Ja uudestaan alkoi hän hitaasti kertoa, yhtä toisensa perästä, kaikkia niitä järjen päätelmiä, jotka tänä iltana olivat rasittaneet hänen sieluansa. Ja kuta enemmän hän mietti, sitä vähemmän epäili hän.

 

Hänen oli jano, hänen oli kuuma ja hänen sydämensä löi. Hän nousi ylös avatakseen yhden akkunan, siten saadaksensa hengittää raitista ilmaa, ja kun oli päässyt jaloillensa, kuuli hän seinän takaa hiljaista ääntä.

 

Juhani makasi ja nukkui, levollisena ja hiljaisesti kuorsaten. Hän nukkui! Hän ei ollut mitään aavistanut, mitään arvannut! Mies, joka oli tuntenut heidän äitinsä, jätti hänelle omaisuutensa kokonaan. Ja hän otti rahat vastaan, ikäänkuin tämä seikka olisi luonnollisin asia maailmassa.

 

Hän ei tuntenut voivansa sanoa Juhanille, ettei hän uskonut hänen olevan heidän isänsä poika. Hänen piti haudata sydämeensä se häpeä, jonka hän oli löytänyt, peittää kaikkien silmiltä se pilkku, jonka hän oli huomannut, ja jota ei kukaan muu tulisi tietämään.

 

Hän sai äkkiä kiihkeän halun nähdä Juhanin, nyt tässä silmän räpäyksessä, katsoa häntä kauvan, nähdä hänet hänen nukkuessaan, kasvojen ollessa rauhallisina. Sillä tavalla tahtoi hän saada kiini hänen kasvojensa uinailevan salaisuuden; ja jos vaan oli olemassa jotakin vähänkään huomattavaa yhtäläisyyttä, niin ei se jäisi häneltä huomaamatta.

 

Mutta jos Juhani heräisi? Miten hän osaisi selittää tämän käyntinsä veljensä huoneessa? Hänen päähänsä pälkähti, että kahdeksan päivää sitten oli lainannut veljelleen opiumirohtoja kovan hammaskivun rauhoittamista varten. Hänellähän itsellään voisi olla tänä yönä hammaskipu ja voisihan hän tulla pyytämään rohtojansa pois. Hän meni siis sisälle, hiipien kuin rosvo.

 

Suu puoleksi avoinna makasi Juhani ja nukkui sikeästi kuin eläin. Hänen vaalea partansa ja tukkansa loisti valkeata vaatetta vastaan. Hän ei herännyt, mutta herkesi kuorsaamasta.

 

Kumarruksissa hänen ylitsensä tarkasti Pietari häntä himoitsevalla katseella. Ei! Hän ei ollut Rolandin näköinen! Ja toisen kerran muisti hän elävästi sielussaan Maréchalin pienen kadonneen kuvan. Hänen täytyi löytää se. Nähtyänsä sen, ei hän kenties epäilisi enempää.

 

Tohtori vetäysi varpaillaan takaisin ovelle, jonka hän lukitsi hiljaa.

 

Mitä tuli hänen tehdä?

 

Hän tahtoi matkustaa pois Trouvillen kylpypaikkaan ja nähdä ihmiskihermän kihisevän rantaäyräällä. Se kyllä veisi hänen ajatuksensa toisaanne, virkistäisi häntä ja antaisi hänelle aikaa valmistumaan sitä kamalaa löytöä varten, jonka jäljillä hän oli.

 

Niin pian kuin aamurusko koitti, pukeutui hän. Trouvillen höyryvenhe ei mennyt ennen yhdeksää. Tohtori ei luullut sentähden voivansa matkustaa ilman jäähyväisiä äidilleen.

 

Hän odotti sitä aikaa, kun äiti tavallisesti nousi ylös, ja meni alakertaan. Kun hän tuli äitinsä ovelle, löi hänen sydämensä niin kovasti, että piti seisottua henkeään vetääkseen. Hän kolkutti. Äidin ääni kysyi:

 

— Kuka se on?

 

— Minä — Pietari.

 

— Mitä tahdot?

 

— Sanoa hyvästit. Matkustan tänään Trouvilleen muutamien ystävieni kanssa.

 

— En ole vielä noussut ylös.

 

— No! Jää vaan sitte maata.

 

Mutta hän vastasi: En, avaan paikalla.

 

Hän kuuli äitinsä askeleet paljain jaloin lattialla, kun hän astui ylös vuoteeltaan. Se aika, jona hän puki ylleen, tuntui pitkältä kuin ijankaikkisuus. Sillä välin ehti Juhanikin ja itse ukko Roland tulla sisälle.

 

Kun äiti vihdoin astui huoneeseen, ei Pietari oikein tiennyt, miten puheensa alottaisi. Jotenkin sai hän kierrellyksi niin, että sopi kysyä tuota entistä Maréchalin valokuvaa, joka sittemmin oli näkyvistä kadonnut.

 

Äiti meni sitä etsimään.

 

Ja kohta alkoivat arvailut ja aavistukset kierrellä Pietarin aivoissa, niinkuin ennenkin. Hänestä tuntui että äiti oli enemmän rikkonut häntä, poikaansa vastaan, kuin itseään hänen isäänsä vastaan.

 

Rakkaus miehen ja naisen välillä on vapaatahtoinen sitoumus, jossa rikkoja kyllä tekee itsensä syypääksi uskottomuuteen; mutta vaimon tultua äidiksi on hänen velvollisuutensa kasvanut, sitten kun luonto uskoo kasvavan sukukunnan hänen huolenpitoonsa. Ja jos hän silloin lankeaa, on hän kelvotoin ja kunniatoin.

 

Vähän ajan poissa oltuaan, joka aika tuntui Pietarista pitkältä, vaikka se ei ollut kolmea minuuttia kestänyt, tuli rouva Roland jälleen sisälle.

 

— Tässä se on, sanoi hän hymyillen, melkein paikalla sen löysin.

 

Tohtori katseli kuvaa tarkasti. Ja huomatessaan äitinsä katsovan häneen, nosti hän hitaasti silmänsä veljeensä, verratakseen yhtäläisyyttä. Hän oli sanomaisillaan kiihkoissaan: "Katso! miten kuva on Juhanin näköinen." Jos hän ei uskaltanut sanoa noita kamalia sanoja, niin ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa siinä tavassa, jolla hän vertasi tuota elävää naamaa kuvan kasvoihin.

 

Heillä oli yhteisiä piirteitä: sama parta ja sama otsa, kumminkaan ei mitään niin selvää, että varmuudella olisi voinut päättää, että he olivat isä ja poika. Oli olemassa sukuyhtäläisyyttä, sukulaisuutta kasvon juonteissa, joka viittasi siihen. Mutta Pietarista oli vielä enemmän päättävää se seikka että hänen äitinsä oli noussut ylös ja selkä heihin käännettynä näkyi varsin tahallaan hitaasti, että sen aivan huomasi, lukitsevan sokerin ja liköörin erääseen seinäkaappiin.

 

Äiti oli ymmärtänyt, että hän tiesi, tahi että hänellä oli epäluulo!

 

Nyt ojensi Juhani kätensä ottaakseen kuvan. Hän katsoi sitä hetkisen ja sanoi suruisesti:

 

— En tunne häntä. Muistan ainoastaan hänen valkean tukkansa.

 

Hän antoi äidilleen kuvan takaisin. Tämä heitti aran katseen siihen sivulta ja sanoi tavallisella äänellään:

 

— Se on nyt sinun, Juhani, kun kerran olet hänen perillisensä. Viedään se uuteen asuntoosi.

 

Ja kun he tulivat ruokahuoneeseen, asetti hän kuvan kamiinille, pöytäkellon viereen, jossa se ennenkin oli ollut.

 

Sitten istuutui hän matalalle tuolille pienen pöydän ääreen, jolla lamppu oli, ja rupesi ompelemaan.

 

Sinä aamuna alotti hän yhtä mattoa, joka oli määrätty Juhanin asuntoon. Aina hetken perästä, kun hän laski neulan pistämiä, nosti hän sukkelasti ja arasti silmäyksensä kuolleen pientä kuvaa kohden. Ja tohtori, joka kulki edestakaisin, tapasi joka kerran äidin silmäyksen.

 

Olisi voinut sanoa, että he tahtoivat päästä toistensa perille, että sota oli julistettu heidän keskensä; ja kirvelevä kärsimätön levottomuus kuristi Pietarin sydämen kokoon. Hän tuumi itsekseen murtuneena vaan tyytyväisenä kumminkin: "Kuinka mahtanee hän kärsiä nyt, jos hän tietää, että olen nähnyt hänet läpi!" Ja joka kerran kun hän tuli kamiinin luo, seisahtui hän muutamia sekuntia tarkastaakseen Maréchalin vaaleaverisiä kasvoja, voidakseen oikein näyttää, että yksi ainoa ajatus oli hänet vallannut. Ja tuo pieni kuva, joka oli kämmentä pienempi, oli kuin elävä olento, joka vihamielisenä ja hirveän äkkiä oli astunut tähän taloon ja tähän perheeseen.

 

Yhtäkkiä soitettiin kelloa.

 

Rouva Roland, joka muutoin aina oli niin tyven, säikähti ja ilmaisi samalla tohtorille hermojensa ärtyneen tilan.

 

Sitten sanoi hän: "Se on varmaan rouva Rosemilly."

 

Pietari luuli ymmärtävänsä hänen pelkonsa ja levottomuutensa. Rouva Rosemilly voi nähdessään tämän ennen näkemättömänsä kuvan, huomata sen ja Juhanin yhdennäköisyyden. Silloin hän voisi ymmärtää kaikki. Hänet valtasi kauhea levottomuus siitä, että tämä häpeä tulisi ilmi, ja kääntyessään oven avautuessa ympäri, otti hän kuvan ja pisti sen kellon alle, hänen isänsä ja veljensä sitä huomaamatta.

 

Kun hän uudestaan kohtasi äitinsä silmät, näyttivät ne hänestä muuttuneilta, vetisiltä ja epävakaisilta.

 

— Hyvää päivää, sanoi rouva Rosemilly, tulen kysymään, tahdotteko minua teetä juomaan luoksenne tänä iltana?

 

Ja toisten tunkeutuessa hänen ympärilleen kysymään, miten hän jaksoi, poistui Pietari avonaiseksi jääneestä ovesta.

分享到：