Gilbert Blythe kulki melkein aina Ruby Gillisin kanssa ja kantoi hänen matkalaukkuaan. Ruby oli nyt sangen kaunis nuori nainen, täysin tietoisesti ylläpitäen arvokkuuttaan "melkein" täysikasvuisena; hänellä oli niin pitkät hameet kuin hänen äitinsä salli hänen käyttää ja hän piti kaupungissa tukkaansa ylhäällä, vaikka hänen oli pantava se alas riippumaan palmikkoina, kun hän matkusti kotiin käymään. Hänellä oli suuret, kirkkaan siniset silmät ja ruusuinen iho, hän nauroi paljon, oli hilpeä ja hyväntuulinen ja nautti peittelemättä kaikesta hauskasta.

 

— Mutta en sittenkään olisi uskonut että hän oli sen tapainen tyttö, josta Gilbert pitäisi, kuiskasi Jane Annalle.

 

Anna ei sitä myöskään uskonut, mutta hän olisi mieluummin puraissut kielensä poikki kuin sanonut sen. Hän ei myöskään voinut olla ajattelematta, että olisi hyvin hauskaa omata Gilbertin tapainen ystävä, jonka kanssa saisi laskea leikkiä ja jutella ja vaihtaa ajatuksia kirjoista ja opinnoista ja elämän päämääristä. Gilbert oli kunnianhimoinen, sen hän tiesi, ja Ruby Gillis oli tuskin oikea henkilö sellaisista asioista väittelemään…

 

Annan tunteissa Gilbertiä kohtaan ei ollut sentimenttaalisuuden jälkeäkään. Pojat olivat hänelle, kun hän ylipäänsä heitä ajatteli, tulevia hyviä tovereita. Jos hän ja Gilbert olisivat olleet ystäviä, ei hän olisi välittänyt siitä, kuinka monta muuta ystävää Gilbertillä oli ja kenen kanssa hän seurusteli. Tyttö-ystäviä hänellä oli monta, mutta hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että myöskin miesystävyydellä voisi olla tehtävänsä täytettävänä, kun oli kysymyksessä selvittää hyvän ja "reilun" toveruuden käsitteitä ja yleensä laajentaa näköpiiriä. Jos Gilbert vain jonkun ainoan kerran olisi saattanut häntä kotiin junalta, yli kahisevien ketojen ja sammaleisia polkuja pitkin, olisivat he voineet syventyä sekä iloiseen että vakavaan keskusteluun siitä uudesta maailmasta joka nyt oli heille avautunut, sekä toiveistaan ja pyrinnöistään, jotka siihen liittyivät.

 

Ruby Gillis uskoi myöskin Jane Andrews'ille, ettei hän ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä Gilbert Blythe sanoi — hän puhui aivan kuin Anna Shirley, kun hänellä oli "puuskansa", ja Ruby puolestaan ei käsittänyt, miksi kuljettaisiin märehtien kirjoista ja luvuista silloinkin, kun oltiin koulusta vapaita…

 

Seminaarissa Anna vähitellen kokosi ympärilleen pienen ystäväpiirin, ajattelevia tyttöjä, joilla oli mielikuvitusta ja kunnianhimoa aivan kuin hänellä itselläänkin. Stella Maynardin ja Priscilla Grantin kanssa hän pian pääsi tuttavalliselle kannalle, jolloin hän havaitsi, että viimemainittu nuori nainen kalpeine, sielukkaine kasvoineen pursusi vallattomuutta ja kujeiluhalua, kun taas mustasilmäinen, rusoposkinen Stella kulki mieli täynnä kaihoja ja tuulentupia, yhtä hauraita ja kimmeltäviä kuin hänen omansakin.

 

Joululoman jälkeen luopuivat Avonlealaisoppilaat säännöllisistä perjantaikäynneistään kotona ja alkoivat lukea päntätä täydellä todella. Lahjakkuus ja uutteruus olivat ennättäneet tehdä tehtävänsä, ja eri luokilla tiedettiin likipitäen "mistä kukin kävi". Myöskin eräät muut tosiasiat olivat yleisesti tunnustettuja. Niiden luku, jotka kilpailivat kultamitalista, oli itse asiassa kutistunut kolmeen, Gilbert Blytheen, Anna Shirley'hin ja Lewis Wilsoniin. Mitä stipendiin tulee, luultiin kuuden oppilaan voivan tulla kysymykseen siihen nähden. Päivänselvänä asiana pidettiin, että matematiikan pronssimitalin saisi muuan etäiseltä maaseudulta oleva tukeva ja iloluontoinen pieni poika, jolla oli kupera otsa ja paikkainen nuttu.

 

Anna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä voittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona Avonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä selvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin voittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa mitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä — häntä houkutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli saavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa oli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista silloinkaan, jos hän ei voittaisi.

 

Opiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä huolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta vapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine tädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan. Josephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen mustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei suinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta Anna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen silmissä.

 

— Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana, sanoi hän. — Minä väsyn muihin tyttöihin — heissä on niin paljon pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta vivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin kauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän tosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta hän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. —

 

Sitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean seuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa vielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä harso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa oli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen seminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.

 

— Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa, sanoi Anna. — Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli edessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen. Ja nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta tuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta nähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine nuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä tullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä ensinkään olisi niin tärkeä…

 

Jane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät olleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein — paljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer… Annalta kyllä kävi laatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella tuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes niin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun raukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö hän vai ei — tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus — oli mahdotonta omaksua sellainen filosofinen katsantotapa.

 

— Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana, huokasi Jane. — Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä huolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta — ajatelkaas, jos en pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja maksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!

 

— Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. — Ellen nyt pääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin. Isälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley sanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa varmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.

 

— Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna, mutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän orvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran takana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään Rakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää, saanko stipendin vai en… Olen pannut parastani, ja se saa riittää. Tytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää taivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää juuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.

 

— Mitä sinä panet yllesi — tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja jätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.

 

Jane ja Josie vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja keskustelu luisui nyt erikoisen huvittavalle ja lupaavalle uralle.

 

Mutta Anna, käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä, katseli kuuntelematta toisten pakinaa kattojen ja kirkontornien yli iltataivaan hohtavaan kupuun ja kutoi tulevaisuudenunelmiaan nuorten toiveitten omista kultaisista säikeistä. Kukapa onkaan rikkaampi kuin se, joka omaa houkuttelevan tuntemattoman kaikkine mahdollisuuksineen ja lupauksineen?

分享到：