— Oletko hyvin väsynyt, Marilla?

 

— Olen — en — en tiedä… sanoi Marilla kaiuttomasti ja katsahti ylös. — Olen kai väsynytkin, luulisin, mutta en ole tullut sitä ajatelleeksi… Ei se ole sitä.

 

— Tapasitko silmälääkärin? Mitä hän sanoi? kysyi Anna huolissaan.

 

— Tapasin kyllä hänet. Hän tutki silmäni. Hän sanoi, että jos kokonaan luovun lukemisesta ja ompelemisesta ja kaikesta muusta työstä, joka rasittaa silmiä, ja jos varon itkemästä, ja jos käytän niitä silmälaseja, jotka hän on määrännyt minulle, niin hän luulee, etteivät silmäni huonone, ja että pääsen vaikeasta päänsärystäni. Mutta ellen tee kaikkea tuota, niin tulen umpisokeaksi puolessa vuodessa. Sokeaksi! Anna, ajattelehan, mitä se merkitsee!

 

Anna päästi rajun huudahduksen ja istui sitten hiljaa minutin ajan.

Tuntui kuin hän ei voisi puhua. Viimein hän sanoi epävarmalla äänellä:

— Marilla, älä vaivaa itseäsi tuolla ajatuksella! Hänhän on antanut sinulle toivoa. Jos olet varovainen ja huolehdit itsestäsi, niin et kadota näköäsi, ja jos hänen silmälasinsa parantavat sinun vaikeaa päänsärkyäsi, niin on sillä paljon voitettu.

 

— En suuriakaan perusta tuohon toivoon, sanoi Marilla katkerasti. — Mitä varten minä elän, jos en voi lukea enkä ommella enkä tehdä mitään sellaista? Voisin yhtä hyvin olla sokea — tai kuollut Ja mitä itkemiseen tulee, niin en voi olla sitä tekemättä, kun istun ja tunnen itseni yksinäiseksi. Mutta eihän hyödytä puhua mitään siitä… Jos voit hankkia minulle kupin teetä, niin olen kiitollinen. Minä tuskin enää pysyn koossa… Älä nyt puhu tästä mitään kenellekään ihmiselle vielä pitkään aikaan. En voi sietää sitä, että ihmiset tulevat tänne ja kyselevät ja päivittelevät ja säälivät…

 

Kun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet vuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui ikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen. Kuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän oli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä toiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin…

 

Anna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta ennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään rauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja tavannut siinä ystävän — mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä karta.

 

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään pihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa — erään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.

 

— Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?

 

Marilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei voinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi:

 

— Hän on kuullut, että aion myydä Vihervaaran, ja nyt hän haluaa ostaa sen.

 

-Ostaa sen? Ostaa Vihervaaran? -Anna ei tiennyt, oliko hän kuullut oikein. -Marilla ei kai toki aikone myydä Vihervaaraa?

 

-Anna, en tiedä, miten se voidaan välttää. Olen pohtinut niin tarkasti kaikkea. Jos silmäni olisivat terveet, voisin jäädä tänne ja palkata kykenevän rengin ja olla itse johdossa. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei se käy. Kadotan ehkä näköni kokonaan, ja mitä voin silloin toimittaa? Ah, en koskaan luullut, että minun tarvitsisi elää se päivä, jolloin minun täytyisi myydä vanha kotini… Mutta kaikki jäisi vain hoidotta ja menisi rappiolle, kunnes ei kukaan ihminen enää tahtoisi ostaa sitä. Joka ainoa sentti rahoistamme meni, kun pankki teki vararikon, ja joukko viime syksyisiä laskuja on maksettava. Rouva Lynde on neuvonut minua myymään talon ja vuokraamaan asunnon jostain — hänen luotaan, otaksun minä. Talosta en saa suuria — se on pieni, ja rakennukset ovat vanhoja. Mutta jotain siitä kai sentään tulee, niin että voin saada itselleni pienen elinkoron. Olen iloinen siitä, että sinulla on stipendi turvanasi. Anna. On ikävää, ettet saa mitään kotia, mihin tulla lupa-aikoina, mutta jokin neuvo kai siihenkin keksitään…

 

Suru kävi Marillalle ylivoimaiseksi, ja hän alkoi katkerasti itkeä.

 

— Sinä et saa myydä Vihervaaraa, sanoi Anna päättäväisesti.

 

— Ah, Anna, kunpa pääsisinkin siitä… Mutta sinähän näet itse. En voi olla täällä yksinäni. Tulisin hulluksi huolista ja yksinäisyydestä. Ja menettäisin näköni — sen tiedän aivan varmasti.

 

— Sinun ei tarvitse asua täällä yksin, Marilla. Minä jään luoksesi. En mene Redmondiin.

 

— Et mene Redmondiin? -Marilla kohotti punaiset pöhöttyneet kasvoparkansa käsistään ja katsoi Annaan. -Mitä ihmeessä sinä tarkoitat?

 

— Juuri sitä mitä sanonkin. Pyydän saada jättää stipendin takaisin. Päätin sen seuraavana iltana, kun sinä tulit takaisin kaupungista. Marilla, rakkahin Marilla, ethän toki voi uskoa, että minä voisin jättää sinut yksin kaikkine suruinesi kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt minulle? Olen ajatellut ja miettinyt niin paljon… Annahan kun kerron suunnitelmani sinulle! Herra Barryhan haluaa vuokrata maanviljelyksen ensi vuodeksi? Niin pääset kaikista huolista sen suhteen. Ja minä aion ottaa opettajapaikan. Olen hakenut paikkaa täällä — mutta sitä en kaiketikaan saa, sillä kouluneuvosto on luvannut sen Gilbert Blythelle. Mutta Carmodyn koulun voin saada -herra Blair sanoi minulle niin eilen illalla puodissa. On luonnollista, ettei se ole yhtä hauskaa ja mukavaa, kuin jos olisin saanut paikan täällä Avonleassa, mutta voinhan silti asua kotona ja ajaa itse edestakaisin Carmodyyn, ainakin niin kauan kuin kaunista ilmaa riittää. Ja talvellakin voin tulla kotiin perjantaisin. Sitä varten pidätämme itsellemme yhden hevosen. Oh, olen suunnitellut kaiken, sen voit uskoa! Luen sinulle ääneen ja huolehdin sinusta ja pidän sinun hyvällä tuulella. Sinun ei tarvitse istua ikävystyneenä ja tuntea oloasi yksinäiseksi. Meillä tulee olemaan täällä niin kodikasta ja hauskaa, sinulla ja minulla kahden.

 

Marilla oli kuunnellut, ikäänkuin hän ei voisi uskoa korviaan.

 

— Ah, Anna, kaikki olisi minulle helpompaa, jos sinä olisit täällä, sen kyllä tiedän. Mutta en voi antaa sinun tehdä sellaista uhrausta minun tähteni. Se olisi hirveän pahoin tehty.

 

— Kaikkea sinä puhutkin! -Anna nauroi iloisesti. — Tässä ei ole puhettakaan mistään uhrista… Ei mikään voisi kai olla pahempaa kuin erota Vihervaarasta — ei mikään voisi pahoittaa mieltäni enemmän. Rakas vanha kotimme meidän täytyy pitää. Olen tehnyt päätökseni, Marilla -minä en mene Redmondiin, jään päinvastoin tänne ja otan paikan. Älä ole pahoillasi minun tähteni!

 

— Mutta tulevaisuudensuunnitelmasi? Kunnianhimosi on kai tähdännyt aivan toisaalle?…

 

— Se voi kyllä olla totta… Mutta tulevaisuuden suunnitelmia minulla on nyt kuten ennenkin, ne ovat vain hieman muuttuneet… Tahdon tulla hyväksi opettajaksi — ja tahdon pelastaa sinun näkösi. Sitten aion kyllä myöskin vähän harjoittaa omia opintojani, vaikka olen täällä kotona… Oh, olen suunnitellut ja ajatellut niin paljon koko tämän viikon… Kun jätin seminaarin, ajattelin, että tulevaisuuteni oli edessäni niin suorana kuin viitoitettu maantie. Luulin voivani nähdä sen monen monta kilometripaalua eteenpäin. Nyt tie tekee mutkan, mutta tahdon koettaa uskoa, että se on parhaaksi… Vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valonläikkiä ja ihania maisemia kukkuloineen ja laaksoja, joita en vielä koskaan ole nähnyt…

 

— Minusta tuntuu kuitenkin siltä, kuin minun ei pitäisi antaa sinun luopua siitä, sanoi Marilla stipendiä ajatellen.

 

— Mutta sehän ei voi olla minulle esteeksi. Täytän pian seitsemäntoista ja olen itsepintainen kuin synti — sen rouva Lynde on kerran sanonut minulle, nauroi Anna. — Mikäpä hätä minulla olisi, Marilla? Olen vain sydämeni pohjasta iloinen ajatellessani, että saan jäädä rakkaaseen kotiimme. Ei kukaan voi rakastaa Vihervaaraa niinkuin sinä ja minä — sentähden meidän täytyy se myöskin pitää.

 

— Sinä rakas, siunattu tyttö! sanoi Marilla eikä enää tehnyt vastaväitteitä. — On aivan kuin olisit lahjoittanut minulle elämän takaisin. Minun pitäisi kai pitää pääni ja lähettää sinut tiehesi Redmondiin, mutta en voi… Ei maksa vaivaa koettaa sitä… Saat tahtosi perille, Anna.

 

Kun Avonleassa tuli tiedoksi, että Anna Shirley oli luopunut suunnitelmastaan mennä korkeakouluun ja sen sijaan aikoi jäädä kotiin ja ottaa opettajapaikan, tuli asia erilaisten arvelujen esineeksi. Suuri joukko hyviä naapureita, jotka eivät tienneet Marillan silmistä, olivat sitä mieltä, että hän menetteli tyhmästi. Mutta ei rouva Allan. Ja sen hän ilmaisi Annalle niin ylistävin sanoin, että se houkutteli kyyneleet Annan silmiin. Hyvä rouva Lynde ei myöskään. Hän tuli eräänä iltana Vihervaaralle ja tapasi Annan ja Marillan istumassa eteisen rappusilla lämpimänä, tuoksuvana kesäiltana. He istuivat siinä mielellään, kun hämärä laskeutui ja valkeat yöperhoset liitelivät ympäri ja mintun tuoksu täytti kasteen raikastuttaman ilman.

 

Rakel rouva antoi rehevän olemuksensa vaipua kivipenkille eteisen oven viereen. Penkin takana kasvoi kokonainen rivi vaaleanpunaisia ja keltaisia samettihaapoja. Hän veti syvän henkäyksen sekä väsymyksestä että helpotuksesta.

 

— Oli oikein hauska päästä istumaan. Olen ollut jaloillani koko päivän, ja ei ole tosiaankaan leikin paikka kantaa sataa kiloa mukanaan ympäri… Voit kiittää onneasi, ettet ole lihava, Marilla. No, Anna kulta, olen kuullut ettet välitäkään mennä korkeakouluun. Minua oikein ilahutti kuulla siitä. Sinulla on todellakin nyt aivan niin paljon sivistystä, kuin naiselle on tarpeen… Mitä hyötyä siitä on, että tytöt suorittavat laajoja kursseja yhdessä nuorten herrojen kanssa ja ahtavat päänsä täyteen latinaa ja kreikkaa ja muuta pötyä?

 

— Aion joka tapauksessa jatkaa opintojani täällä kotona omin päin, rouva Lynde, sanoi Anna iloisesti. — Aion perustaa yksityisen korkeakoulun Vihervaaralle.

 

Rouva Lynde löi molemmat kätensä yhteen.

 

— Anna Shirley, silloinhan otat hengen itseltäsi!

 

— En toki! Se päinvastoin sopii minulle erinomaisesti. En tosiaankaan aio liiaksi rasittaa itseäni. Minulla tulee olemaan runsaasti aikaa pitkinä talvi-iltoina, ja käsityöt eivät ole juuri minun makuuni… Rouva Lynde on ehkä kuullut, että menen Carmodyyn opettajaksi?

 

— En, sitä en tosiaankaan ole kuullut. Olen kuullut, että sinä tulet opettajaksi tänne Avonlea'hin. Niin ainakin kouluneuvosto on päättänyt.

 

— Mitä rouva Lynde sanoo? huusi Anna ja syöksyi ylös, niin hämmästyneeksi hän tuli. — Mutta hehän ovat luvanneet paikan Gilbert Blythelle?

 

— Niin, he ovat kyllä luvanneet. Mutta heti kun Gilbert sai kuulla, että sinä olit hakenut sitä, meni hän kouluneuvostoon — heillä oli kokous koululla eilen illalla — ja sanoi heille, että hän peruutti hakemuksensa ja pyysi heitä hyväksymään sinut sen sijaan. Hän sanoi aikovansa ottaa Valkorannan paikan. Hän luopui tietysti täkäläisestä paikasta tehdäkseen sinulle palveluksen, koska hän tiesi, kuinka mielelläsi sinä jäisit Marillan luo, ja sen minä sanon, että siinä hän menetteli sekä hyvin että kiltisti. Ja todellakin hyvin uhrautuvaisesti myös, sillä hänen on maksettava asunnostaan Valkorannassa, ja kuka tahansa tietää, että hänen on tästä lähtien pidettävä itse huolta toimeentulostaan. Sentähden kouluneuvosto päätti ottaa sinut, enkä minä tietenkään voinut istua kotona, kun Thomas oli tullut viimeisestä kokouksesta ja kertonut minulle uutisen.

 

— Minusta tuntuu, ettei minun pidä ottaa sitä vastaan, sanoi Anna matalalla äänellä. — Tarkoitan — en voi antaa Gilbertin tehdä sellaista uhrausta — minun tähteni.

 

— Sitä et kaiketikaan voi estää. Hän on jo allekirjoittanut sopimuksen Valkorannan kouluneuvoston kanssa, niin että hänelle ei sinun kieltäytymisestäsi ole mitään apua. Mutta luonnollisestikin otat paikan vastaan -tulet sen kyllä hoitamaan oivallisesti… Mitä merkillisiä majakkatulia tuolla Barryn päätyikkunassa vilkkuu?

 

— Diana siellä vain antaa merkkejä minulle siitä, että minun on mentävä sinne, nauroi Anna. — Me pidämme kiinni vanhasta tavastamme. Minun on juostava sinne kuulemaan, mitä hän tahtoo.

 

Anna riensi apilaniityn yli kuin metsäkauris ja katosi kummitusmetsän salaperäiseen helmaan. Rouva Lynde katsoi hänen jälkeensä ystävällistä suopeutta ilmaisevin silmin.

 

— Hänessä on vielä koko joukko lasta jälellä muutamissa suhteissa.

 

— Niin, mutta hänessä on paljon enemmän naista muutamissa toisissa suhteissa, vastasi Marilla äänessä pieni jäännös muinaisesta tuikeudesta.

 

Mutta tuikeus ei ollut enää Marillan luonteessa mikään huomattava piirre. Tultuaan kotiin ukko Thomasin luo sinä iltana sanoi rouva Lynde:

 

— Usko tai ole uskomatta -Marilla Cuthbert on tullut pehmeäksi…

 

Seuraavana iltana Anna meni pienelle kirkkomaalle asettaakseen tuoreita kukkia Matthew'n haudalle ja kastellakseen skotlantilaista ruusupensasta. Hän viipyi siellä hämäriin saakka; hän nautti paikan hiljaisuudesta ja rauhasta, poppelien suhina oli kuin matalaa, ystävällistä puhetta, ja ruoho hautojen ympärillä kasvoi miten mieli. Kun hän viimein nousi ja asteli ylös loivaa mäkeä, joka vietti Tummaa, päilyvää aallokkoa kohti, oli aurinko mennyt mailleen, ja Avonlea lepäsi hänen edessään viivyttelevän jälkikajastuksen kuulakassa hohteessa.

 

Vienot tuulenhenkäykset leyhkivät ohi, apilanurmikkojen tuoksujen kyllästyttäminä. Kotien valot alkoivat syttyä ja tuikkia tuuheitten puunlatvojen välitse. Alapuolella oli meri, joka häämöitti purppuranpunaisessa usvassa, leveine maininkeineen, jotka huokailivat ja särkyivät lumivalkeaksi vaahdoksi. Läntinen taivas hehkui vielä komeissa väreissä, ja pikku järvi kuvasteli niitä vienoissa ja hillityissä vivahteissa. Annan sydän pehmeni ja lämpeni kaiken tämän luonnon kauneuden edessä.

 

Rinteen puolivälissä tuli pitkä nuorukainen vihellellen eräästä portista Barryn talon luota. Se oli Gilbert, ja vihellys kuoli hänen huuliltaan, kun hän tunsi Annan. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan, mutta hän olisi kulkenut äänettömänä edelleen, ellei Anna olisi pysähtynyt ja ojentanut kättänsä.

 

— Gilbert, sanoi hän punottavin poskin, -tahtoisin kiittää sinua siitä, että olet antanut minulle paikan koulussa. Teit siinä hyvin kiltisti — ja toivon, että ymmärrät, kuinka suuren arvon panen hyvyydellesi.

 

Gilbert tarttui innokkaasti ojennettuun käteen.

 

— Se ei ollut mikään erikoinen hyvä työ, Anna… Olin iloinen voidessani tehdä sinulle tuon pienen palveluksen. Tuleeko meistä hyvät ystävät tämän jälkeen?

 

Anna nauroi ja koetti vetää kätensä pois.

 

— Ah, Gilbert, annoin sinulle anteeksi koko sydämestäni tuona päivänä järven luona, vaikka käytin sellaisia epäystävällisiä sanoja. Olen käyttäytynyt hyvin tuhmasti… Mutta — voinhan yhtä hyvin sanoa sen — olen katunut sitä kovasti.

 

— Nyt meistä tulee mitä parhaimmat ystävät, huudahti Gilbert iloisesti. — Olemme syntyneet ystäviksi, Anna — nyt olet kyllin kauan uhmannut kohtaloa! Tiedän, että voimme auttaa toisiamme monella tavoin. Sinähän aiot opiskella omin päin, eikö totta? Samoin minä. Tule, niin saatan sinua kotiin.

 

Marilla katsoi uteliaasti Annaan, kun tämä tuli keittiöön.

 

— Kuka se oli, joka tuli oikotietä sinun kanssasi, Anna?

 

— Se oli Gilbert Blythe, vastasi Anna ja tunsi harmikseen punastuvansa. — Tapasin hänet Barryn mäellä.

 

— En luullut sinun ja Gilbert Blythen olevan niin hyviä ystäviä, että sinä seisoisit puoli tuntia portilla hänen kanssaan juttelemassa, sanoi Marilla pieni hymy huulilla.

 

— Ei, emme ole olleetkaan — me olemme olleet perin huonoissa väleissä… Mutta nyt olemme tulleet yksimielisyyteen siitä, että on paljon järkevämpää tästä lähtien olla ystäviä. Olemmeko todellakin seisoneet siellä puoli tuntia? Luulin olleemme vain muutaman minutin. Mutta tiedäppäs, Marilla, meidän onkin otettava takaisin viisivuotinen äänetön murjotus!

 

Anna istui kauan ikkunansa ääressä sinä iltana, ja iloinen tyytyväisyyden tunne oli hänen seuralaisenaan. Tuuli kahisi hiljaa kirsikkapuiden oksissa, ja suloinen kuusaman tuoksu lehahteli lauhkeina aaltoina hänen luokseen. Tähdet tuikkivat notkon tummien kuusten yllä, ja Dianan valo vilkkui ikkunaverhojen raosta.

 

Annan näköpiiri oli tullut ahtaammaksi sen illan jälkeen, kun hän istui siinä tultuaan kotiin seminaarista, mutta vaikkakin polku, joka oli hänen jalkojensa astuttavana, tulisi olemaan kapea, niin tiesi hän kuitenkin, että hiljainen onnen kukkanen versoisi sen varsilla. Rehellisessä työssä, toivehikkaissa pyrinnöissä ja sydämellisessä ystävyydessä piilevän ilon hän aina omistaisi; ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä säteilevää haaveitten maailmaa, jonka hän oli luonut itselleen. Ja ainahan hän voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".

 

— Jumala on taivaassaan, ja silloin kyllä kaikki käy hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.

分享到：