— Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi Anna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni, että olen toisella tusinalla… Herätessäni aamulla arvelin, että kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin… Sinähän olet ollut kolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta ensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta… Ajatteles, kahden vuoden kuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää, että silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että ihmiset nauravat.

 

— Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana. — Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä, mutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän seitsemäntoista.

 

— Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin… Ai, nyt olin sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon kesakkoja… Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana, katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa. Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.

 

— Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi Diana. — Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?

 

— Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.

 

— Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana — Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?

 

Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.

 

— Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle, ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle, ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava… Sellaisesta arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen kertomus — itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.

 

— En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät, sanoi Diana epäillen.

 

— En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain — ikäänkuin vähän tavatonta… Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki. Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan kaksitoistavuotias.

 

— No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.

 

— Niin, näetkös — he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan — sillä vaunut, näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.

 

Kysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat menettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa olevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena heidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen Susan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän ruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että hänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän sanoi: "Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?" Ja Susan vastasi: "Niin — ei — en tiedä — ehkä", ja niin he olivat kihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.

 

Mutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan romanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin päin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram laskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole tapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin vastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa — se onkin kokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt se onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle timanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän saisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman rikas.

 

Mutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään… Cordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine kertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta — varsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen. Koko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi vihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi naimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa ystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat sillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he olivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean pilkkanaurun: "Ha ha ha!" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi heti virtaan huutaen: "Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni."

 

Mutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida, ja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian senjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui mitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa kertomus hautajaisiin — ja tässähän oli kaksoishautajaiset — kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi omantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se oli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.

 

— Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka kuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. — En voi käsittää, kuinka voit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin, että minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.

 

— Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä, sanoi Anna lohdutellen. — Ja minä olen juuri saanut erään tuuman, Diana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme kertomuksia — vain harjoitukseksi — ja sen nimi on tietysti kirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme — neiti Stacy on sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä harhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän sanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille — tuollaisille — niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille… Mitä sinä arvelet?

 

Niin siis syntyi "kirjallinen klubi". Jäseninä olivat aluksi vain Diana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja Ruby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän mielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut sisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä, että klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää kertomus viikossa.

 

— Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi Anna kotona keittiössä. — Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa ääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen ja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla meillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla tytöillä on myöskin aika nokkelia… Ruby Gillisin kertomuksissa on tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota minun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi… Janella ei ole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin idioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean järkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, että hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä saan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä minulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen…

 

— Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun mielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. — Mutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se vähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.

 

— Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. — Me olemme muuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä joku opetus — siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat palkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan on pääasia, kuten Marilla ymmärtää… Luin hiljakkoin erään kertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat, että opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä kohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt…

分享到：