Marillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan minkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä uskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja sakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli miellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät kalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon alla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat niitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista tummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven ympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja voimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään väkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja vakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman vaikutuksesta.

 

Hänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa, joka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden kimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan askeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska oli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti katettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa ennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.

 

Voi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä ja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään, niin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän oli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello viideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi paras pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin Matthew tulisi takaisin peltotöistä.

 

— Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee kotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja tuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli tarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa odotellen teetään.

 

— Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää juttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan kellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla loppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on älykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän on mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin täynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat seuraavalla kerralla… Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä en millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä ompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten, mutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän asuisi täällä Avonleassa.

 

Olen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa puoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet yhteen kaikkien läsnäollessa… Mutta Annalla ei missään tapauksessa ole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen olisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi ja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän saakka, niin että tämä oli oikein ikävää…

 

— Niin, sellaistahan se on… sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi antaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja kokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan työnsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista. — Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano häntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän voi hyvin selittää…

 

— Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasi

Marilla. — Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää.

Mutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voi

tietysti arvata etukäteen.

Oli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja vieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli ja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen velvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman näköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän meni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti oli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja — huomasi Annan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.

 

— Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut,

Anna?

— En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.

 

— Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen ääreen.

 

Anna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi tahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.

 

— Ah en… Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi, ja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai kirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän jälkeen… Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle mitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään… Urani on katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!

 

— En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. —

Lapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt?

Nouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikki

merkitsee?

Anna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.

 

— Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli, kohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina kimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen omituisen näköinen.

 

— Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on viheriä!

 

Niin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri olisi sellainen, että sille voi antaa nimeä — merkillinen, samea pronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia alkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät kaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt mitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka tällä hetkellä.

 

— Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. — Luulin, ettei mikään voisi olla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä tukka on kymmenen kertaa pahempi… Oi, Marilla, teillä ei ole aavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen…

 

— Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän kurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi Marilla. — Tule heti alas keittiöön — täällä ylhäällä on liian kylmä — ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime aikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen kuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet tehnyt tukallesi?

 

— Olen värjännyt sen.

 

— Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna — etkö ymmärtänyt, että se oli pahoin tehty?

 

— Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. — Mutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n punaisesta tukastani… Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän kiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista…

 

— Vai niin, sanoi Marilla. — Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin katsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin valinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.

 

— Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti Anna kyynelsilmin. — Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain hyötyä siitä… Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi — hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut epäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota sanoihin… Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä kenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä, että hän ei puhu totta… Nyt minulla on todistus — viheriä tukka on kai kylliksi, uhuu!… Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin sokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui…

 

— Kuka hän? Kenestä sinä puhut?

 

— Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin häneltä värin.

 

— Anna, Anna — kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet koskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia. Heillä ei ole täällä mitään tekemistä.

 

— Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla on sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven jälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei muuten ollutkaan italialainen — hän oli Saksan juutalainen. Hänellä oli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän kertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon niin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa Saksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti sydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain ollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa…

 

Kuinka olikaan, sattui silmääni hiusväriä sisältävä pullo. Kaupustelija sanoi, että se taatusti värjäsi kaikenlaiset hiukset kauniin sysimustiksi ja ettei se lähtenyt pestessä. Vilauksessa näin itselläni ihanan sysimustan tukan, ja kiusaus oli vastustamaton… Mutta pullo maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä, ja minulla oli jälellä vain viisikymmentä senttiä kananpoikarahoistani. Luulen, että kaupustelijalla oli hyvä sydän, sillä hän sanoi, että koska ostaja olin minä, niin hän myisi pullon viidestäkymmenestä sentistä, ja se oli aivan samaa kuin antaa se lahjaksi. Silloin ostin sen, ja niinpian kuin hän oli mennyt, tulin tänne ylös ja aukaisin pullon ja sivelin väriä tukkaani vanhalla hiusharjalla; aivan niinkuin painetussa käyttöohjeessa sanotaan. Käytin koko pullollisen, ja oi, Marilla kun näin sen hirveän värin, jonka tukkani sai voiteesta, kaduin, sen saatte uskoa, Marilla, niin kauheasti sitä, että olin tehnyt niin pahasti… Ja olen katunut koko ajan siitä pitäen…

 

— Niin, olkoon tämä nyt sinulle varoitukseksi, sanoi Marilla ankarasti, niin että näet, mihin turhamaisuus voi viedä, Anna. Niin, taivas tietää, mitä me nyt sinulle teemme… Aluksi on kai parasta pestä sitä kovasti ja katsoa, mitä apua siitä on.

 

Anna kaatoi nyt pesuvatinsa täyteen lämmintä vettä ja hankasi tukkaansa kaikin voimin sekä viheriäsuovalla että saippualla. Mutta vaikka kiertävän kaupustelijan luotettavuus yleensä oli epäilyksen alainen — yhdessä suhteessa hänen vakuutuksensa pitivät sen mitä olivat luvanneet. Pronssin vihreä väri oli lujassa kuin kallio eikä lähtenyt enempää kuin alkuperäinen punainenkaan olisi lähtenyt.

 

— Oi, Marilla, mitä minä teen? huusi Anna itkien ääneen. — Tätä en kestä. Ihmiset ovat kyllä unohtaneet, kuinka minä olen tehnyt tuhmuuksia muissa tilaisuuksissa — kun panin tuskialieventäviä tippoja piikkisikakaakkuun ja kun tarjosin Dianalle rypäleviiniä ja hyökkäsin rouva Lynden kimppuun… Mutta tätä he eivät tule koskaan unohtamaan. Oi, kuinka Josie Pye nauraakaan! Marilla, minä en koskaan uskalla näyttäytyä Josie Pyelle. Oi, minä olen onnettomin tyttö Prinssi Edvardin saarella.

 

Annan onnettomuutta kesti koko viikon ajan. Tämän ajan kuluessa hän ei mennyt minnekään ja pesi ja hankasi tukka parkaansa joka päivä. Diana oli ainoa, jolle tämä synkkä salaisuus uskottiin, mutta hän lupasi juhlallisesti olla siitä koskaan puhumatta, ja tämän lupauksensa hän piti rikkomatta. Viikon lopussa sanoi Marilla varmalla äänellä:

 

— Se ei hyödytä mitään, Anna. Tämä väri, jos mikään, pitää… Meidän on leikattava sinun tukkasi, sitä ei voi auttaa. Et voi näyttäytyä ihmisille tuon näköisenä.

 

Annan huulet vapisivat, mutta hän ymmärsi, että Marilla oli oikeassa.

Tuskallisesti huoahtaen hän meni hakemaan saksia.

— Olkaa hyvä ja leikatkaa se heti, Marilla, niin se on tehty. Ah, minä tunnen, että sydämeni on murtunut… Tämä oli niin proosallinen onnettomuus, tässä ei ole hitustakaan mielenkiintoa tai romantiikkaa… Kirjoissa tytöt menettävät hiuksensa vaikeissa kuumetaudeissa tai myyvät ne rahasta saadakseen rahoja johonkin jaloon tarkoitukseen, ja jos minä olisin kadottanut tukkani sillä tavoin, en olisi surrut puoliksikaan niin paljon… Mutta eihän ole kerrassaan mitään mieltä ylentävää siinä ajatuksessa, että on pakotettu leikkaamaan tukkansa sen vuoksi, että on värjännyt sen hirvittävällä värillä… Tulen itkemään koko ajan, kun sitä leikataan.

 

Anna toteuttikin tämän aikeensa, mutta myöhemmin, kun hän meni ylös huoneeseensa ja katsoi itseään peilistä, teki hän sen epätoivon tyyneydellä. Marilla oli tehnyt työnsä perinpohjaisesti, mutta oli ollutkin välttämätöntä leikata tukka aivan päätä myöten. Tulos ei ollut pukeva — lievimmin sanottuna. Anna käänsi heti peilin seinää vasten.

 

— En koskaan, koskaan katso peiliin, ennenkuin tukkani on kasvanut, sanoi hän kiihkeästi.

 

Mutta sitten hän yhtäkkiä käänsi jälleen peilin oikein päin.

 

— Kyllä, sen teen. Sillä tavoin teen katumusta ja parannusta siitä, että olen ollut niin ilkeä… Katselen itseäni joka kerta, kun tulen ylös huoneeseeni ja tarkastelen oikein, kuinka ruma olen. En koskaan luullut, että olin turhamainen tukkani vuoksi, mutta nyt tiedän, että kuitenkin olin, vaikka se oli punainen, juuri siksi että se oli pitkä ja paksu ja kiharainen. Seuraavalla kerralla sattuu kai jotain nenälleni.

 

Annan lyhyeksi leikattu tukka herätti suurta huomiota koulussa seuraavana maanantaina, mutta hänen äärettömäksi huojennuksekseen ei kukaan arvannut oikeata syytä, ei edes Josie Pye, joka ei kuitenkaan ollut sanomatta Annalle, että hän oli oikean linnunpelättimen näköinen.

 

— En vastannut mitään, kun Josie sanoi tuon minulle, uskoi Anna samana iltana Marillalle, joka loikoi sohvalla vaikean päänsärkykohtauksen jälkeen. — Sillä minä arvelin, että se olisi osa rangaistustani ja että minun pitäisi kestää se kärsivällisesti. On ikävää kuulla, että on linnunpelättimen näköinen, ja minulla oli kieleni päässä jotain vastaukseksi… Mutta minä pidätin sen — annoin hänelle vain musertavan katseen, ja sitten annoin hänelle anteeksi. Tästä lähtien koetan koko kykyni mukaan olla kiltti, enkä välitä ensinkään kauneudesta… Diana sanoi, että kun tukkani alkaa kasvaa taas, sidon mustan samettinauhan pääni ympäri ja laitan ruusukkeen toiselle puolen. Siitä tulee varmasti hyvin pukeva… Puhelen ehkä liiaksi, Marilla? onko päänne hyvin kipeä?

 

— Pääni on nyt parempi. Mutta iltapäivällä se oli kauhean kipeä. Nämä kohtaukset ovat alkaneet esiintyä yhä useammin — pelkään, että minun on puhuttava jonkun lääkärin kanssa. Mitä tulee sinun pakinaasi, niin otan sen nykyään tyynesti, olen tottunut siihen.

 

Marillan kielellä se merkitsi, että hän kuunteli sitä mielellään.

分享到：