Kesällä oli kerta karhu ja susi metsässä kävelemässä. Silloin kuuli karhu aivan ihanan linnun-laulun ja sanoi: "susi veljyeni! mikä lintu tuo lienee, joka noin suloisesti visertelee?" - "Sehän on lintujen kuningas," vastasi susi, "häntä meidän tulee kumartaa:" mutta olipa tämä peukalokitti. "Koska hän on tuommoinen pohatta," sanoi karhu, "minä mielelläni tahtoisin hänen kuninkaallista palatsiansa katselemaan; tule nyt ja saata minut sinne." - "Eipä tuo niin näppärästi käy, kuten sinä luulet," väitti susi, "sinun täytyy malttaa mieltäs, kunnes Rouva Kuningatar kotia saapuu." Hetkisen kuluttua tämä tuli, kuin tulikin, tuoden ruokaa noukassansa, sekä hänen seurassaan Herra Kuningas, ja he poikasiansa aikoivat syöttää. Karhu halusta olisi nyt kohta mennyt tuonne sisälle, mutta susi otti häntä hiasta kiinni, sanoen: "äläppäs vielä! sinun täytyy odottaa, kunnes kuningas puolisoinensa taas on lähtenyt tiehensä." He sentähden panivat mieleensä luolan, missä pesä oli, ja juosta jolkuttivat pois. Mutta eipä karhu saanut hengen rauhaa, sitä vain halutti nähdä tuota kuninkaallista palatsia ja hetken päästä se sinne palasi takaisin. Kuningas ja kuningatar silloin olivatkin jo pois lentäneet; karhu pesähän kurkisteli ja näki viisi, ehkä kuusi poikaista, jotka siinä makasivat. "Vai tämmöinenkö se kuninkaallinen palatsi onkin!" murahti hän, "tämä vasta palatsiksi on viheliäinen! ja tuskimpa te oikeita kuninkaan-lapsia olettekaan, vaan ken-tiesi kenenkin kakaroita." Tämän kuultuansa nuot nuoret peukalokitit silmittömäksi vihastuivat ja huusivat: "sinä varsin valehtelet! me emme mitään hulttiojen kakaroita ole, vaan kunniallisten vanhempain lapsia: näistä sanoistas sinä, karhu, vielä olet joutuva pahempaan kuin pulaan." Karhu ja susi nyt aivan hämille tulivat, kiersivät tiehensä ja menivät kykyttämään kumpikin luolaansa. Mutta nuoret peukalokitit yhä vain huusivat ja melusivat sekä sanoivat vanhemmillensa, kun nuot taas kotia palasivat, ruokaa tuoden: "vaikka nälkähänkin nääntyisimme, emme koske edes yhteen kärpäsen-sääreenkään ennen, kuin te ensin olette toteen näyttäneet, olemmeko kunniallisia lapsia vai emmekö! tuo karhu ilkeä on täällä käynyt meitä herjaamassa." Isä kuningas silloin sanoi: "olkaa vain huoleti, kyllä minä tämän seikan piankin suoritan." Sitten hän puolisoinensa lensi karhun luolan suuhun ja huusi tuonne sisälle: "kuuleppas sinä siellä, vanha murisia-kontio! miksi olet minun lapsiani herjannut? siitä sinun vielä on paha perivä, sillä verisellä sodalla me sen tahdomme kostaa." Sotaa nyt siis karhulle julistettiin, ja tuo neli-jalkaiset eläimet kokohon kutsui, härät ja lehmät, aasit, hirvet, metsä-kauriit sekä kaikki, mitä vain oli maan päällä "jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata." Mutta peukalokitti avuksensa kokosi kaikki, mitä ilmassa oli lentäviä, "kahen siiven sirkovia," sillä eipä ainoastaan kutsuttu sotahan lintuja, sekä isoja että pieniä, vaan myöskin hyttysten, herhiläisten, mehiläisien ja kärpäsien täytyi nyt ruveta sota-miehiksi.

 

Kun sitten tuli se aika, jolloinka sodan oli määrä alkaa, lähetti peukalokitti vakoilioita tiedustelemaan, kukahan oli vihollisten päällikkönä. Hyttynen noista kaikista oli viekkain, lenteli suristen metsässä, missä viholliset kokoontuivat, ja pujahti viimein lehden alle istumaan ihan siihen puuhun, jonka juurella tunnus-sanasta keskusteltiin. Siinä seisoi karhu, huusi luoksensa ketun ja sanoi: "sinä, kettu, olet kaikista elävistä sukkelin, sinun minä Kenraaliksi määrään meitä johtamaan." - "Hyvä," vastasi kettu, "mutta mistä merkistä sopisimme." Eipä elävistä yksikään tietänyt mitään esitellä. Kettu silloin sanoi: "minun on häntäni kaunis, pitkä, tuuhea, se ihan näyttää punaiselta sulka-töyhdöltä; jos häntäni pidän pystyssä, tiedätte asiaimme olevan hyvällä tolalla ja silloin teidän tulee vihollisten kimppuun hyökätä, mutta jos minä sen pidän lerpuksissa, niin juoskaa, minkä vain kestää koipenne." Tämän kuultuansa hyttynen taas kotia lensi ja kertoi tarkimman tarkasti peukalokitille kaikki.

 

Kun sitten koitti se päivä, jona tappelu oli suoritettava, huh hirveätä! silloimpa vasta tuli neli-jalkaisia eläviä kiitäen semmoisella kohinalla, että maa tömisten tärisi; myöskin peukalokitti tuli sota-joukkoinensa ilmassa lentäen, net rääkyivät, hyrisivät ja surisivat niin tavattomasti, että oikein kauhealta veti; ja kummaltakin puolen nyt yhtehen hyökättiin. Mutta peukalokitti lähetti liikkeelle herhiläisiä, joittenka oli määrä pujahtaa ketun hännän juureen ja siinä pistellä tökätä aivan voimainsa takaa. Kun nyt kettu ensimmäisen pistoksen tunsi, se niin pahasti säpsähti, että nosti toista jalkaansa, mutta kestipä kuitenkin tuon tuskan sekä piti häntänsä yhä vain pystyssä; toisesta pistoksesta häntä silmän-räpäykseltä lutkahti alas-päin, mutta kun tuli kolmas, eipä kettu parka enään saanut tuota kärsityksi, vaan laski kirkahtaen häntänsä alas jalkojensa välihin. Tämän nähtyänsä neli-jalkaiset luulivat, että jo kaikki oli ihan hukassa, sekä rupesivat juoksemaan kukin luolaansa; ja näimpä linnut olivat tappelun voittaneet.

 

Siitä Herra Kuningas ja Rouva Kuningatar kotia lensivät lastensa tykö ja huusivat: "heioo lapsi kullat! olkaa iloisia, syökää ja juokaa oikein mieli-hyvissänne, me jo sodan voitimme." Mutta nuoret peukalokitit vastasivat: "me emme vielä maista ruo'an-rahtuakaan. ennen-kuin karhu on täällä pesän ääressä käynyt anteeksi pyytämässä sekä tunnustamassa, että me kunniallisia lapsia olemme." Peukalokitti silloin lensi karhun luolan suuhun ja huudahti: "hoi kontio murisia! sinun pitää luntustaa pesäni edustalle pyytämään lapsiltani anteeksi ja tunnustamaan heidän olevan kunniallisia lapsia, muutoin minä sinut murskaksi muserrutan." Karhu sitten hengen-hädissään tuonne tassutteli ja pyysi anteeksi. Nytpä vasta leppyi nuoret peukalokitit, asettivat itsensä istumaan vieretysten, söivät, joivat ja huvittelivat aina myöhään yöhön asti.

 

夏日的一天，狼和熊一起在树林里遛达，他们听见一只鸟在快乐的歌唱，熊开口问："老兄，那是一只什么鸟呀，它怎么唱得如此甜美？""咳！"狼回答道，"那是一只鸟王，我们得小心谨慎，尽可能放尊重些。"其实，这只鸟不过是一只地地道道的山雀。 "要是这样的话，"熊说道，"我倒很想看看那王宫，请你带我们去看看吧！"狼说道："我的朋友，请等一会儿，我们现在还不能去看，必须等到鸟王后回家后再去。"

不久，王后回来了，嘴上还衔着食物，她和国王开始为他们的儿女们喂食。 "现在行了吧！"熊说着就想走上前去，看看王宫到底是什么样子。 "再等一会儿，熊先生，"狼急忙说道，"我们得等国王和王后都出去才行。"于是，他们在看到鸟巢的地方挖了一个小洞作记号，接着就离开了。

走着走着，因为熊老是惦记着要看那王宫，不久他们就转了回来。 鸟王和王后此刻都不在，他们便上前向鸟巢里一瞧，看见五六只小鸟躺在巢底。 "真是胡扯！"熊先生开口说道，"这根本就不是王宫，我一生中还没有看见过这样污秽的地方。你们也不是什么王子公主，你们这些小家伙不过是一群私生子！"小山雀听到这些话，感到非常气愤，嘟囔道："我们不是私生子，你这笨熊！我们的父母是最正经的人。说这样的话，你要对你的无礼负责！"听到这里，狼和熊有点害怕了，急忙跑回他们的洞穴去了。

他们一走，这群小山雀就哭着喊着叫开了。 当它们的父母回家来给它们喂食时，它们都嚷道："我们饿死也不吃，连一只苍蝇的腿也不吃。熊来过了，说我们是私生子 ，要是不惩罚那个恶棍，我们就不进餐。 ""我亲爱的，你们放心好了，"

鸟王说道，"他会得到应有惩罚的。"

他飞到熊的洞穴口，大声叫喊道："笨熊，你侮辱我的孩子们，真无耻。现在我宣布将和你们进行一场残酷的血腥战斗。如果你不受到惩罚，这场战斗就别想停止。"熊听到这话，他把公牛、驴子、鹿和所有在地上跑的兽类都召集在一起，商量着防御的方法。 山雀也征集了所有在空中飞翔的大大小小鸟类，以及一支由大黄蜂、蚊子、小黄蜂和苍蝇等昆虫组成的大军。

开战的时间快到了，山雀派许多间谍去窥探谁是敌方军队的主帅。 这些间谍中，蚊子是最聪明的一个，他在敌人驻扎的树林前后飞来飞去，最后隐藏在一棵树的叶子下面。 这天 ，敌军就要在这里发号施令了，熊正好站在这棵树下，蚊子能够清楚地听到他的说话。 他把狐狸叫过来对他说："你是我们兽类中最聪明的，因此，就由你当将军来指挥我们去作战。我们得首先统一某些信号，根据这些信号，我们就能够知道你要我们做什么。""大家看哪，"狐狸喊道，"我有一条漂亮的毛茸茸的尾巴，它很像一根白羽毛，它能让我们提高士气。现在大家记住，当你们看到我竖起尾巴时，就是要你们去赢得战斗了，你们要不顾一切地全力冲向敌军。但要是我把尾巴放下来，就是我们战败了，你们必须立即逃跑。"蚊子听了这些话，飞回到山雀那儿，把他所见所闻的一切都告诉了他。

进行决战的日子终于到来了。 瞧吧！ 这天天一亮，狐狸指挥的兽类队伍便都冲向前来，群兽窜动的声音可怕极了，连大地也为之颤动。 山雀国王领着他的队伍，飞过来严阵以待，翅膀飞翔时的拍击声、振动声、冲撞声，充斥着整个空中，听起来也可怕极了。 双方的军队在原野上各自摆开阵势。 山雀命令大黄蜂首先直接向敌军指挥官狐狸进攻，集中对他的尾巴进行攻击，尽全力螫他，大黄蜂遵照命令向狐狸冲了过去。 当第一只大黄蜂螫着了狐狸时，他晃了一下，一只腿抖了抖，但仍然坚持竖着尾巴。 第二只大黄蜂螫他时，他不得不将尾巴放下来一会儿。 可第三只大黄蜂螫着他时，他再也忍受不住，急忙把尾巴夹在两腿之间，拼命地逃跑了。 群兽一看，以为一切都完了，惊愕之下，也都急急忙忙窜过原野跑掉了。 鸟儿们成了这场战斗的胜利者。

分享到：