. Paljon hänelle muutoin ei suinkaan aikaa jäänytkään, sillä juuri kun hän vielä katsoi ulos ikkunasta, kuului ulkoa todellakin vihellys, ja juna lähti hitaasti liikkeelle. Kun he menivät asemarakennusten ohitse, näki hän nuoren naisen, joka oli poistunut junasta ja jonka paikan oli ottanut nuori vaaleatukkainen mies, seisovan ulkona verrattain lähellä ratakiskoja. Mutta samassa hetkessä kosketti hänen jalkansa sattumalta jotakin lattialla olevaa, mikä tuntui hänestä päällyskengältä, ja nopeasti, sen iloisen tunteen kiihoittamana, että hän nyt tekee hyväntyön, ja vieläpä sen uhallakin, että siitä olisi vaaraa hänen maksalleen tai että hänen vaatteistaan lähtisi pari nappia, hän hapuili vasemmalla kädellään permannolta ja sai tosiaankin sieltä käteensä kaksi isoa kenkää.

»Täällä ovat kadonneet kenkänne, neiti!» huusi hän riemuissaan.

»Ah, onko se mahdollista?» huusi nuori nainen ja ojensi kätensä, ottaakseen ne. Ei ollut enää ajattelemistakaan antaa niitä kohteliaasti, sillä juna alkoi jo kulkea nopeasti, ja tosiaankin kiitettävän päättäväisesti hän tarttui molempiin kenkiin ja heitti ne siihen suuntaan, missä nainen seisoi ja kiitti häntä kädenheilutuksella hänen kohteliaisuudestaan, kun hän vielä hymyillen taivuttautui ulos ikkunasta.

»Herra, piruko teitä riivaa?» kirkaisi samassa silmänräpäyksessä paksu, vinosti häntä vastapäätä istuva nainen ja kävi kiukusta ja kiihtymyksestä kasvoiltaan punaiseksi kuin kirsikka. »Te heititte minun kenkäni ulos ikkunasta — pysähtykää! — Seis! — Seis!» huusi hän samalla ja tunkeutui hurjasti kiihtyneenä ikkunan luokse, työntäen tiellään istuvat kiilana erilleen toisistaan; »seis!» kirkui hän ulkona olevien ratavartijani ja työmiesten suureksi huviksi, sillä rakennusten ohi oli jo menty, »seis, minun kenkäni — minun täytyy saada kenkäni — minä en voi matkustaa kengittä eteenpäin!»

Muuta vastausta hän ei saanut kuin että näki ulkona seisojien virnistelevät kasvot. »Ptruu!» huusivat kyllä muutamat, häijyn pilkallisesti verraten veturia pillastuneeseen hevoseen, ja eräs rupesi käsivarrellaan matkimaan sähköttäjää, joka tavattoman nopeasti ilmoittaa jotakin tärkeätä tietoa; mutta myötätuntoa hänen oli turha sieltä odottaa — vielä vähemmän kenkiään, ja joitakuita hetkiä myöhemmin oli juna jättänyt aseman kauas ja saavuttamattomiin taaksensa.

»Herra, teidät sietäisi heittää kenkien perästä ulos», kääntyi nyt paksun naisen viha kauhistuneeseen kauppaneuvokseen, joka aluksi vielä ei edes oikein kyennyt ajattelemaan, minkä onnettomuuden hän oli saanut aikaan; »nyt saan juosta paljain jaloin».

»Mutta ettehän te käytä päällyskenkiä?» huusi pelästynyt mies, joka, ollen maailman kiusallisimmassa tilanteessa, tarrautui kiinni tähän viimeiseen toivonankkuriin.

»Päällyskenkiä! — Kuka puhuu päällyskengistä?» kirkui nainen, painaen nuoren vaaleanverisen miehen lujasti nurkkaan, »paholainen vieköön teidän päällyskenkänne; minun kenkäni te heititte ulos».

»Teidän kenkänne?» kysyi kauppaneuvos suunnattoman hämmästyneenä, toisten naisten nauraessa ja kikattaessa keskenään, »mutta kuinka se on mahdollista?»

»Mahdollista?» toisti kiukustunut nainen säihkyvin silmin, »mahdollista? Minä olin riisunut ne, kun jalkojani rupesi hiostamaan — minä sairastan jalkahikeä; nyt minä istun sukkasillani.»

»Mutta Herran tähden, minä pyydän —»

»Menkää helvettiin pyyntöinenne!» huusi suuttunut nainen, ja hänen kasvonsa kävivät aivan ruskeiksi, niin hirveän kiihtynyt hän oli. »Nyt minä istun tässä paljain jaloin ja voin saada kuolemantaudin, ennenkuin pääsen Bambergiin.»

»Mutta minä annan teille kunniasanani —»

»Pitäkää kunniasananne ja antakaa minulle kenkäni!» kirkui naissankari.

Hänen vieressään istuva nuori tyttö oli, lukuunottamatta nuorta vaaleanveristä miestä, joka ei vielä laisinkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja joka näytti hiukan ällistyneeltä yleisessä ilossa, katsojista ainoa, joka ei ollut nauranut; tai hän tahtoi sen kenties salata, sillä vaaleaverisen miehen tullessa vaunuun hän taivutti päänsä syvään alas, aivan niinkuin tahtoisi peittää kasvojensa ilmeen — kenties koko kasvonsa. Keskustelun aikana, jota naisen taholta ylläpidettiin kylläkin kiihkoisasti, hän ei sanonut sanaakaan, ja itse asiassa ei viheriähattuinen nainen ollen tietoinen häpeällisesti väärinkäytetystä avuttomasta tilastaan, antanut kenellekään suunvuoroa.

»Mutta, rakas rouva —», sanoi kauppaneuvos, tehden lohduttoman yrityksen hänen lepyttämisekseen.

»Menkää siitä rouvillenne», huusi nainen, »hankkikaa minulle kenkäni — herra! Kuka teille on antanut oikeuden heittää toisten ihmisten kenkiä ulos ikkunasta?»

»Mutta minä maksan ne teille niin kovin mielelläni.»

»Ja mitä minä sitten nyt panen jalkaani? Pitääkö minun ehkä juosta

Bambergissa suutarille paljain jaloin tai sukkasillani?»

»Minä antaisin teille mielelläni parin omia —»

»onko teillä puolikenkiä muassanne?»

»Puolikenkiä? Ei, mutta saappaat —»

»Luuletteko, että minä laukkaisin pitkin kaupunkia miehen saappaissa?» huusi kaunotar kiukuissaan, »onko koskaan kenellekään tapahtunut sellaista hävyttömyyttä?»

»Mutta mitä Herran nimessä te vaatisitte minut tekemään?» huusi kauppaneuvos epätoivoissaan. »onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, enkä minä voi tehdä enää mitään muuta kuin antaa teidän itse määrätä, mitä minun on tehtävä.»

Paksulla naisella ei ollut laisinkaan aikomusta vielä niin pian luopua siitä hänelle tehdyn vääryyden tuottamasta edusta, että sai yksin olla äänessä, ja vasta kun kauppaneuvos synkästi ja onnettomuutta ennustavasti vaitiollen sekä syvään huoaten vaipui takaisin nurkkaansa, osoittautui hän valmiiksi ylimalkaan yhtymään neuvotteluihin, jotka päättyivät siihen, että tuo onneton mies ensiksikin maksoi kuusi guldenia uudesta kenkäparista ja toiseksi lupasi sähköttää takaisin viime asemalle, että vaihdetut kengät lähetettäisiin seuraavassa junassa Bambergiin, »Kultaiseen Härkään», sekä aukaisisi sitäpaitsi matkalaukkunsa ja tarjoisi paksulle naisihmiselle tummat, aivan uudet verkatohvelinsa, joita hän oli tuskin kahta kertaa käyttänyt, jotta tämä voisi mennä Bambergissa ainakin johonkin kenkäkauppaan korvaamaan vahinkoaan. Saatuaan täten kolminkertaisen maksun nainen rauhoittui ainakin sen verran, että rupesi puhumaan kärsimästään vääryydestä vain naapurittarelleen ja raapimaan lattiaa kauppaneuvoksen jo käytännössä olevilla kotikengillä — joista hän parjaavasti sanoi, että ne olivat hänelle liian väljät.

Vaaleaverinen nuori mies oli sillä välin lähemmin tarkastettuaan vaununosastoa huomannut nuoren tytönkin ja nopeasti lakaten katselemasta muita matkakumppaneitaan kiinnittänyt katseensa yhä tarkkaavaisemmasti hänen kasvoihinsa, jotka vielä olivat käännetyt puolittain poispäin hänestä. Mutta katse kävi jo vaununosastossa vallitsevan melun aikana tutkivammaksi, aivan kuin hän todellakin olisi luullut näkevänsä tutut piirteet, kunnes nuori nainen, joka tietysti ei voinut koko ajaksi jäädä kumartuneeseen asentoonsa, nosti päätänsä. Silloin hän näki, ettei ollutkaan erehtynyt.

»Jollen erehdy, hyvä neiti», puhui hän nuorelle naiselle, hänen oikeanpuolisen naapurittarensa yhä vielä jymisyttäessä ristitulta vastapäätä istujaansa kohti, »niin on minulla ilo nähdä edessäni neiti Redmeier?»

Nuori tyttö kävi purppuranpunaiseksi kasvoiltaan ja änkytti muutamia sanoja.

»Viime kuussa te olitte, luullakseni —». Paksu nainen huusi nyt niin kovalla äänellä, että hänen täytyi joksikin aikaa luopua yrityksestään, ja vasta myöhemmin, kun kenkänsä menettänyt oli vihdoinkin rauhoittunut, hän taas alkoi: »Viime kuussa te olitte, luullakseni, Schweidnitzissä vanhempieni luona — Karl kirjoitti meille, että hän on sanomattoman onnellinen.»

Nuori tyttö kumartui taas puolittain häneen päin, ja kun kauppaneuvos, rintansa pohjasta huoaten, päättyneiden neuvottelujen jälkeen nojautui nurkkaansa, kiroten matkustamista, joka oli hänen, levollisen ikämiehen, tielle aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän nousi kyytivaunuihin, tuonut kokonaisen sarjan seikkailuita ja kommelluksia, jatkoi vaaleaverinen nuorimies suloisella tavallaan: »Te saatte hänestä reippaan, kelpo miehen — ja hän soittaa oivallisesti viulua —. Se ei suorastaan ole hänen ammattinsa, mutta iltahetkinä se kuitenkin on varsin miellyttävää virkistystä — hän kantaa teitä käsillään.»

Hänen näin puhuessaan nuori nainen vaihtoi useita kertoja väriä ja näytti olevan kiusallisessa tilanteessa, mitä nuori vaaleaverinen mies kuitenkaan ei huomannut, vaan jatkoi puhettaan äitelään, imelään tapaansa:

»Mutta mihin te nyt oikeastaan menette?» keskeytti hän äkkiä haastelunsa, kun tuo kysymys pälkähti hänen päähänsä. »Äitini kirjoitti minulle, että Karlia odotetaan kotiin huomenna tai ylihuomenna, ja minä astuin Hcchstadtissa junaan oikeastaan vain otattaakseni mitan uutta pukua varten Bambergissa jonka paikan hyvin tunnen ja jossa vanha räätäliin asuu — merkillistä on, kuinka tanakaksi minä olen tullut viime vuosina; täkäläinen hyvä olut vahvistaa tavattomasti ruumista.»

Hänen katseensa osui tällä hetkellä kauppaneuvokseen, ja hän sanoi nopeasti, tehden pienen miltei säikähtyneen kumarruksen: »Ei kai hän ole teidän herra setänne, jos saan luvan kysyä? — Te olitte kaiketi odottanut häntä?»

»On», kuiskasi nuori nainen tosiaankin huolettavassa pulassa, ja kauppaneuvos, joka juuri kuivasi hikeä otsaltaan ja joka, ajatellen yhä vain kenkiään, ei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hänen naapurinsa keskenään juttelivat ja jolta siis viime sanat olivat jääneet tykkänään kuulematta, vastasi kaikessa viattomuudessa puolittain kohteliaasti, puolittain äimistyneenä nuoren miehen syvään, kunnioittavaan kumarrukseen. Mutta tämä vakuutti hänelle samassa muutamin epäselvin sanoin, joita vaunun kolina enimmäksi osaksi esti kuulemasta, että hän piti itseään erittäin onnellisena saadessaan tehdä hänen tuttavuuttaan ja että hän toivoi heidän tulevina sukulaisina olevan toisilleen hyviä ja uskollisia naapureita.

Kauppaneuvos Mahlhuber, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä nuori veltto mies hänestä tahtoi, ja joka vielä paljon vähemmän siitä välitti, kumarsi vielä kerran ja nojautui sitten jälleen, mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut enää ottaa osaa keskusteluun, takaisin nurkkaansa. Mutta viheriähattuinen nainen, joka halusi tietää, kuka se hirviö oli, joka oli heittänyt hänen kenkänsä ulos ikkunasta, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta, kun nuori vaalea mies jälleen istuutui suoraan, kysyäkseen häneltä puolittain hillityllä äänellä, kuka tuo mies oli, mikä nimeltään.

Nuori mies, joka mielellään antoi naisen tietää, kuka hänen sukulaisensa on, uskoi hänelle yhtä hiljaa, että se on herra hallintoneuvos Redmeier, joka juuri on palannut Pohjois-Amerikasta, missä hän on ollut hallituksen asioilla.

Paksu nainen säikähti; hallintoneuvos — ja mitä karkeuksia hän oli hänelle syytänytkään; jos hän nyt kertoo sen kuninkaalle — ja hän oli siis nuoren tytön setä — ei mies?

Herra varjelkoon! Nuori nainen menisi piakkoin naimisiin hänen vanhimman veljensä, ylimääräisen esittelijän Fädchenin kanssa, joka oli reipas, nuori, kaunis kunnon mies ja soitti oivallisesti viulua. Se ei kyllä ollut hänen varsinainen työnsä, mutta iltahetkinä kuitenkin hyvin hauskaa. Hän itse oli taloudenhoitajana eräällä Hochstadtin lähellä olevalla tilalla — hänellä oli oikein hyvä paikka, hänen isäntänsä ei voinut laisinkaan tulla toimeen ilman häntä — hän johti koko taloutta — hän soitti pianoa, mutta — ei kuitenkaan niin hyvin kuin hänen veljensä viulua.

Nuori Fädchen oli taivuttanut päänsä niin kauas poispäin kuin mahdollista, jotta morsian vain ei kuulisi, että hänen sulhasestaan puhuttiin.

»Hyvä herra», kuiskasi nuori tyttö silloin, nopeasti ja salaperäisesti, lepäävälle kauppaneuvokselle, koskettaen samalla varovaisesti hänen käsivarttaan.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», mutisi kauppaneuvos, joka nähtävästi luuli tyrkänneensä häntä.

»Hyvä herra», toisti tyttö kuolettavassa hädässä, sillä suotuisa hetki saattoi jo seuraavassa silmänräpäyksessä olla mennyttä, »jos tahdotte sääliä tyttö raukkaa, niin älkää väittäkö minua vastaan ja nouskaa Lichtenfelsissä minun kanssani pois junasta — vaikkapa vain siirtyäksenne toiseen vaununosastoon — hätä ja epätoivo pakottavat minut näin menettelemään ja te teette onnettomalle olennolle suuren palveluksen.»

»Ohoi!» ajatteli kauppaneuvos ja katsoi hämmästyneenä naapurittareensa, jonka herttaiset, omituisen tilanteen punaisiksi tekemät kasvot olivat käännetyt häneen niin rukoilevina ja luottavaisina, niin tuskaisina ja huolestuneina, ja jonka uskollisissa tummissa silmissä päilyi kokonainen taivas. Kun hän oli ymmärtänyt vain puolet sanoista, niin hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä nuori tyttö hänestä tahtoi, mutta ei hän myöskään olisi hennonut kieltää, vaikkapa se olisi ollut mitä tahansa. Pitkää miettimisaikaa hän ei saanutkaan, sillä herra Fädchen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, että hänen tuleva kälynsä oli kuiskaillut jotakin setänsä kanssa ja varmaankin ilmoittanut tälle, kuka hän itse oli — vanha herra oli silloin näyttänyt varsin hämmästyneeltä —, uskoi nyt jälleen tulleen sellaisen suotuisan hetken, jolloin hän itsekin saattoi sanoa jonkin sanan.

»Toivottavasti teillä on ollut onnellinen matka, herra hallintoneuvos?» sanoi hän imelällä, mairittelevalla äänellään, joka taipui kaikkeen muuhun, mutta ei vastustamiseen.

»Hallintoneuvos?» Kauppaneuvos tahtoi panna vastalauseensa sellaisen hänelle kuulumattoman arvonimen johdosta, mutta hiljainen kosketus, jonka hän tunsi käsivarressaan, oli hänelle samaa kuin vangitulle on tietoisuus kahleista — hän ei ollut enää vapaa, ja hämärästi aavistaen kaikkia mahdollisia uusia ikävyyksiä hän taas teki hiukan kömpelön kumarruksen nuorta vaaleaveristä miestä kohti.

»Toivottavasti teillä on ollut hyvä ja onnellinen matka?» huusi tämä, mutta nyt kovemmalla äänellä kuin äsken, sillä hän lienee luullut, että vanha herra ei ollut ymmärtänyt häntä, ja sitäpaitsi hänellä oli hämärä tunne, että joku oli sanonut tämän kuulevan hiukan huonosti.

»onnellinen matka?» mutisi kauppaneuvos, jonka sielun silmien eteen nyt nousivat viimeisten kahdeksanviidettä tunnin kärsimykset, »hyvä matka? — tähän saakka se on ollut pelkkää kärsimystä, ja jos olisin noudattanut Dorotheen neuvoa…»

»Bambergissa minulla on suuri ilo viedä teidät erään setäni luokse», huusi nuori toivorikas mies edelleen, »hänellä on mauste- ja siirtomaatavarainkauppa ja hän on kelpo vanha herra — soittaa myös oivallisesti huilua — tänä iltana hän soittaa meille jotakin — hän soittaa joka ilta, usein kaksi, kolme tuntia —hän on omituinen kunnon ukko. — Kai te tulette Bambergiin asti?»

Kauppaneuvos, jolla oli vain epämääräinen aavistus siitä, missä Bamberg oli, olisi tehnyt kierroksen, kun hän vain kuuli huilusta puhuttavankin, sillä ensiksikin oli hänestä jokainen soittokone epämiellyttävä lukuunottamatta huuliharppua, ja huilua hän vihasi vielä aivan erikoisesti. Mutta hän tunsi myöskin, että hän joutuisi tässä nuoren sievän tytön ja toisaalta niin narrimaiselta näyttävän nuoren miehen kanssa joka tapauksessa kommelluksiin, jotka hän kenties vielä saattaisi välttää peräytymällä ajoissa. Seikkailuja — eikö hän ollut jo ennakolta sanonut sitä tohtorille? Kiehumistilassa hän oli päässyt tulelta ja joutunut sille heti taas uudestaan, tullakseen tuhotuksi. Sepä vielä olisi puuttunut: yöllä ei unta laisinkaan, ja kirkkaalla päivällä mielenliikutuksia ja selkkauksia! Ei, sitä vastaan oli olemassa varma keino: seuraavalla asemalla hän ottaa hiljaa ja kenellekään sanaakaan sanomatta matkalaukkunsa ja istuinpatjansa kainaloonsa ja lähtee; sitten saa muu seurue mennä rauhassa Bambergiin tai mihin vain haluaa, ja kun hän on siellä levännyt yhden päivän, kykenee hän taas jatkamaan matkaansa mukavasti ja huolettomasti. Ennen kaikkea hän päätti pysyä loitolla naisista, jotka olivat nyt saattaneet hänet säännöllisesti mitä erilaatuisimpiin pulmiin, ja jos on totta, että vahingosta viisaaksi tullaan, niin tahtoi hän pitää sen mielessään ja ottaa sen opikseen.

分享到：