Isänsä kysyi häneltä eräänä iltana:

 

— Minkä tähden käyskentelet ja katselet moisella hautajaisiin kutsujan katsannolla? Tämä ei ole ensi kerta, olen huomannut sen jo ennenkin.

 

Tohtori vastasi:

 

— Sentähden, että tunnen elämän niin kauheasti painavan.

 

Vanha mies ei ymmärtänyt sanaakaan ja vastasi äreästi:

 

— Se on lorua. Siitä saakka kun onnistuimme saamaan perinnön, tuntuu siltä, että te kaikki olisitte käyneet raskasmielisiksi. On aivan kun meille olisi tapahtunut joku onnettomuus, tahi kuin jotakin surisimme.

 

— Minä surenkin erään tähden, sanoi Pietari.

 

— Sinä? Kenen tähden?

 

— Erään, jota et ole tuntenut, ja josta minä paljon pidin.

 

Roland luuli, että hänen pojallaan oli ollut joku rakkausjuttu ja tutkaili:

 

— Luonnollisesti nainen.

 

— Niin.

 

— Joka on kuollut?

 

— Ei, sen pahempi, — jonka olen menettänyt.

 

— Ooh!

 

Vaikka vanhus kummasteli tätä poikansa äkkiarvaamatointa tunnustusta, joka tapahtui hänen vaimonsa läsnä ollessa, ei hän utellut asiaa sen tarkempaan, kun oli sitä mieltä, että semmoiset asiat eivät ketään muita liikuta.

 

Rouva Roland ei näkynyt kuulleen mitä sanottiin; hän näytti kipeältä ja oli hyvin kalpea. Usein oli hänen miehensä ollut hämillään, nähdessään hänen istuvan ikään kuin olisi pudonnut tuolille ja kuullessaan hänen huokaavan ikäänkuin hän ei olisi saanut henkeään vedetyksi, sanonut hänelle:

 

— Olet huonon näköinen, Loviisa, teet liiaksi työtä, pannessasi Juhanin huonetta kuntoon! Levähdähän toki vähän! Hänellähän ei mitään kiirettä ole, hänhän on rikas.

 

Äiti vaan pudisti päätänsä.

 

Päivän pitkään lisääntyi hänen kalpeutensa siihen määrin, että Roland huomasi sen jälleen ja sanoi:

 

— Ei, tämä ei mitenkään käy päinsä, sinun pitää todellakin hoitaman terveyttäsi.

 

Ja hän kääntyi poikaansa:

 

— Sinun pitäisi kumminkin nähdä että äitisi ei ole terve. Voisithan vähintäänkin kysyä, miten hänen laitansa on.

 

Pietari vastasi:

 

— En ole huomannut äitiä minkään vaivaavan.

 

Silloin tuskastui Roland?

 

— Ooh! Se on siis päivän selvää. Mitä se auttaa, että olet tohtori, kun sitäkään et edes huomaa, ettei oma äitisi ole terve. Katso nyt häntä! Luulenpa, että hän voisi kuollakin, eikä tuolla tohtorilla olisi edes aavistustakaan siitä.

 

Rouva Roland oli niin kalpea, että hänen miehensä huusi:

 

— Aivanhan sinuun koskee.

 

— Ei! Se ei ole mitään, se pian haihtuu… Se ei ole mitään.

 

Pietari oli lähestynyt ja tarkastaen kysyi:

 

— Katsotaan sitten mikä sinua vaivaa.

 

— Ei mikään… Ei mikään… Vakuutan sinulle … ei mikään.

 

Hänen ihoaan poltti, veri palpatti tuskallisesti ja riuhtomalla.

Pietari mutisi:

— Tauti on jotensakin vaarallinen, sinun tulee saada jotakin tyynnyttävää. Määrään jotakin.

 

Ja sillä aikaa kun hän kirjoitti, sai tuskallisten huokausten, pidätetyn itkun ja takaisin vedettyjen hengähdysten hiljainen ääni hänet kääntymään ympäri.

 

Hän itki, kumpainenkin käsi kasvojen edessä.

 

Hädissään kysyi Roland:

 

— Loviisa, Loviisa, mikä sinua vaivaakaan? Mikä sinua vaivaa?

 

Hän ei vastannut; hän oli syvän ja kamalan surun murtamana.

 

Hänen miehensä tahtoi vetää vaimonsa kädet kasvoilta. Mutta toinen taisteli vastaan.

 

Isä kääntyi poikaansa:

 

— Mutta mikä vaivaa häntä? Tuommoisena en ole koskaan häntä nähnyt.

 

— Ei se ole vaarallista, sanoi Pietari, pieni hermoheikkouden puuska.

 

Yhtäkkiä nousi rouva Roland seisalleen, syöksyi ulos, ja sulkeutui huoneeseensa. Roland ja tohtori katsoivat toisiinsa.

 

— Ymmärrätkö siitä mitään? sanoi edellinen.

 

— Kyllä, vastasi tohtori, se on seurauksena hermoston sairaudesta, joka usein ilmoitaksen äidin ikäisissä. Varmaankin saapi hän monta samallaista kohtausta.

 

Hän sai todellakin miltei joka päivä uusia kohtauksia, joita Pietari näytti manaavan esille ainoastaan yhdellä sanalla, ikäänkuin hänellä olisi ollut tiedossaan äitinsä tuntemattoman taudin salaisuus.

 

Mutta hän itse kärsi yhtä paljon kuin äitinsäkin. Hän kärsi suuresti siitä, ettei hän enää rakastanut häntä, kunnioittanut häntä, vaan piinasi häntä.

 

Kuinka kernaasti hän olisi tahtonut antaa anteeksi nyt! Mutta hän ei voinut, hän ei voinut unhottaa. Hän tuli kotia, täynnä rakkaita päätöksiä, mutta tuskin oli hän nähnyt hänet, miten hänen ennen niin rehelliset ja avonaiset silmänsä nyt arasti ja alakuloisesti pakenivat häntä, niin rasitti hän häntä vastoin tahtoansa — hän ei voinut pidättää niitä uskottomia sanoja, jotka tulivat hänen kielelleen.

 

Juhani huomasi usein veljensä katkeruuden, jonka hän luuli perustuvan kateuteen. Hän teki varman päätöksen antaakseen hänelle sopivassa tilassa aimo nuhteen.

 

Oli päätetty tehdä huviretki hänen muuttonsa johdosta ja sitten juoda teetä hänen luonaan päivällisen jälkeen. Vaunut vuokrattiin retkeä varten.

 

He ajoivat ulos meren rannalle. Vaunuissa istuivat Rolandin perhe, rouva Rosemilly ja kapteeni Beausire ääneti, sillä he eivät voineet rattaiden ratinalta kuulla puhetta, eivätkä pitää silmiään auki tomulta, joka pilvinä tuprusi ylös.

 

Kahden tunnin ajon perästä kääntyivät he kauniiseen pihaan ja pysähtyivät puoleensa vetävän talon edustalle, ravintolan, joka oli koko ympäristöllä kuulu.

 

Heidän täytyi syödä pienessä huoneessa, kun kaikki salit olivat tilatut. Äkkiä huomasi Roland muutamia krapuhaavia, jotka seisoivat pitkin seiniä.

 

— Hei vaan! huusi hän, pyydetäänkö krapuja täällä?

 

— Kyllä! vastasi Beausire, tämä on paras paikka koko rannalla.

 

— Emmekö lähde kravustamaan aamiaisen perästä?

 

Päätettiin, että kaikki jälestä puolen päivän menisivät kallioiden väliin krapuja pyytämään.

 

Päivällinen olisi valmis kello kuudelta, heidän palattuaan takaisin.

 

Lähdettiin siis matkaan, haavi olalla ja kori selässä. Rosemilly oli erittäin sievän näköinen maalaispuvussa, jonka hän oli saanut emännältä.

 

Juhani oli kohta perittyään kysynyt itseltään, menisikö hän naimisiin rouva Rosemillyn kanssa vai ei. Joka kerran kun hänet näki, tuntui aivan varmalta, että hän hänet ottaa vaimokseen, mutta jäätyään itsekseen ajatteli hän hyvin kyllä voivansa miettiä asiaa. Nähtyään hänen nyt kulkevan edellään, ajatteli hän: "Nyt pitää minun tehdä päätös. En löydä ketään parempaa."

 

Kun he, kulettuaan läpi laakson, olivat tulleet kuilun partaalle, näkivät he polun, joka vei alas pitkin rantajyrkkäystä, ja heidän allaan, miltei keskitiessä meren ja tunturin juuren välillä, joukon äärettömiä vuoren lohkareita, jotka olivat viskauneet sinne tänne, vierineet toinen toisensa päälle tuolla alangolla, joka epätasaisena ja ruohottuneena ulottui niin kauvas kuin silmä kantoi.

 

— Miten kaunista, sanoi rouva Rosemilly ja seisahtui.

 

Juhani oli tavoittanut hänet ja sykkivällä sydämellä antoi hänelle kätensä auttaakseen häntä astumaan sitä kaitaista porrasta alas, joka oli hakattu kallioon.

 

Sitten läksivät he astumaan alas ja Beausire kurkottautui niin pitkäksi kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat, tarjotakseen käsivartensa rouva Rolandille.

 

Ukko Roland ja Pietari kulkivat jälkimäisinä ja tohtorin piti suorastaan vetää isäänsä jälessään, hän oli niin pyörryksissä, että hivuttiin istuillaan porras portaalta.

 

Nuoret astuivat rivakasti alaspäin. Äkkiä huomasivat he kallion lohkareella olevan puupenkin vierellä kirkkaan vesisuihkun, joka pulppusi esille kiven kolosta.

 

— Voi, kun minua janottaa! huusi rouva Rosemilly.

 

Hän koetti ammentaa vettä avoimella kädellään, mutta vesi vuoti pois sormien lomitse. Juhani nosti kiven tielle ja sen päälle rupesi rouva Rosemilly polvilleen, juodakseen lähteestä.

 

Kun hän nosti päänsä ja siinä kimalteli kirkkaita vesihelmiä tuhansittain hajallaan poskilla, tukalla ja kulmakarvoilla, nojautui Juhani hänen ylitsensä ja kuiskasi:

 

— Kuinka kaunis te olette!

 

Hän vastasi kuin lasta toruen:

 

— Oletteko vaiti!

 

— Vai niin, vastasi Juhani hämillään, mennään nyt, sillä muut tavottavat meidät.

 

Rouva Rosemilly ja Juhani alkoivat juosta ja ehtivät pian kivikolle rannalle. Siitä hyppivät vedessä oleville kiville. Vesi oli alhaisimmallaan ja meri oli tummine ja vaalean viheriäisine värin vaihteluineen pitkän matkan päässä, toisella puolen tuota sileällä meren ruoholla peitettyä rantamaata.

 

Juhani kääri housunsa lahkeet yli polvien ja hihansa kyynäspäihin, jottei tarvinnut pelätä vettä. "Yks, kaks, kolme!" huusi hän ja juoksi ensimäiseen veden syvänteeseen.

 

Varovammin, vaikka yhtä päättäväisenä panna jalkansa veteen, kulki nuori vaimo pienen veden syvänteen ympäri aroin askelin, sillä hänen jalkansa lipesivät liukkailla meren kasveilla.

 

— Näettekö mitään? kysyi hän.

 

— Näen! Teidän kasvonne, jotka kuvastuvat vedessä.

 

— Jos ette muuta näe, saatte varmaan huonon saaliin.

 

Hän mutisi:

 

— Hm! Sen saaliin tahtoisin saada ennen kaikkia muita.

 

Rouva Rosemilly nauroi:

 

— Koetelkaa, niin saatte nähdä, miten se mahtuu teidän haavinne silmukoiden läpi.

 

— Varmaan … jos te tahtoisitte?

 

— Tahdon nähdä teidän pyytävän krapuja … ei muuta tällä kertaa.

 

— Mennään toiseen paikkaan, täällä ei ole yhtään krapuja.

 

He tulivat pian suuremmalle syvänteelle.

 

Rouva Rosemilly huusi:

 

— Katsokaa tuonne, tuonne! Minä näen suuren korean kravun, tuolla alhaalla.

 

Hän veti haavinsa erään paikan ylitse, joka oli peitetty meren kasvilla. Ja kun hän uudestaan nosti sen veden pintaan, oli hänellä kolme suurta, kuultavaa krapua, jotka hän oli vetänyt esille niiden näkymättömästä säiliöstä.

 

Sitte löysi hän itselleen matalamman syvänteen ja juoksi siihen, väristen kylmästä, joka jäähdytti hänen jalkansa, ja rupesi itse pyytämään. Hän oli sukkela liikkeinen ja kokenut. Melkein joka heitolla sai hän eläimiä, joita hän vietteli sillä tyystin mietityllä hitaisuudella, jolla kuljetti haaviaan.

 

Ja kun heidän kasvonsa kuvastuivat toistensa vieressä kirkkaassa vedessä, naurahti Juhani tuolle päälle, joka katsoi häneen tuolta alhaalta, ja aina vaan heitteli hän sille sormisuukkosia.

 

— Oih! Teihin minä jo kyllästyn, sanoi nuori vaimo. Teidän ei koskaan pidä tehdä enempää kuin yksi asia kerrallaan.

 

Juhani vastasi:

 

— Minä teen vaan yhtä: rakastan teitä.

 

Rouva Rosemilly ojentui pystyyn ja sanoi totisena:

 

— Mutta, oletteko ihan järjeltänne?

 

— En ole. Rakastan teitä ja nyt vihdoinkin olen saanut kylliksi rohkeutta sanoakseni sen teille.

 

He seisoivat nyt kumpainenkin suolavedessä, joka ulottui heidän pohkeisiinsa asti, ja vettä tippuvine käsineen päätänsä pidellen katsoivat he toisiaan syvälti silmästä silmään. Sitten näytti Juhani yhtäkkiä tekevän päätöksensä.

 

— Istukaamme tälle kallion kappaleelle, sanoi hän, niin voimme rauhassa tarinoida keskenämme.

 

Istuuduttuaan toistensa viereen, alkoi rouva Rosemilly:

 

— Rakas ystävä! Te ette enää ole lapsi, enkä minä nuori tyttö enää. Kun tänään olette tunnustaneet minulle rakkautenne, oletan tiettävästi, että ajatuksenne on mennä kanssani naimisiin.

 

— Luonnollisesti!

 

— Oletteko puhutelleet isäänne ja äitiänne asiasta?

 

— En, tahdoin ensin kysyä teiltä, huolitteko minusta.

 

Rouva Rosemilly ojensi Juhanille kätensä, joka vielä oli märkä.

 

— Kyllä, hyvinkin huolin. Uskon että olette hyvä ja rehellinen…

Mutta en tahdo tehdä vanhempienne mieltä vasten.

— Voi, luuletteko, ettei äiti ole aavistanut tätä, tahi että hän teistä niin pitäisi, jos hänellä jotain olisi avioliittoamme vastaan.

 

— Se on totta.

 

He vaikenivat. He olivat kumpainenkin hieman hämillään siitä, mitä oli semmoisella vauhdilla tapahtunut heidän välillään. He eivät tienneet mitä tehdä.

 

Rolandin ääni pelasti heidät.

 

— Tuolla tulee vihdoinkin äiti.

 

Rolandin rouva oli ensiksi jäänyt seisomaan kahden kesken Pietarin kanssa rannalle, sillä kumpaakaan heistä ei huvittanut kiipeillä kallion lohkareilla ja pudota hupsahtaa veden syvänteihin; mutta kuitenkin ajattelutti heitä jäädä yhteen. Äiti pelkäsi poikaansa ja poika samoin äitiään ja itseään sekä katkeraa mielen tilaansa, jota hän ei voinut hillitä.

 

He istuivat kumminkin aivan likelle toisiaan kivien peittämälle rannalle.

 

Ja täällä istuessaan kumpainenkin ajatteli samalla aikaa: "Kuinka kaunista täällä on mahtanut olla muinaisina aikoina."

 

Rouva Roland ei uskaltanut puhutella Pietaria. Hän tiesi saavansa pojaltaan lemmettömän vastauksen.

 

Pietari ei uskaltanut puhutella äitiään, sillä hänkin tiesi, että hän vastoin tahtoaan tulisi tätä puhuttelemaan kolkosti ja häijysti.

 

Istui vaan piirustellen kepillään pyöreihin kiviin ja lyöden niihin. Hän oli ajatuksissaan ottanut pieniä kiviä hyppysiinsä ja heitteli niitä nyt kädestä toiseen. Sitten rouva Roland epämääräisellä ja tuijottavalla katseellaan älysi kaukana rannalla poikansa Juhanin, joka kalasteli siellä rouva Rosemillyn kanssa. Hän seuraili heitä silmillään ja tarkasteli heidän liikenteitään, samalla kun hänen äidin-aistinsa hämärästi arvaili, että heillä nyt ei ollut tavallisia puheita keskenään. Hän huomasi heidän vieretysten kumartuvan alas, jolloin he näkivät toistensa kuvat vedessä, jälleen ojentuvan ylös ja seisovan kasvot vastakkain, kun he tutkiskelivat toistensa sydämiä ja lopulta miten he kiipesivät ylös ja istuutuivat kallion kappaleelle, jossa he antoivat toisilleen lupauksensa. Pietarikin tarkasteli heitä ja kuiva nauru pääsi häneltä. Kääntymättä häneen kysyi rouva Roland:

 

— Mikä sinua oikeastaan vaivaa:

 

— Otan oppia miten valmistautaan aisan kantajaksi.

 

Rouva Roland säpsähti, liikutettuna, loukattuna tuosta sanasta, toivotoinna siitä asiasta, jonka hän luuli ymmärtävänsä.

 

— Ketä sinä tarkoitat?

 

— Juhania tietenkin! He tuolla kaukana näyttävät jotenkin hullunkurisilta.

 

Rouva Roland sammalsi liikutuksesta vavisten:

 

— Voih, Pietari, kuinka julma sinä olet. Rouva Rosemilly on kuin rehellisyys itse. Veljesi ei koskaan olisi parempaa löytänyt.

 

Pietari alkoi väkinäisesti ja katkonaisesti nauraa:

 

— Ha, ha, ha! Rehellisyys itse! Kaikki naiset ovat rehellisyyden perikuvia … ja kaikki he nikartelevat aisoja miehilleen. Ha, ha!

 

Vastauksetta nousi rouva ylös, kiirehti joutuin alas pitkin rantaa ja kätensä ja jalkansa kaupalla juoksi hän, katsomatta oikeaan eli vasempaan, suoraan toisen poikansa luo.

 

Juhani näki hänen olevan hämillään ja kysyi kummissaan:

 

— Kuinka vaalea sinä olet! Mikä sinua vaivaa?

 

Hänen äitinsä sammalsi:

 

— Olin putoamaisillani, pelästyin oikein kovasti.

 

Juhani vei hänet etemmä ja kuiskasi:

 

— Arvaa mitä olen tehnyt?

 

— Minä … minä en tiedä.

 

— Olen kysynyt rouva Rosemillyltä, tahtoisiko hän tulla vaimokseni!

 

Äidin korvissa suhisi, ja hän oli niin oudostuksissaan, ettei hän ymmärtänyt juuri tuon enempää.

 

— Sinun vaimoksesi?

 

— Niin, olenko tehnyt oikein?

 

— Kyllä varmaan. Olet tehnyt oikein.

 

Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä äidin hellyydellä.

 

Mutta kun äiti oli kuivannut silmänsä, jotka olivat kosteat kyynelistä, huomasi hän rannalla ihmisen ruumiin makaavan vatsallaan kuni kuolleen, kasvot pikku kivien välissä: siinä oli hänen toinen lapsensa, Pietari, joka epätoivoissaan semmoiseen asemaan heittäyneenä ajatteli.

分享到：