Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yhä, kuten hänet edellisessä luvussa jätimme, useita minuutteja tosiaankin sanattomana hämmästyksestä ja kummastuksesta, kunnes hän ei enää voinut kuulla rattaidenkaan jyrinää.

»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos», oli sanonut tuo mies, joka koko matkalla ei ollut lausunut tavuakaan ja jota hän oli pitänyt kerran englantilaisena ja sitten kuuromykkänä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, että lopuksi se kuitenkin saattoi olla englantilainen. »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos» — mistä, taivaan tähden, mies tiesi hänen nimensä?

»No — mitäs näille tavaroille tehdään?» sanoi tällä hetkellä ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyi, seisoi jonkunlainen kyytilaitoksen ajajan ja rengin sekasikiö, ylhäältä virkapuvussa ja alhaalta alushousuissa ja tohveleissa, päässään yömyssy ja kädessään tallilyhty, hänen rinnallaan ja viittasi viereensä pinottuihin kirstuihin ja hattukoteloon. »Tänä iltana ei enää tule kyytiä.»

»Vai niin — se on ikävä», sanoi herra Mahlhuber kokonaan ajatuksissaan, »tai se ei oikeastaan tee mitään», jatkoi hän sitten ajatuksiaan kooten, »sillä minä jään tänne yöksi».

»Tänne — kyytiasemalle?» kysyi mies ja valaisi hämmästyneenä hänen kasvojaan.

»No eikö tässä aivan lähellä ole majatalo?» kysyi matkustaja hiukan äimistyneenä; »niin minulle ainakin sanottiin».

»Majatalo? — ei, ei juuri niin — kapakka on tuolla», kuului hiukan töykeä vastaus.

»Hm!» sanoi kauppaneuvos ja katsoi hiukan epäluuloisesti matalaa, kolkkoa rakennusta, jonka alakerran tuvassa paloi vain kynttilä, »ja voiko siellä saada jotakin syötävää ja hyvän vuoteen?»

»Syötävää kylläkin», sanoi mies ja valaisi matkakirstuja, arvostellakseen niiden mukaan matkustajaa itseään, »mutta hyvää vuodetta — ei, jollette tahdo maata oljilla ajurien kanssa».

»Maata oljilla?» toisti kaikkiin kodin mukavuuksiin tottunut mies kauhuissaan, »kuinka minä voin maata oljilla?»

»Niin, sitä minä en tiedä, jollette te tiedä sitä», sanoi puolittainen renki välinpitämättömästi, »mutta jätetäänkö nämä matkakirstut tähän tielle?»

»Ja eikö ole mitään mahdollisuutta päästä kyytiasemalle yöksi?»

»Voihan toki kysyä», sanoi mies, laskien maahan lyhtynsä ja kiskaisten housujaan hiukan ylöspäin, »usein neiti ottaa vieraita luokseen, usein taas ei — aivan kuinka sopii». Ja odottamatta vastausta hän hitaasti ja vetelästi meni, jättäen kauppaneuvoksen matka-arkkujen ja lyhdyn luokse, kapeita kiviportaita myöten kyytiasemalle. Mutta »neiti», kuten hän oli nimittänyt heti senjälkeen ovessa näkyvää naista, ei näyttänyt voineen vastustaa hänen kaunopuheisuuttaan, sillä hänen vieraanvarainen äänensä huusi heti senjälkeen portailta ei juuri rohkaisevaa, mutta kuitenkin enempiin selvityksiin aihetta antavan kysymyksen: »Kuka siellä sitten on?»

Vaara, että hänen olisi vietettävä yö, jonka takia hän oli matkansa keskeyttänyt, oljilla, teki kauppaneuvoksen kaunopuheiseksi; hän meni ovea lähemmäksi, esitteli itsensä — tallilyhdyn valossa, jota hän siinä tarkoituksessa piti ylhäällä — matkustajana, jonka oli terveytensä takia matkustettava kyydillä ja jonka täytyisi pelätä mitä pahinta, jollei saisi viettää yötä lämpimässä vuoteessa, aikoipa jo ruveta puhumaan maksastaan ja ehkä myöskin sen kanssa yhteydessä olevasta paiseesta, kun neiti, joka heti tunsi hänessä rauhallisen, kunnioitettavan kansalaisen, tai ehkäpä suorastaan valtion virkamiehen, huusi hänelle lohdulliset ja jo paljon ystävällisemmät sanat »Tulkaahan lähemmäksi!» ja määräsi osittaisen kyytivirkailijan kantamaan herran tavarat »viheriään kamariin».

»Viheriään kamariin!» Jo tuo nimitys kajahti hauskalta, ja hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!» herra Mahlhuber tarttui tavaroihinsa ja seurasi lyhtyä sekä yhtä arkkua kantavaa palvelevaista olentoa portaita myöten ylös taloon.

Seuraava tunti kului matkustajalta yleensä sen epämiellyttävän tunteen vallassa, ettei hänellä ollut mitään paikkaa, missä olisi ollut kotonaan. Kaikki oli hänelle vierasta ja outoa tuvassa: puutuolit, merkillinen haju, matala, savuttunut katto, seinillä olevat hirveät taulut, irvikuvat pyhimyksistä ja marttyyreistä sekä niiden välillä Napoleon, joka ratsasti laukkaa jäätikön huipulla, kun taas vastakkaisella seinällä riippui maan isien ja äitien valopainoskuvia. Kammottavalta näytti myöskin vanha seinähylly; siinä oli vanhan alabasteripylväillä koristetun wieniläisen pöytäkellon vieressä viheliäiseksi maalattu kipsikoira, jolla kerran oli ollut liikkuva pää ja joka nyt surkeasti kurotetuin kauloin tuijotti allensa tupaan, kun taas toiselle puolen asetetussa valkokaulaisessa, yläosastaan särkyneessä lasikarahvissa oli kimppu ruovonpäitä sekä muutamia punaisia ja keltaisia tekokukkia.

»Neiti» käänsi kuitenkin hänen huomionsa muista seikoista pois, tiedostaessaan, mitä vieras käskisi valmistaa illalliseksi. Valinta oli helppo, sillä paljon valittavaa ei ollut: lämmitettyä vasikanpaistia kuivattujen päärynäin kera ja puoli pulloa punaviiniä, »parasta lajia», kuten kauppaneuvos vielä varovaisesti lisäsi, sillä vanhanaikaiset paksuiksi hiotut viinilasit neliskulmaisina jalkoineen herättivät hänessä hämärän aavistuksen happamesta maalaisviinistä, jota aavistusta hän ei voinut heti karkoittaa mielestään.

»Tuletteko te kaukaakin?» kysyi nyt neiti, joka oli nostanut esiliinaansa toiselta puolen ja käärinyt, ties minkävuoksi, hihansa ylös.

»Gidelsbachista», sanoi kauppaneuvos viattomuudessaan, »ja — ja kauempaa sieltä päin», lisäsi hän sitten hieman nopeammin, sillä olihan hän päättänyt matkustaa tuntemattomana.

Neiti ei ollut juuri varsin nuori nainen, mutta »parhaassa iässään», noin kahden- taikka neljänneljättä vuoden vanha kenties, ulkomuodoltaan kuitenkin varsin nuorekas: pitkät kiharat, taaksepäin jakaukselle suitut hiukset ja isot kultaemaljiset korvarenkaat. Hänen pukunsa kuosi kuului joka tapauksessa jo menneeseen ikään, ja kysymyksensä vieraalle hän teki kainosti, tyttömäisen arasti, mikä oli omituisena vastakohtana hänen vakaville sanoilleen.

»Ah, Gidelsbach on niin kauniilla paikalla!» lausui neiti, ottaen tämän tutun nimen lähtökohdakseen, »minun rakkain toiveeni on aina ollut asua siellä. Se on varmaankin oikea paratiisi. onko se paikka teille tuttu?»

»Hiukkasen», sanoi kauppaneuvos, kieltäen kotikaupunkinsa; »ruoka on kai pian valmista?»

»Silmänräpäyksessä», sanoi neiti, melkein tahtomattaankin puoliksi kohottautuen kysymyksen kuullessaan tuolilta, mutta sitten heti taas vaipuen istualleen. »Mutta sitähän minä heti aloinkin kysyä, onko teillä asioita Otzlebenissä toimitettavana.»

»Missä?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä.

»Otzlebenissä.»

»Otzlebenissä! —'Missä se on?»

»Täällä, se on tämä paikkakunta, missä olemme.»

»onko tämän nimi Otzleben? — Vai niin — ei — aioin vain olla täällä yötä; eikö totta: vasikanpaisti on heti valmista?»

»On — silmänräpäyksessä», sanoi neiti, taas kimmahtaen istuimeltaan, ja myöskin kauppaneuvos nousi ja rupesi kävelemään nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hän oli kylmissään, ja kun hiekka narskui lattialla hänen jaloissaan, herättäen aivan oudon tunteen, näytti huone kolkon, pöydällä palavan yhden ainoan talikynttilän valossa jälleen niin hiljaiselta ja autiolta kuin se aluksi oli hänestä näyttänyt.

Palvelustyttö avasi tällä hetkellä oven ja tuli sisälle, tuoden tosin karheata, mutta puhdasta liinaa, jonka hän levitti pöydälle ja jolle järjesti lautasen, veitsen ja haarukan, poistuen sitten hakemaan iltaruokaa. Neiti oli sillä välin ottanut hiotun viinilasin kaapin reunalta ja pyyhkinyt esiliinannurkallaan pois siihen kerääntyneen tomun sekä useita kuolleita kärpäsiä. Sitten hän asetti pullon pöydälle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin kauppaneuvos saattoi istuutua vetelässä kastikkeessa uivan lämmitetyn vasikanpaistin ääreen ja ottaa sitä eteensä niin paljon kuin halusi:

»Tänään tapahtui kai kyytivaunussa onnettomuus?» kysyi vihdoin neiti, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, riittävän äänettömyyden jälkeen.

»Onnettomuus?» sanoi kauppaneuvos, katsoen häneen hämmästyneenä ja lakaten hetkiseksi pureksimasta, »mikä onnettomuus?»

»Jonkun matkustajan panostettu pistooli oli lauennut, oli ajaja kertonut.»

»Ajaja tekisi viisaammin, jos pitäisi huolta hevosistaan!» murisi herra

Mahlhuber.

»Hän ei kai sentään osannut kehenkään?» jatkoi neiti hiukan päättävästi kyselyään, päästäkseen asian perille.

»Kuka?» kysyi kauppaneuvos, »ajajako?»

»Ei, vaan matkustaja.»

»Ei minun tietääkseni», sanoi tämä, ryhtyen jälleen virkein voimin tauonnutta työtänsä jatkamaan. Niin puhelias kuin hän muutoin olikin, jos tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi haastella ja jolle kenties saattoi esittää kertomuksen sairaudestansa, niin araksi ja pidättyväksi hän oli tullut tänä päivänä, jolloin juuri hänen kertomuksestaan oli ollut niin pelottavat seuraukset, ja uteliaan emännän täytyi pian luopua urkkimasta vaiteliaalta vieraaltaan uutisia, joista tämä loppujen lopuksi ei tiennyt mitään, tai joista hänen, päinvastaisessa tapauksessa, oli syytä olla puhumatta. Mutta saadakseen tietää vieraansa nimen ja säädyn oli neidillä vielä toinen keino, matkustajakirja, ja kun kauppaneuvos nousi pöydästä ja kaatoi itselleen viimeisen pikarillisen viiniä pullostaan, jota hän oli varsin uutterasti viljellyt, työnsi neiti sen ystävällisesti nyökäyttäen hänen eteensä.

Kauppaneuvoksen ei auttanut muu kuin kirjoittaa siihen nimensä, ja pian sen jälkeen oli Hieronymus Mahlhuber somasti piirretty nimi- ja asuinpaikkasarekkeiden ylitse, joten hän taitavasti pääsi täyttämästä viimemainittua. Sääty tai ammatti? — »Ka» — oli hän jo kaikessa viattomuudessa, vanhaa tapaa noudattaen, alkanut kirjoittaa, kun hän muisti asiain nykyisen tilan ja muodosti noista kahdesta kirjaimesta Y:n, lisäten sen perään: »ksityismies». Muut sarekkeet hän täytti niin tunnontarkasti kuin mahdollista ja pyysi sitten ystävällistä emäntäänsä näyttämään makuupaikan, kun hän oli kauhean väsynyt ja halusi päästä levolle. »Ja milloin menee kyytivaunu aamulla aikaisin taas ohitse?»

»Takaisin Gidelsbachiinko?»

»Ei, toista tietä.» — Mitä tekemistä hänellä oli Gidelsbachissa?

»Toinen? — Kello yhdeksän — pikemminkin pari minuuttia ennen.»

分享到：