Oltuansa seitsemän vuotta yhden isännän palveluksessa sanoi Hannu hänelle: "jo on, isäntä kulta, palvelus-aikani loppunut, minä nyt halusta palaisin kotia äitini tykö, maksakaa minulle palkkani." Tähän isäntä vastasi: "sinä uskollisesti ja rehelisesti olet minua palvellut, ansios mukahan tulee sinulle palkkakin maksettavaksi," sekä antoi Hannulle kulta-kappaleen, joka oli ihan hänen päänsä kokoinen. Hannu taskustaan otti niistin-liinansa, kääri siihen tuon möhkäleen, nosti olallensa käärön ja läksi kotia-päin astumaan. Kun hän nyt siinä tallusteli, yhä konkuuttaen toista jalkaansa toisen etehen, sattui hänen nähtäviinsä ratsastaja, joka pulskeana ja iloisen-näköisenä ajoi hänen ohitsensa uljaan hevosen selässä. "Noh oi!" huudahti Hannu äänensä, "tuo ratsastaminenhan vasta on oivallista! siinä maar mies istuu ikään-kuin tuolilla, ei satuta jalkaansa kivihin eikä kuluta kenkiänsä, ja tuskimpa vielä on ajattelemisen alkuunkaan ehtinyt, kun jo on päässyt matkansa päähän." Tämän kuultuansa ratsastaja seisatti hevosensa ja huusi: "hoi Hannu! miksi siinä jalkaisin tassuttelet." - "Mikäs auttaa, kun on pakko pakoittamassa, sillä onhan minulla tämä möhkäle kotihin kannettavana; se kyllä on kultaa, mutta eipä siltä saa päätänsä suorana pidetyksi ja se pahan-päiväisesti ahdistaa olkaani." - "Äläs huoli, veikkoseni," sanoi ratsastaja, "tehkäämme vaihetus-kauppaa: minä sinulle annan hevoseni ja anna sinä minulle tuo möhkäleesi." - "Aivan halustakin," vastasi Hannu, "mutta senhän tiedän ta'ata, että kyllä tästä saatte kangottamista." Ratsastaja nyt maahan hyppäsi, korjasi puoleensa kullan, auttoi Hannun ylös hevosen selkään ja pisti ohjat hänen kätehensä, sanoen: "jos tahdot hevosta juoksemaan oikein aika vauhtia, maiskaise silloin kielelläs ja huuda: 'hopsis'."

 

Hannu aivan iloissansa oli, kun hän siinä hevosen selässä istui ja kaikista vaivoista vapaana ratsasti eteen-päin. Hetken päästä hänen päähänsä pöllähti, että hevosen toki tulisi juosta nopeammin, ja hän sentähden rupesi maiskuttamaan sekä huusi: "hopsis." Hevonen nyt täyttä laukkaa laskemaan, ja ennen-kuin Hannu vielä oli päässyt ajattelemisen alkuunkaan, hän jo oli ratsahilta kopsahtanut maahan ja makasi ojassa, joka maantien eroitti vieressä olevasta pellosta. Hevoinen myös olisi menojansa mennyt, jollei sitä olisi pidättänyt eräs talonpoika, joka tuota tietä tuli, ajaen lehmää edellänsä. Hannu raajojansa hieroi sekä kömpi sitten taas pystyhyn. Mutta hän aivan suutuksissansa oli ja sanoi talonpojalle: "huonohan huvi tuo ratsastaminen, varsinkin kun joutuu saamaan tuommoista konia, jonka selässä häijysti töysyttää, ja joka viimein miehen viskaa ratsahilta niin rajusti, että piankin saattaa niska nurin mennä; minä en iki-päivinäni enään semmoisen selkähän istu. Toista teidän lehmänne, senhän perästä sopii verkalleen astua astuttavansa, ja ompa vielä joka päivä maito, voi ja juusto taatusti saatavissa. Antaisimpa minä vaikka mitä, jos vain lehmän saisin." - "No niin," vastasi talonpoika, "koska teidän noin hartahasti tekee tuota mieli, kyllä minä lehmäni vaihetan teidän hevoseenne." Oikeimpa ihastuen Hannu tähän suostui, ja talonpoika hevosen selkään hypähti sekä ratsasti kiiruimman kautta tiehensä.

 

Hiljalleen Hannu nyt astuskeli ajaen lehmäänsä eteenpäin sekä miettien mielessään kelpo kauppaansa. "Jos minulla vain on leipä-palanen, ja tuskin maar tuota koskaan minulta puuttunee, sopiihan minun nyt syödä voita ja juustoa särpimeksi, milloinka vain mieleni tekee, jos jano tulee, minä lehmäin lypsän ja juon maitoa. Mitä maar enään parempaa pyytäisin." Olipa Hannun ohitse-mentävissä ravintola; hän tuonne poikkesi, söi ilon-ihastuksissansa kaikki tyyni mitä hänellä oli muassaan syötävää, sekä päivällis- että illallis-varansa, ja osti viimeisillä penneillään olut-tilkkasen. Sitten hän lehmänsä taas ajoi liikkeelle, aina vain pyrkien koti-kylää kohden, äitinsä luoksi. Yhä helteisemmäksi kävi ilma sydän-päivän lähetessä, ja Hannun astuttavana oli kanervi-kangas, jota kesti runsaasti tunnin matkan. Kovin nyt poika parka palavoihinsa tuli ja janottipa häntä niin pahasti, että kieli suu-lakehen puuttumaan pakkasi. "Helpostihan tästä pulasta pääsee," ajatteli Hannu, "minä kohta lypsän lehmäni ja virkistän itseni maidolla." Hän elukan sitten sitoi kuivettunehesen puuhun kiinni ja otti kiulun puutteessa lypsy-astiaksi nahka- lakkinsa, mutta vaikka hän kyllä pani parastansa, eipä kuitenkaan saanut maitoa utareista herumaan tippaakaan. Ja koska hän lypsämisen toimitti vallan taitamattomasti, lehmä viimein tuskastui ja potkasi taka-jalallaan häntä päähän niin pahasti, että poika parka selällensä keikahti maahan eikä isohon aikaan ollenkaan ymmärtänyt, minne oli joutunut. onneksi osasi juuri tulla eräs teurastaja, joka käsi- rattailla kuljetti lihavan porsahan. "Mitähän riivattua tämä tietää!" tuo huudahti sekä auttoi pystyhyn Hannu hyvän. Hannu kertoi, mitä oli tapahtunut. Tarjoten hänelle tasku-mattiansa sanoi teurastaja: "ryypätkää tuosta siemaus, se teitä on virvoittava. Ei tuommoisesta lehmästä enään ole lypsylehmäksi, se jo on liian vanha, eihän siitä muuhun, kuin kuormaa vetämään taikka tapettavaksi." - "No niin," mötisi Hannu ja lykkäsi silmiltänsä tukan, "kuka maar tuon olisi arvannut! eipä hullumpaa, kun on talossa tälläinen elukka tapettavissa, siitähän saapi oivallista syötävää! mutta minua ei lehmän liha oikein maita, se ei mielestäni ole mehukasta tarpeeksi. Toistapa tietäisi, jos minulla olisi tuommoinen kelpo porsas! sen liha vasta makealta maistuisi! ja saahan siitä vielä makkaraakin." - "Kuulkappas Hannu," sanoi teurastaja, "teidän mieliksenne minä vaikka vaihetus-kauppaan rupeen sekä annan lehmästänne teille porsahani." - "Jumala teitä palkitkoon teidän ystävällisyydestänne," huudahti Hannu, jättäen teurastajalle lehmänsä, ja tuo taas nosti rattailta porsaan sekä pisti Hannun kätehen nuoran, jonka pää oli sen kaulaan sidottu.

 

Hannu nyt läksi eteen-päin astumaan, miettien itseksensä, mitenkä hänen kävi kaikki mieltä myöden; kohdatkoon häntä mikä vastus hyvänsä, kohta hän kuitenkin tuosta taas pääsi. Hänen seurahansa sitten sattui poika, joka kainalossansa kantoi uhkean, valkoisen hanhen. He keskenänsä haastelemaan rupesivat, ja Hannu jutteli onnestansa sekä miten hän aina oli edullisia vaihetus-kauppoja tehnyt. Poika puolestansa kertoi kantavansa ristiäis-ruo'aksi hanhen. "Koettakaa kerrankin," jatkoi hän puhettansa ja otti hanhea siivistä kiinni, "siinä vasta painoa, mutta ompa sitä syötettykin koko kahdeksan viikkoa. Joka tätä paistia hiukankin haukkaa, kyllähänen tarvitsee rasvasta puhtaaksi pyhkiä molemmat suupielensä." - "Ehkä maar," tokasi vastaukseksi Hannu, punniten kämmenellään hanhea, "onhan siinä painoa, mutta eipä ole minun porsahanikaan tyhjän-painava." Sillä välin poika, päätänsä pudistaen, aivan arvelevan näköisenä tirkisteli ympärillensä joka taholle. "Kuulkappas," hän sitten sanoi, "kuinkahan tuon teidän porsaanne lienee oikein laita! Siitä kylästä, josta juuri te'en tuloa, varastettiin äskettäin kylä-voudin läätistä yksi! minä pelkään, pelkäämpä pahasti, että te tuossa sitä nyt talutatte. Ompa väkeä liikkeelle lähetetty, ettekä suinkaan kauppaanne kiittäisi, jos tapaisivat teidät porsainenne; he varmaankin teitä pistäisivät pimeään vanki-komeroon, tuskimpa helpommalla pääsisitte." Nythän pahasti pelästyen Hannu hyvä huudahti: "voi hirveätä! auta, poika kulta, minua tästä pulasta, sinä varmaankin paremmin kuin minä jonkun neuvon keksit; ota sentähden sinä minun porsahani ja anna minulle hanhes." - "onhan tuo kylläkin vaarallinen kauppa," vastasi poika, "mutta enhän minä kuitenkaan soisi syykseni, että te kovan onnen kourihin joutuisitte." Hän siis nuoran otti käteensä, ja talutti vilppahasti porsaan pois eräälle syrjä-tielle; mutta Hannu hyvä surkeasta surustaan päästyänsä nyt läksi kotia-päin tallustelemaan, hanhi kainalossa. "Jos oikein tätä asiaa ajattelen," jupisi hän itseksensä, "tulin maar minä vaihetuksessa varmaankin voitolle; sainhan ensiksi kelpo paistin, sitten koko joukon rasvaa, jota siitä on heruva ja josta minulle särpimeksi karttuu hanhenihraa kumminkin kolmen kuukauden vara, sekä viimein nuot kauniit, valkoiset höyhenet; niitä minä pakkautan pään-alaiseni täytehen, ja tuskinhan semmoisella vuoteella tuudittamista kaipaan nukkuakseni. Tästä maar äitini aivan ihastuksihin ilostuu."

 

Kun Hannu sitten viimeisen kylän läpitse astuskeli, seisoi siellä hioja rattainensa; pyörä hyrräsi ja mies siinä lauloi:

"sakset ma hion, kun pyöräni pyörii,

ja silloimpa kultaa minulle vyörii."

Hannu nyt seisahti, katsoa töllötteli kappaleen aikaa ja rupesipa viimein miestä puhuttelemaan sanoen: "teidän kai menestynee kaikki toimenne, koska noin ilo-mielin olette hioessanne." - "Niimpä niinkin," vastasi hioja, "minun on ammattini mitä oivallisin. Kelpo hioja on sellainen mies, joka, milloinka hän kätensä vain pistää taskuunsa, aina sieltä myöskin löytää rahaa. Mutta mistä te tuon kauniin hanhen olette ostaneet?" - "Sitä en olekkaan ostanut, vaan olen, porsasta antaen, sen itselleni vaihettanut." - "Ja mistä porsaan saitte?" - "Sen sain lehmästäni." - "Noh entä lehmän?" - "Sen sain hevosestani." - "Mitenhän teidän haltuunne hevonen joutui?" - "Siitä annoin pääni kokoisen kulta-kappaleen." - "Mistä sitten tuli teille tuo kulta?" - "No sainhan minä sen palkakseni seitsen- vuotisesta palveluksesta." - "Ainiaampa te olette ymmärtäneet keksiä kelpo keinot," sanoi hioja, "jos nyt vielä saattaisitte laittaa niin, että rahoja aina kilisisi taskussanne, miiloinka vain vähänkin liikahdatte, eipä enään paremmasta onnesta väliä." - "Mitenkä tuo kävisi laatuhun?" kysyi Hannu. "Teidän tulee ruveta hiojaksi, semmoiseksi kuin minäkin; eihän siihen oikeastaan muuta tarvita mitään, kuin ainoastansa tahko, itsestänsä sitten syntyy mitä vielä puuttuu. Tässä minulla on yksi, joka kyllä on vähän vialloinen, mutta eipä teidän siitä tarvitsekkaan enempää antaa kuin ainoastaan hanhenne; suostutteko tähän kauppaan?" - "Noh vielähän kysytte," vastasi Hannu, "tulenhan minä täten mailman onnellisimmaksi ihmiseksi; jos minulla aina rahaa ompi, milloinka vain käteni pistän taskuuni, tuskimpa sitten enää suremisen syytä!" ja nyt hän miehelle hanhensa antoi sekä sai sen sijasta tahon. Ottaen vierestänsä maasta tavallisen kiven sanoi silloin hioja: "kas tästä vielä kaupan-päällisiksi saatte oikein kelpo kivi-kullan, se kyllä koputtamista kestää, vaikka siinä väärän naulan hakkaisi suoraksi. Ottakaa myös se ja nostakaa varovasti maasta."

 

Hannu kiven nosti syliinsä ja meni tiehensä aivan hyvillä mielin; ilosta hänen silmänsä säihkyivät, ja hän huudahti: "minä maar olen oikea onnen kantamoinen! olen kuin sunnuntai-päivänä syntynyt, sillä, käypihän totehen kaikki, mitä vain toivon!" Mutta koska hän päivän-koitteesta saakka oli liikkeellä ollut, hän kuitenkin vähitellen rupesi väsymään; myöskin vaivasi häntä nälkä kovasti eikä hänellä enään ollut ruo'an rahtuakaan, sillä olipa hän lehmän saatuansa, ilon-innoissaan yhtä haavaa syönyt suuhunsa kaikki eväänsä. Viimein hän väsymyksestä tuskin enään jaksoi jalkojansa raahustaa, ja ehtimiseen hänen täytyi pysähtyä levähtämään; ja tuntuipa kivetkin oikein pahan-päiväisen painavilta. Silloin ei hän saanut tyköänsä torjutuksi sitä ajatusta, että hyvinhän huokeammalta toki vetäisi, jollei hänen juuri nyt tarvitsisi noita kantaa. Ikään-kuin koteloinen verkalleen vengotellen Hannu vihdoinkin lähteelle tuli, siinä hän aikoi levätä sekä raikkaalla vedellä itseänsä virvoittaa; mutta jottei hän, laskeissansa kiviään maahan, niitä milläkään tapaa turmelisi, hän net varovasti pani viereensä lähteen reunalle. Sitten hän itse istumaan meni ja kumartui vettä kohden juodaksensa, mutta tulipa silloin paha tapaturma, hän kiviänsä hiukan loukkasi ja net pouskahtivat molemmat lähtehesen. Omin silmin nähtyänsä niitten tuonne syvyytehen kadonneen Hannu ilosta hypähti koko korkealle, lankesi sitten polvillensa ja kiitti, kyyneleitä vuodattaen, Jumalaa siitä, että hänelle tämäkin armo osoitettiin ja hän näin luontevasti, ihan niin, ettei hänen ollenkaan tarvinnut itseänsä mistään syyttää, oli päässyt noista raskaista kivistä; ainoastaan niistä hänellä nyt enään muka oli haittaa ollut. "Minun vertaistani onnellista ei ole maki mailmassa!" hän huudahti. Ilo-mielin ja kaikista vaivoista vapautettuna hän nyt heti liikkeelle läksi ja juoksipa juoksemistansa, kunnes kotia ennätti äitinsä luoksi.

 

汉斯给他的雇主做了七年的工，这会儿他对雇主说："主人，我的工作期限到了，现在我想回家探望母亲，请您把工资付给我吧。"雇主说："你很忠诚，干得也挺不错，根据你的表现，我将付给你一笔可观的佣金。"于是，他给了汉斯一大块金子，那块金子有汉斯的脑袋那么大，挺沉挺沉的。

汉斯掏出毛巾将金子包起来，扛在肩上，慢慢地上了回家的路。 他拖动着脚一步一步地走，显得非常吃力。 走着走着，迎面跑过来一匹神骏非凡的马，望着坐在马上的人，汉斯禁不住大声赞叹道："啊哈！骑在马上可真是一件轻松欢快的事情，瞧他坐在上面就像是坐在家里的椅子上，既能安安稳稳舒舒服服地走路，又不担心跘着石头，连鞋子也不会磨损，不知不觉地就向前走了好远好远的路。"马上的人听到他说的话，便勒住马，问道："喂，汉斯，你为什么步行呢？"汉斯答道："唉！我带着这个劳什子，尽管它是一块金子，但压得我连头也抬不起来，肩膀也痛得厉害。"听到这话，骑马的人眼珠一转，说道："你看我们换一换行吗？我把马给你，你把金子给我。"汉斯连忙道："正合我的心意，不过我得告诉你这样一个事实--你一个人扛着它是很吃力的哟！"骑马人马上跳下马来，接过汉斯的金子，又帮助他骑上马，然后把缰绳递到他的手里，说道："要是你想跑快一点，只要咂着嘴喊两声'喔驾，喔驾'就行了。"

汉斯骑在马上，一付心满意足的样子，走了一会儿，他嫌马走得太慢了，想让它快一点，于是，咂着嘴喊道："喔驾，喔驾！"那马立即放开四蹄，全速奔驰起来。 说时迟，那时快，汉斯一个不留意，咚的一声从马上摔了下来，滚进了路边的一条泥沟里。

正在这时，一个农夫赶着一头母牛从旁边经过，看到了这情况，眼急手快地将汉斯的马拦住了，好不容易才没有让那马跑掉。 汉斯慢慢地从沟里爬起来 ，心里非常恼火，对那农夫说道："骑了这样一匹马，真令人扫兴，它腿一蹬，就把我给掀了下来，连脖子似乎也摔断了，我可不想再骑它了。我真喜欢你这头母牛，你能一个人赶着它，悠闲地走在它的后面。而且，每天都能挤到牛奶，还能加工得到奶油和干酪，要是我有这样一头母牛就好啦！"那农夫马上应声道："那好，如果你真喜欢这头牛，我愿意用我的这头牛换你这匹马。"汉斯立即兴奋地说道："行！"听到这句话，农夫翻身跳上马，急忙策马而去。

汉斯不慌不忙地赶着牛，边走边想，觉得这笔交易真是太合算了。 现在我只要有一快面包--我想肯定会有的--每当我高兴的时候，我就能吃到奶油面包加干酪了，当我口渴的时候，还可以挤牛奶喝，有了这样称心如意的事，我还要什么其它的东西呢？ "走着走着，来到了一家小客栈。他停了下来，心情一高兴，竟将自己带的面包全吃光了，口袋里仅有的几个便士也买了一杯啤酒喝。酒足饭饱之后，他赶着母牛向他母亲住的村庄走去。

随着中午的到来，天气变得越来越热。 此刻，他正在一片空旷的荒野上，这荒野是那么大，走过它得花一个来小时，而汉斯已开始觉得口干舌燥，酷热难当。 "我可得想办法来对付这又热又渴的鬼天气，"他想，"对了！现在我可以挤牛奶解渴嘛。"于是，他将母牛拴在一棵枯树上，没有奶桶就用皮帽子来接奶，他那笨手笨脚的挤奶方法，不仅没有挤出一滴奶，反而把牛给挤痛了，牛忍不住抬腿一脚。 真倒霉，这一脚正好踢在汉斯的头上，将他踢翻在地上昏了过去，很久都没有醒来。 幸运的是不久便来了一个屠夫，用车子推了一头猪从旁边经过，看到这情况，停下来把汉斯扶了起来，问道："你这是怎么了？"汉斯把刚才发生的一切告诉了他，屠夫便把自己的酒递给了他，说道："喝点酒，提提神吧，你的牛之所以挤不出奶，是因为它是一头老牛，除了将它送往屠宰场，看样子别无它用了。""哎呀，真是的，"汉斯叹道，"谁想到会是这样呢？我要是把它给杀了，有什么用呢？我又不喜欢吃牛肉，牛肉吃起来一点也不嫩。要是这牛现在能变成一头猪的话，就有用了，猪肉味道鲜嫩，还可以做成香肠。""行！"屠夫说，"为了让你满意，我就将我的这头猪换你的牛吧！""上帝会因你的善举降福于你的！"汉斯说着将牛给了屠夫，上前把猪从车上解了下来，将绳子拴在了猪的腿上，带着它又高高兴兴地上路了。

汉斯慢慢悠悠地边走边想，今天所有的事都很称心如意，尽管遇到了一些不愉快的事情，但每次很快就有了良好的转机。 现在他正觉得心满意足，迎面又来了一位乡下人 ，这位乡下人腋窝下夹着一只漂亮的白鹅。 看见汉斯，他停下来向他打听几点钟了，而汉斯却跟他谈起了今天的称心事，进行了一些什么交易，交易中他如何如何占了便宜等等。 乡下人听了他的话，也对他说起他带着这只鹅是去参加一个洗礼仪式的，并将鹅递给汉斯说："你掂一掂，这鹅多重呀，其实它只养了八个星期，看它长得多好，将它红烧了吃，还可以烧出好多的鹅油哩！"汉斯接过鹅掂了掂说道："这鹅的确不错，但我的猪也不赖呀！"乡下人若有所思地四下看了看，然后把头一摇说："哎呀呀！我的好朋友，你这头猪说不定会给你带来麻烦的，我刚刚经过的那个村庄，有个乡绅的猪被人从猪圈中给偷走了，我真替你担心，因为我开始见到你的时候还以为你这头猪是那个乡绅的呢。要是你经过那村庄时给他们抓住，那可不是闹着完的哟，至少他们也会把你扔进洗马池去。"

可怜的汉斯听到这话，一时被吓坏了，他大声道："您真是一个好人，请帮我脱离这场苦难吧。您对这儿比我熟悉，您把这头猪赶走，把您的鹅换给我吧！"乡下人马上说："我真不忍心见你陷入这种莫须有的劫难中，看样子我只得和你交换了。"说完，他从汉斯手中接过绳子，牵着猪从道旁的小路离去了。 汉斯也放心大胆地将鹅夹在腋下，向回家的路走去，心里不停地想着："交易总算做成了，真合算。我将有美味的红烧鹅肉吃了，烧出来的鹅油可吃上半年，还有这洁白美丽的鹅毛，将它们装进枕头一定可以安安稳稳地睡个好觉，我母亲肯定会高兴的。"

当路过最后一个村庄时，他看见一个磨刀的人推着一部小车。 他刚干完活，嘴里唱着：

"翻山越岭到处游，

多么快乐无忧愁；

干起活来真轻松，

生活乐悠悠；

世间任我去和留，

愉快似我何所求？ "

汉斯住脚看了一会儿，最后开口说道："磨刀师傅，你干得这般愉快，你的活儿一定充满乐趣。"磨刀人答道："那是当然，我的手艺就和金子一样，一个优秀的磨刀人把手伸到口袋里，随时都能掏出钱来，--哟！你在哪儿买的这么漂亮的鹅呀？""我不是买的，是用一头猪换来的。""那猪是从哪儿买来的呢？""是用一头母牛换来的。""母牛呢？""是用一匹马换来的。""马呢？""是用像我的脑袋这么大的一块金子换来的。""金子呢？""唉，那是我七年做工所得的工钱。"磨刀人接着说道："看来你一直都很幸运，但你要是随时把手伸到口袋里都能掏出钱来，那才真的是发财交好运了。"汉斯接口说："对，对！但怎么能办到呢？"磨刀人回答道："你必须像我一样当一个磨刀人，这样的话，你只要一块磨刀石就成，其余的就不用愁了。我这儿有一块磨刀石，只是已经磨去一部分，不过它的价值并不比你这只鹅低，你想换吗？"汉斯连忙回答道："这还用问吗？要是把手伸进口袋里就能掏出钱来，那我就是这世上最幸福的人了，我还有什么可求呢？这只鹅给你。""好吧！"说着，磨刀人就地捡了一块粗糙的石头递给汉斯，"这是一块最好的石头，你可得好好地保管，用它你能把一颗旧钉子磨掉。"

汉斯带着这块石头，怀着兴奋的心情离开了。 他眼里闪烁着喜悦的光芒，自言自语地说道："我一定是在幸运时辰出生的，瞧我想要办的和所希望的每一件事都能称心如意地得到满足。"

分享到：