Sinä päivänä oli Mahlhuberin talossa paljon touhua, sillä olihan valmisteltava matkalle mies, joka oli unhottanut maailman miltei tykkänään, aivan niinkuin sekään ei tiennyt hänestä mitään, ja joka näytti olevan niin eroamattomasti kiintynyt mukavuuksinsa, jotka kaikki hänen oli jätettävä mukaansa ottamatta, että ne olivat käyneet hänelle yhtä moneksi välttämättömäksi ja miltei ehdottomaksi tarpeeksi.
Mutta Durothee-rouva, kuudenkuudettavuotias taloudenhoitajatar, oli miltei vielä haluttomampi mukautumaan kuin hänen herransa. Hän sätti tohtoria, jonka olisi pitänyt, jos tahtoi saada lomaa, itsensä matkustaa eikä lähettää hänen herra-parkaansa »tuuleen ja tuiskuun», ja kieltäytyi aluksi itsepäisesti liikuttamasta sormeaankaan auttaakseen häntä syöksymään »onnettomuuteensa». Vasta kun hän näki, että kaikki hänen vastalauseensa jäivät tuloksettomiksi, selitti hän äkkiä että siinä tapauksessa on hänen velvollisuutensa lähteä itse mukaan, jottei hänen herra raukkansa joutuisi suojatta maailman myrskyihin, ja kun sitäkään ei hyväksytty, tahtoi hän toimittaa seuraksi ainakin palvelijan, asettaen sen ehdottomaksi vaatimukseksi suostumukselleen niin uhkarohkeaan ja kehnoon tekoon.
Tämä palvelija oli eräs hänen serkkunsa, jonka hän ilman muuta kutsuikin taloon auttamaan heti tavarain pakkaamisessa. Mutta serkkukaan ei löytänyt armoa kauppaneuvoksen silmissä. Herra Mahlhuber oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa yksin, ja — hänellä oli siihen aivan erikoiset syynsä. Pitäisikö hänen ottaa ristikseen ihminen, joka kertoisi sittemmin jokaisen hänen matkalla tekemänsä liikkeen, kaikki tottumattomuudesta vieraisiin tapoihin johtuvat kommellukset — ja hän oli kyllin viisas pelätäkseen tekevänsä sellaisia — tarkkaan ja perinpohjaisesti Gidelsbachiin palattua ja antaisi kapakkaväelle naurun ja irvistelyn aihetta? Ei, hän aikoi istuutua hiljaa kyytirattaille ja lähteä, — mihin? yhtäkaikki, ehkäpä, kunhan se vain voisi tapahtua kenenkään näkemättä, jonkun aikaa edestakaisin, asemalta asemalle, jotta ei vain joutuisi liian kauas pois, mutta se kaikki järjestyisi kyllä sitten myöhemmin, ja siinä asiassa hän sai ja saattoi tehdä mielensä mukaan, kunhan hän vain oli yksin.
Tuntemattomana hän myöskin tahtoi matkustaa. — Mahlhuber! Nimi kävi kyllä laatuun, sillä oli olemassa useita Mahlhubereitä, niin hyvin Gidelsbachissa kuin sen ympäristössäkin, mutta kauppaneuvoksen arvo hänen oli pidettävä salassa. Yksinkertaisesti Mahlhuber, Ludviginristin omistaja kuitenkin, sillä sitä hän ei saanut jättää pois napinreiästä, sellaista olisi voitu pitää kunnioituksen puutteena; mutta hän pitäisi sitä pikkutakissaan päällystakin alla, niin ettei se ainakaan tarpeettomasti herättäisi huomiota.
Mutta yksi vaikeus esiintyi sentään vielä. Kauppaneuvos oli torjunut niin hyvin Dorotheen kuin hänen serkkunsakin seuran ja ylimalkaan osoittanut asian käsittelyssä sellaista tahdonlujuutta, jollaista hänessä ei ollut koskaan muulloin ilmaantunut: mutta yksi seikka oli tämän herrastaan todellakin huolehtivan kelpo taloudenhoitajattaren sydämellä, ja sitä vastaan herra Mahlhuber turhaan taisteli. Hänen piti näet suuremman turvallisuuden vuoksi ottaa mukaan matkalle pari vanhaa pistoolia, jotka tähän saakka olivat rauhallisesti riippuneet, joka lauantai puhtaiksi kiilloitettuina, hänen vuoteensa yläpuolella Jos mahdollisesti sattuisi vaaroja ja seikkailuja, ja niitähän kyllä ehdottomasti tulisi, sopisi niitä käyttää. Eivätkä kauppaneuvoksen kaikki vastustamisyritykset ja hänen suuttumisensa auttaneet mitään. Turhaan hän selitti Dorotheelle, ettei hän astuisi askeltakaan oven ulkopuolelle, jos hänellä olisi vähintäkään epäilyä tuollaisista nykyajan matkustustapoja käytettäessä mahdottomista seikkailuista, ja että ryöväreitä ei enää ole, kiitos olkoon oivallisten poliisi- ja oikeudenpalvelijalaumojen, joita oli kaikkialla, mihin rauhallinen valtion kansalainen halusi ohjata kulkunsa. Miksi siis raahata mukanaan tavattoman epämukavaa asetta, joka panostamattomana oli aivan hyödytön ja hankala, mutta panostettuna saattoi käydä pitelijälleenkin suorastaan vaaralliseksi? Dorothee ei kuitenkaan hellittänyt. Hän oli vasta äskettäin lukenut hirveän jutun, jossa muuan matkustaja oli oikeaan aikaan ammutulla pistoolinlaukauksella pelastanut oman sekä matkatoverinsa, nuoren, viattoman tytön hengen, ja vakuutti tyytyvänsä kaikkeen, kunhan kauppaneuvos antaisi myötä juuri tässä yhdessä asiassa.
Vihdoin molemmat myöntyivät sovitteluun, jonka mukaan kauppaneuvos Mahlhuber tarjoutui ja sitoutui pistämään taskuunsa ja ottamaan mukaansa yhden pistoolin panostamattomana — toisen piti jäädä häiritsemättömänä seinälle riippumaan. Ensin hän tahtoi panna pistoolin matkalaukkuun, ja Dorothee tahtoi sen ladattavaksi; vihdoin he sopivat mainitusta tavasta, ja asia näytti päätetyltä.
Mutta kauppaneuvoksen pitäessä asiaa sillä tavoin selvänä oli Dorotheella siitä kuitenkin toinen ajatus, eikä hänen serkkunsa ollut turhaan saapuvilla suojelemassa ja varjelemassa rakastettua herraa kaikella mahdollisella tavalla, vieläpä vastoin tämän tahtoakin. Balthasar sai tehtäväkseen ostaa ruutia ja lyijyä, hänelle annettiin pistooli, ja noin neljännestunnin kuluttua hän palasi se mukanaan, täysin tyytyväisenä.
»Oletko todellakin ladannut sen kelvollisesti, niin että se tosiaankin laukeaa, jos katalat roistot hyökkäävät vaunujen kimppuun?» sanoi Dorothee ja katsoi epäillen pienen, kiiltäväksi puhdistetun aseen piippua.
»Siinä on melkein kourallinen ruutia», vakuutti poika, »ja pieni teevadillinen raehauleja — joka saa ne turkkiinsa, voi onnitella itseään.»
»Mutta tuonne ylös mahtuisi vielä vähän», sanoi eukko, katsellen epäluuloisesti lyhyttä piippua, joka ei ollut aivan täynnä; hiukkasen hän epäili, ettei serkku ollutkaan voinut kokonaan käyttää puoltakolmatta hopeagroschenia panokseen.
»Jos se tulisi liian lähelle piipun suuta, niin hän näkisi sen», sanoi serkku, ja Dorothee ymmärsi hänen olevan oikeassa. Pistooli, vanha perhekapine, jossa vielä oli piilukko, pantiin sitten varovaisesti takaisin paikalleen sateensuojan, kepin ja istuinpatjan viereen, ja arvon eukko tunsi nyt itsensä tyytyväiseksi ja levolliseksi ajatellessaan tehneensä kaikki, mitä hänen voimissaan oli, niin ettei hänen tarvitsisi myöhemmin soimata itseään eikä tuntea omantunnonvaivoja.
Kun herra kauppaneuvos muuten aikoi viipyä poissa enintään kaksi viikkoa, katsottiin kolmen kirstun, hatturasian ja käsilaukun täydellisesti riittävän, jotta matkaan tulisivat ainakin välttämättömimmät esineet, jotka nyt kerta kaikkiaan kuuluivat elämään ja säädylliseen pukuun. Kello 10 illalla, johon aikaan hän joka kerta pani maata, olipa missä tahansa, oli kaikki valmista, seuraavana aamuna kello 11 hänen piti niin ja niin monen guldenin maksusta saada paikka kuninkaallisen pikakyydin vaunuissa ja suorittaa kutakuinkin kolminkertainen maksu liian paljoista matkatavaroista tullakseen viedyksi Burgkundstadtiin, josta hän oli päättänyt matkustaa junalla Müncheniin.
Kyytivaunujen oli määrä ehtiä seuraavana aamuna junalle, joka veisi maan pääkaupunkiin, mutta herra Mahlhuberin olisi siinä tapauksessa täytynyt matkustaa koko yö, mikä ei unissakaan pälkähtänyt hänen päähänsä: hän ei aikonut huimana heittää terveyttään menemään. Ottaen siis tarkan selon siitä, mihin kyytivaunut pääsisivät noin kello 9 ajoiksi illalla, jotta hän siellä saisi asianmukaisen illallisen ja voisi olla yötä, päätti hän matkustaa sinne saakka, ja kun ——:sta tulevat postivaunut ratisten pyörivät Gidelsbachin lävitse noin kymmenen minuuttia vailla 11, ajajan toitottaessa torvellaan »Oi sa rakas Augustin», ja pysähtyivät vaihtamaan hevosia sekä suomaan mahdollisesti matkustajille tilaisuuden juoda kupillisen hyvin heikkoa lihalientä, meni herra kauppaneuvos Mahlhuber koko palveluskuntansa sekä läheisimpien naapuriensa ja muutamien uteliaiden saattamana kyytivaunuun, johon hän jo oli lunastanut matkalipun ja toimittanut matkatavaransa, sekä istuutui paikalleen, — taka-istuimen vasen nurkka, n:o 2, — erään hiukan pyylevän ja hyvin pyntätyn, viheriästä silkistä tehtyyn hattuun ja mustaan harsoon puetun naisen rinnalle. Heti senjälkeen asettui vielä toinen, lämpimästä ilmasta huolimatta isoon villaiseen saaliin kääritty herra kolmannelle paikalle takaperinkulkevaan nurkkaan, jättäen muun osan istuimet n:o 4 ja 6, naisen hatturasioille, laatikoille nyyteille ja laukuille; nainen olikin ottanut paikat huostaansa ja sijoittanut kapineensa sinne.
