Nuoren asianajajan piti ensi kertaa nukkua uudessa asunnossaan ja hän oli ilonsa vallassa, kun sai näyttää kihlatulleen sitä kotia, jossa tämä piakkoin tulisi asumaan.

 

Palvelustyttö oli mennyt pois. Rouva Roland tahtoi itse lämmittää veden ja valmistaa teen.

 

Käytävässä pyysi Juhani seuruetta odottamaan. Hän tahtoi ensin sytyttää kynttelit ja lamput ja antoi rouva Rosemillyn, isänsä ja veljensä seisoa ulkona pimeässä. Vähän ajan kuluttua huusi hän: "Tulkaa sisään," ja avasi ovet seposelälleen.

 

Pitkä lasikatto sali, jota kynttiläkruunu ja moniväriset lamput valaisivat, loisti heitä vastaan. Komeus häikäisi vieraita. Hurmautuneina tästä loistosta huudahti Roland: "Kas peeveliä!"

 

Sillä aikaa, kun Juhani loisti ilosta ja keksi jos jonkin laisia hullutuksia, tarkasteli Pietari tätä kotia, joka olisi voinut olla hänen omansa, ja hän ärtyi yhä enemmän veljensä lapsellisuudesta, — hän huomasi hänet ylimalkaan yksinkertaiseksi ja köyhä-aatteiseksi.

 

Rouva Roland avasi yhden oven oikealle:

 

— Tässä on makuuhuone, sanoin hän.

 

— Voi! Kuinka se on sievä, sanoi rouva Rosemilly, joka tähän huoneeseen tultuaan oli käynyt hieman totiseksi.

 

— Oletko tähän tyytyväinen? kysyi Juhani.

 

— Äärettömän tyytyväinen!

 

— Kunpa tietäisit miten se on minusta mieleen.

 

He katsoivat toisiaan silmän räpäyksen syvällä silmäyksellä, joka oli täynnä hellyyttä ja luottavaisuutta.

 

Muutoin oli rouva Rosemilly hieman hämillään ja nolona tässä makuuhuoneessa, joka tulisi olemaan hänen morsiuskammionsa. Paikalla kun hän oli astunut sisälle, oli hänen silmäänsä pistänyt, että sänky oli hyvin leveä, oikea aviosänky, jonka rouva Roland epäilemättä oli valinnut ajatellen poikansa tulevia häitä; ja kuitenkin ilahutti häntä tämä äidillinen huolenpito, joka ikäänkuin sanoi hänelle, että hän oli perheeseen tervetullut.

 

Ruokahuoneen pöydällä oli hedelmiä tornin muodossa ja kaakkuja suuret röykkiöt.

 

He eivät olleet nälissään, he maistelivat hieman hedelmiä ja lohkoivat ainoastaan vähän kaakuista. Tunnin kuluttua pyysi rouva Rosemilly päästä vetäytymään kotiinsa.

 

Määrättiin Roland saattamaan hänet kotia ja menemään itsekin samalla, sillä aikaa kun rouva Roland heittäisi viimeisen silmäyksen asuntoon, ettei hänen pojaltaan mitään puuttuisi.

 

— Pitääkö palatakseni noutamaan sinua? kysyi Roland.

 

Hän mietti vähän, mutta vastasi sitte:

 

— Mene sinä vaan kotia ja pane maata, Pietari seuraa minua kotiin.

 

Kun he olivat menneet, puhalsi hän kynttelit sammuksiin, kätki kaakut, sokerit ja viinin yhteen kaappiin, jonka avaimet Juhani sai huostaansa, meni sitten makuuhuoneeseen, pani peitteen paikoilleen, huolesti raitista vettä karahviiniin ja akkunan kiini.

 

Pietari ja Juhani olivat jääneet ruokasaliin. Juhani yhä enemmän hämmentyi nähdessään veljensä tässä kodissa.

 

He istuivat tupakoiden kumpainenkin, eivätkä vaihtaneet sanaakaan.

Sitten nousi Pietari tuota pikaa:

— Peeveli, miten leski oli työlästyttävä tänä iltana. Hän ei varmaankaan pitänyt huvimatkaa onnistuneena.

 

Juhani tunsi äkkiä olevansa raivoisan vihan purkauksen vallassa, joka tarttuu muutoin tyveniin ihmisiin, kuu he loukkaantuvat pyhimmissä tunteissaan.

 

— Kiellän sinua sanomasta: "leski", kun puhut rouva Rosemillystä.

 

Pietari kääntyi pilkallisesti häneen:

 

— Luulenpa että annat minulle käskyjä. Oletko hullu.

 

Juhani oli hypähtänyt seisalleen:

 

— Olen kyllä, mutta olen saanut liijaksi häpeämättömyydestäsi minua kohtaan.

 

Pietari irvisteli:

 

— Sinua kohtaan? Sinä ja rouva Rosemilly, onko se kenties sama asia?

 

— Kyllä! Sillä hän on kihlattu morsiameni.

 

Toinen irvisteli vielä pahemmin:

 

— Ha, ha! Sepä suloista. Nyt ymmärrän, minkä tähden minun ei pidä kutsuman häntä leskeksi. Hassullapa tavalla muutoin osasit kertoa kihlauksestasi.

 

— Minä kiellän sinua tekemästä pilkkaa … ymmärrätkö … minä kiellän sen.

 

Juhani oli lähestynyt kalpeana ja hänen äänensä vapisi, raivoissaan siitä ivasta, jolla Pietari puhui naisesta, jota hän rakasti ja jonka hän oli valinnut.

 

Mutta äkkiä myöskin Pietari raivostui. Kaikki se raivo ja viha ja mielen kuohu ja äänetön toivottomuus, mikä oli kokounut hänen sieluunsa, nousi hänen päähänsä ja vei hänen malttinsa.

 

— Sinä uskallat? Mutta minä käsken sinun pitämään suusi, kuuletko, minä käsken.

 

Hämmästyneenä tästä valtavasta purkauksesta oli Juhani muutamia silmän räpäyksiä hiljaa, jolla aikaa hän, melkein kadotettuaan vihansa kuohun, etsi sitä sanaa, joka katkeroittaisi hänen veljeään kaikkein enimmin.

 

— Tiedän kyllä, että olet kauan kadehtinut minua.

 

Pietari purskahti kohti kurkkua ivanauruun.

 

— Kadehtinut sinua! minä? ja minkä tähden? kasvojesi tiimalta kai ja lahjojesi?

 

— Olet kademielinen minulle ja olet ollut aivan siitä saakka, kun olimme pieniä; ja nyt olet raivostunut, kun hän otti ennemmin minut eikä tahtonut sinusta mitään tietää.

 

— Minä … minä … kademielinen sinulle? ja tuon typerän naikkosen takia, tuon itsestään pitävän kalkkunan, tuon lihavan kanan.

 

Juhani, joka huomasi pistoksiensa käyneen, pitkitti:

 

— Sinä olet sukkamielisyydestä pakahtumaisillasi! Ja saatuani rahat rupesit minua vihaamaan, sen olet näyttänyt jos jollakin tavalla. Ei kulu tuntiakaan, jolloin ei pursua sappesi.

 

Pietari puristi nyrkkiä vimmoissaan, ja tuli hänelle vastustamaton halu rynnätä veljensä päälle ja tarttua häntä kurkkutorvesta kiini.

 

— Siitä pidä suusi lukossa, elä vaan niistä rahoista virka.

 

Juhani huusi:

 

— Kateus säkenöi sinusta. Et sano sanaakaan isälle, äidille tahi minulle, jossa se ei ilmestyisi. Tultuani rikkaaksi olet käynyt myrkylliseksi ja kiusaat äidiltä hengen, ikään kuin se olisi hänen vikansa.

 

Pietari oli väistynyt kamiinin luo, suu puoleksi avoinna ja silmät selällään, sellaisen kurjan vimman vallassa, joka saattaa ihmiset rikoksiin.

 

— Suus kiini, suus kiini!

 

— Ei! Olen kauan tahtonut sanoa sinulle ajatukseni; nyt annat minulle siihen tilaisuuden. Minä lyön myrkkyhampaasi kurkkulakeesi! Minä pakoitan sinut pitämään itseäni arvossa.

 

— Pitämään arvossa … sinä … joka olet häväissyt meidät kaikki ahneudellasi.

 

— Mitä sanot? sano se uudelleen, jos uskallat!

 

— Minä sanon, ei oteta silloin toisen miehen rahoja, kun ollaan muka toisen poika.

 

— Mitä sinä sanot … sano se vielä kerran.

 

— Minä sanon, mitä kaikki ihmiset kuiskailevat, että sinä olet sen miehen poika, joka on jättänyt sinulle omaisuutensa. Eikä kunniallinen ihminen ota vastaan rahoja, jotka häpäisevät hänen äitiänsä.

 

— Pietari … Pietari … Pietari … tiedätkö mitä sanot?… Ja sinä … sinä … tuon ilkeän panettelun lausut?

 

— Niin … minä. Et ole huomannut, että olen ollut kokonaisen kuukauden menemäisilläni turmioon surusta, että vietän yöni unetoinna ja päiväni piiloutuneena kuin villi eläin, etten tiedä mitä teen, tahi mitä minusta pitää tuleman, niin täynnä kuin olen häpeää ja surua, sillä aavistin sen ensin ja nyt tiedän sen.

 

— Pietari … ole ääneti… Äiti on täällä sivulla! Huomaa, hän voi kuulla meidät … hän kuulee meidän puheemme…

 

Mutta hänen täytyi purkaa sydämensä, ja hän sanoi kaikki, selitti miten epäluulo oli syntynyt ja kehittynyt hänen sydämessään, mitä hän oli kärsinyt, miten hän vihdoinkin oli varmistunut asiassaan. Hän puhui, kuin ei kukaan olisi kuullut häntä, hänen piti puhuman, hän oli liijaksi kärsinyt, liijaksi salannut vuotavaa haavaansa. Silmät kääntymättä tuijottaen eteensä, raivoisilla, epätoivoisilla liikenteillä, itku kurkussa puhui hän kuin olisi syössyt surunsa ulos näkymättömään ilmaan, jossa sanat kuivivat kokoon.

 

Juhani oli asettunut liikkumatonna seisomaan selkä ovea vasten, jonka takana hän aavisti heidän äitinsä seisovan ja kuulevan heidät.

 

Hän ei voinut päästä ulos, menemättä ruokasalin läpi. Eikä hän vielä ollut palannut takasin: hän ei siis ollut uskaltanut.

 

Äkkiä tömisti Pietari laattiaa ja sanoi:

 

— Minua tomppelia, kun sanoin sen!

 

Ja hän hyökkäsi ulos avopäin portaille.

 

Portin pamahdus, joka sulkeutui suurella kolinalla, herätti Juhanin tainnuksista. Hän hyvin kyllä tunsi, että nyt oli hänen ajatteleminen ja toimiminen, mutta hän kumminkin viivytteliin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää enempää, tietää enempää, muistaa enempää, niin peloissaan, niin heikko, niin pelkuri oli hän. Hän oli niitä, jotka alinomaa vaan vitkastelevat ja vitkastelevat.

 

Mutta se syvä hiljaisuus, joka nyt oli seurannut Pietarin voimakasta purkausta, synnytti hänessä semmoisen pelkuruuden, että myöskin hän sai halun paeta.

 

Hän koetteli koota ajatuksiaan ja miettiä. Hän tahtoi kernaimmin epäillä. Hänen veljensä oli luonnollisesti valehdellut vihasta ja kateudesta. Mutta miten voi hän olla kyllin kelvotoin sanoakseen jotakin semmoista äidistä, ellei hän olisi ollut järjeltään epätoivosta? Ja sitäpaitsi kaikuivat Pietarin sanat hänen korvissaan niin tosina intohimoisen miehen ilmauksina, että ne olivat yhtä vankkoja todisteita kuin itse totuus.

 

Hän jäi seisomaan kovin masennettuna voidakseen tehdä mitään päätöstä. Hänen sydämensä tuska tuli sietämättömäksi, ja hän tunsi, että oven sisäpuolella oli hänen äitinsä, joka oli kuullut kaikki ja nyt odotti häntä.

 

Mutta mitä teki hän? Ei liikahdus, ei hengähdys, ei huokauskaan ilmaissut ihmisen läsnä oloa tämän oven toisella puolen. Oliko hän paennut? Jos hän oli paennut oli hänen täytynyt juosta ulos akkunasta! Pelko valtasi hänet ja hän työnsi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.

 

Se näytti tyhjältä. Yksi ainoa kynttilä pesukaapin päällä valaisi sitä. Juhani juoksi akkunan luo. Se oli kiini ja saranat edessä. Mutta käännyttyään etsimään huoneen pimeitä nurkkia, näki hän että esirippu oli vedetty sängyn eteen. Hän juoksi sen luo ja veti sen syrjään. Täällä makasi hänen äitinsä pitkällään, pää peitettynä päänalaiseen, jota hän kumpaisellakin kädellään piteli kiini suonenvedon tapaisesti korviinsa saakka, ettei hän kuulisi.

 

Juhani luuli hänet ensin tukehtuneeksi. Mutta sitten tarttui hänen hartioihinsa ja liikahdutti häntä, vaan ei hän sittenkään laskenut käsistään pään alaista, joka peitti hänen kasvonsa ja jota hän puri, ettei huutaisi.

 

Juhani ymmärsi nyt miten syvältä tuo sanomatoin tuska oli liikuttanut häntä. Ja hänen hyvää rehellistä sydäntään särki myötätuntoisuudesta. Hän ei ollut mikään tuomari, hän oli ihminen täynänsä heikkoutta, hän oli äitiään rakastava poika. Hän ei muistanut mitään siitä, mitä toinen oli sanonut, hän kosketti ainoastaan käsillään äitinsä tunnotonta ruumista ja kun hän ei voinut repiä pään alaista hänen kasvoiltaan, suuteli hän hänen vaatteitaan ja sanoi:

 

— Äiti, äiti, rakas äiti, katso minuun! Se ei ole totta. Tiedän hyvin, se ei ole totta.

 

Suonenvetoinen vavistus meni läpi hänen ruumiinsa, oli ikäänkuin hän tukehtuisi ja yhtäkkiä purskahti hän itkuun. Ja kaikki hänen hermonsa höltyivät, hänen pinnistetyt jäsenensä oikesivat, hänen sormensa avaantuivat ja laskivat tyynyn, jonka Juhani otti pois hänen kasvoiltaan.

 

Hän oli kuolon kalpea ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Juhani kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja painoi vitkallisesti hänen silmilleen surullisia suudelmia, joita hänen kyyneleensä kastelivat, ja jatkoi:

 

— Äiti, rakas äiti, tiedän hyvin, että se ei ole totta!

 

Hän nousi seisalleen ja katsoen häneen sanoi voimiaan ponnistaen:

 

— Kyllä se on totta, lapseni!

 

Ja he istuivat sanatoinna vastapäätä toisiaan. Ja niin tuntui taas, kuin hän tukehtuisi, mutta sitten voitti hän itsensä uudelleen ja pitkitti:

 

— Se on totta, poikueni. Mintähden valehdella. Se on totta. Et uskoisi minua, jos valehtelisin.

 

Äiti näytti järkensä menettäneeltä. Pelon valtaamana notkistiin Juhani polvilleen ja sanoi:

 

— Hiljaa, äitiseni, olehan toki hiljaa!

 

Äiti oli noussut ylös kauhean päättäväisenä:

 

— Nyt ei minulla enää olekaan mitään sanomista, lapsukaiseni. Voi hyvin!

 

Hän meni ovea kohden. Juhani tarttui häntä kumpaisestakin kädestä kiini ja huusi:

 

— Mitä teet, äiti, minne sinä menet?

 

— En tiedä … mitä tietäisin … minulla ei ole enää mitään tekemistä … olenhan yksin nyt.

 

Hän ponnisteli päästäkseen irti, mutta Juhani pidätti häntä ja hoki vaan myötäänsä:

 

— Äiti, äiti, äiti…

 

Ja äiti sanoi, koetellessaan irtautua poikansa kovista käsistä:

 

— Ei, ei! Nyt en ole enää sinun äitisi, en ole enää mitään sinulle, enkä kenelle muullekaan. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, poika poloiseni… Hyvästi.

 

Yhtäkkiä selveni Juhanille, että jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän näkisi häntä milloinkaan enää. Sentähden nosti hän hänet ylös, vei pois nojatuoliin, asetti hänet siihen väkisin, heittiin polvilleen ja sulki hänet syliinsä.

 

— Elä mene täältä, äiti, minä rakastan sinua ja tahdon pitää sinusta kiini. Tahdon aina pitää sinut luonani, oma rakas äitini!

 

Äiti sopersi murtuneella äänellä:

 

— Ei, rakas poikani, se on mahdotointa nyt. Tänä iltana sinä itket, mutta huomenna näytät minulle ovea. Et sinäkään tahdo antaa minulle anteeksi.

 

Juhani vastasi tähän semmoisella rakkauden tunnollisella purkauksella, että äiti huudahti ja veti hänet aivan itseensä kiini ja suuteli häntä.

 

Sitte istui jälleen aivan hiljaa, kasvot poikansa kasvoissa kiini, ja kuiskasi hänen korvaansa:

 

— Ei, Juhani. Sinä et anna minulle anteeksi huomenna. Sinä luulet niin, mutta sinä erehdyt. Olet anteeksi antanut minulle tänä iltana, ja se on pelastanut elämäni, mutta sinun ei pidä nähdä minua enää.

 

— Äiti, elä puhu niin!

 

— Kyllä, Juhani, minun pitää päästä pois. En tiedä minne menen tahi miten minun on käyttäyminen tahi mitä minun on sanominen, mutta minun pitää päästä.

 

— Äiti, sinun pitää jäädä, minä tahdon sen, minä en voi olla ilman sinua. Ja sinun tulee luvata minulle se nyt, nyt paikalla.

 

— En, en.

 

— Äiti, sinun pitää, sinun pitää.

 

— Se on mahdotointa. Sillä tavalla tuomitseisin meidät kaikki ijankaikkiseen kiusaan. Tiedän nyt, mitä se merkitsee. Me emme enää voi nähdä toisiamme punehtumatta häpeästä, ja joka kerta sinun silmäsi saavat minut luomaan omani alas.

 

— Se ei ole totta, äiti!

 

— Se on totta! Olen ymmärtänyt kaikki, mitä veliraukkasi on kärsinyt, kaikki. Kuullessani hänen äänensä olin minä vähällä menettää järkeni. Sinä olit vielä minun! Nyt ei minulla ole sinuakaan. Voih! Juhani, luuletko voivani elää teidän kahden keskellä? Myöskin sinä olet sitä ajatteleva joka hetki päivästä.

 

— Ei! Minä rakastan enemmän sinua, enemmän kuin uskot, oi, paljoa enemmän. Ole järjellinen! Koettele jäädä vaan viikoksi. Lupaatko minulle sen? Sitä et ainakaan voi minulta kieltää?

 

Hän pani kumpaisenkin käsivartensa Juhanin olkapäälle ja sanoi:

 

— Mutta jos minä kerrankaan kuulisin sinun suustasi sen, jota nyt olen kuullut veljesi, jos kerrankaan lukisin silmistäsi sen, jota luen hänen silmistään, tunnin kuluttua, ymmärrätkö, tunnin kuluttua … lähtisin pois ainiaaksi.

 

— Äiti, äiti…

 

— Yhdessä kuukaudessa olen kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä. Siitä hetkestä saakka kun ymmärsin, että poikani epäili minua ja että hän arvasi totuuden, on jokainen silmän räpäys elämässäni ollut kiusa, jota on mahdotoin selittää. Mutta kuule, Juhani, jos minä jään, tulee sinun olla siksi kovaluontoinen, ettet ole minulle vihamielinen, sinun tulee voida sanoa itsellesi, punehtumatta ja minua ylenkatsomatta, ettet ole Rolandin poika … olen kärsinyt kylläksi … en jaksa enempää. Jos eläisimme yhdessä tästedes, tulee sinun ajatella, että jos olenkin ollut isäsi jalkavaimo, niin olen vielä enemmän ollut hänen oikea vaimonsa, ja että sydämeni pohjalla en sitä häpeä enkä ensinkään kadu, että rakastan häntä vieläkin, niin kuollut kuin hän onkin, aina olen häntä rakastava, enkä koskaan ole muita rakastanut kuin häntä, sillä hän on ollut koko minun elämäni, kaikki iloni, toivoni, lohdutukseni, kaikki, kaikki on hän ollut minulle! Niin totta kuin Jumala minua kuulee, minä en olisi tullut milloinkaan tavanneeksi mitään hyvää elämässä, ellen olisi tavannut häntä, en milloinkaan mitään rakkautta, en mitään! Minulla on vaan ollut hän maailmassa, ja sitten vaan kaksi, veljesi ja sinä. Olin antautunut hänelle sieluineni ruumiineni ja enemmän kuin kymmenen vuotta olen ollut hänen vaimonsa, kuten hän on ollut aviotoverini Jumalan edessä, joka oli luonut meidät toisillemme. Mutta sitten huomasin että hänen rakkautensa alkoi kylmetä. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen, mutta en ollut enää hänelle se kuin olin ollut. Voih, kuinka minä itkin… Miten elämä on surkeaa… Siinä ei mitään pysyväistä ole… Sitten tulimme tänne; enkä ole nähnyt häntä enää sen koommin ja nyt on hän kuollut! Mutta meistä hän kuitenkin piti, koskapa on muistanut sinua. Kyllä minäkin pidän hänestä viime hetkeeni saakka, enkä koskaan häpeä häntä. Jos tahdot minua jäämään, niin olkoon siis, että olet hänen poikansa ja puhelkaamme yhdessä hänestä ja ajatelkaamme häntä, kun katsomme toisiamme silmiin. Ellet sinä tahdo, niin hyvästi, Juhani, silloin emme voi olla yhdessä.

 

Juhani vastasi lempeästi:

 

— Jää, äiti!

 

Hän sulki Juhanin syliinsä ja alkoi itkeä taas.

 

— Mutta Pietari… Kun häntä ajattelen, niin en tiedä, mitä meistä tulee.

 

Juhani kuiskasi:

 

— Me aina keinon keksimme! Sinä et enää voi elää hänen kanssaan yhdessä.

 

Ajatellessaan vanhinta poikaansa, valtasi ahdistus hänet jälleen.

 

— Ei, ei, ei! Pelkään häntä niin.

 

— Minä kyllä keinon keksin. Sen sulle lupaan, äiti.

 

— Mutta paikalla, et aavista mitä minussa liikkuu nähdessäni hänet.

 

— Pysy nyt vaan lujana, äitini. Minä kyllä kaikki järjestän, sen sinulle lupaan, paikalla huomenna. Kello 9 olen kotona. Ota nyt hattusi. Minä saatan sinua.

 

Äiti koetti nousta ylös, mutta liikutus oli ollut liian valtava, hän ei vielä voinut seista jaloillaan. Juhani sai hänet juomaan hieman sokurivettä ja valeli hänen kulmiaan etikalla. Vihdoinkin tunsi hän jaksavansa lähteä ja otti Juhania käsivarresta. Kello löi kolmea heidän kulkiessaan raatihuoneen sivu. Ulkopuolella katuovea suuteli Juhani häntä ja sanoi:

 

— Hyvästi, äiti, pysy nyt lujana!

 

Nopein askelin nousi hän hiljaisia portaita myöten ylös, meni makuukamariin, riisuihe nopeasti ja panihe maata Rolandin viereen, joka makasi ja kuorsasi.

 

Pietari oli ainoa talossa, joka oli hereillä ja joka kuuli hänen tulevan kotia.

分享到：