Viikon päästä pappilan teekutsun jälkeen piti Dianalle tulla vieraita.

 

— Pieni, mutta valittu seura, kertoi Anna Marillalle. — Vain meidän luokan tyttöjä.

 

Heillä oli ihastuttavan hauskaa, eikä mitään merkillisempää tapahtunut ennenkuin illallisen jälkeen, kun he olivat ulkona Barryn puutarhassa, hieman väsyneinä kaikista leikeistä ja valmiina jokaiseen houkuttelevampaan vallattomuuden muotoon, joka vain olisi tarjona. Ei viipynyt kauan, ennenkuin alettiin "yllyttää" toisiaan sinkauttamalla toisilleen loukkaavan "etkö uskalla".

 

"Uskaltamisleikki" oli juuri tähän aikaan hyvin muodissa eräässä Avonlean koulunuorisoryhmässä. Se oli saanut alkunsa poikien keskuudessa, mutta tarttui pian tyttöihin, ja kaikki ne uhkarohkeat teot, joita sinä kesänä suoritettiin Avonleassa, siksi että toinen poika väitti toiselle, ettei tämä "uskaltaisi", täyttäisivät kokonaisen ja omalla tavallaan sangen opettavaisen kirjan.

 

Kaikkein ensiksi sanoi Carrie Sloane, että Ruby Gillis ei uskaltaisi kiivetä eräälle oksankänttyrälle valtavan suureen vanhaan piilipuuhun, joka oli pääsisäänkäytävän ulkopuolella. Minkä Ruby Gillis luonnollisesti teki, vaikka hän oli kuolemaisillaan pelosta, osittain paksujen vihreitten matojen vuoksi, jotka asustivat sanotuissa puissa, osittain koska hän suututtaisi äitinsä repiessään rikki uuden musliinipukunsa. Mutta urotyö onnistui, ja Carrie Sloanen nenä tuli melkoista pitemmäksi.

 

Sitten Josie Pye sanoi, että Jone Andrews ei varmastikaan voisi hyppiä vasemmalla jalallaan koko puutarhan ympäri pysähtymättä kertaakaan tai laskematta oikeata jalkaansa maahan. Jane Andrews ryhtyi yritykseen suurella itseluottamuksella, mutta menetti pelin kolmannessa kulmassa ja oli pakotettu tunnustamaan kykenemättömyytensä.

 

Kun Josien vahingonilo ilmaiseikse kaikkien käsityksen mukaan vähemmän tahdikkaalla tavalla, sanoi Anna Shirley, että hän ei uskaltaisi kävellä pitkin puutarhaa ympäröivää puisen säleaidan yläreunaa. Säleaidalla kävelemistä voidaan lähinnä verrata nuoralla käyntiin, ja se vaatii suurempaa taitoa ja tasapainon pysyttämiskykyä, kuin sellainen luulee, joka ei koskaan ole sitä yrittänyt. Mutta jos Josie Pyeltä puuttuikin eräitä ominaisuuksia, jotka tekevät ihmiset miellyttäviksi, niin omasi hän sen sijaan aivan ihmeellisiä luontaisia taipumuksia, asianomaisesti harjoiteltuja, tasapainokäyntiin puutarhanaidalla. Josie käveli ympäri koko Barryn säleaidan niin sulavan joustavasti, että hän ikäänkuin näytti sanovan, että se yksinkertainen olento, joka oli luullut, ettei Josie Pye uskaltaisi tuollaista "pikku asiaa", oli iskenyt pahasti kirveensä kiveen.

 

Vastahakoinen ihailu tervehti tätä taidonnäytettä, jota useimmat tytöistä todellakin pitivät suuressa arvossa, koska he itse harjoitellessaan säleaidalla kävelemistä olivat joutuneet kärsimään vaikeita vahinkoja. Josie loikkasi alas viimeiseltä pylväältä, kasvot punaisina voitonriemusta, ja loi vahingoniloisen katseen Annaan.

 

Anna nytkäytti punaisia palmikkojaan.

 

— Ei liene mitään niin ylen merkillistä voida kävellä pienellä matalalla säleaidalla, sanoi hän. — Marysvillessä tunsin tytön, joka voi kävellä katolla pitkin katonharjalautaa.

 

— Sitä en usko, sanoi Josie paikalla. — En usko, että kukaan ihminen voi kävellä katonharjaa pitkin. Sinä ainakaan et voi.

 

— Enkö voi? huusi Anna.

 

— Näytä sitten, että uskallat, sanoi Josie kehottavalla äänellä. — Mutta minä väitän, että sinä et uskalla kiivetä ylös ja kävellä katonharjaa pitkin rouva Barryn keittiön päällä.

 

Anna kalpeni, mutta tässä ei ilmeisestikään ollut valinnan varaa. Hän meni taloa kohti, jossa tikapuut oli asetettu keittiönkattoa vasten. Kaikki viidennen luokan tytöt huudahtivat "oh"! — osittain jännityksestä, osittain pelosta.

 

— Älä tee sitä, Anna! rukoili Diana. — Putoat alas ja ruhjoudut kuoliaaksi. Älä välitä Josie Pyestä. Ei ole oikein kehoittaa ketään tekemään mitään noin vaarallista.

 

— Minun täytyy tehdä se. Kunniani on kyseessä, sanoi Anna juhlallisesti. — Kävelen kattoparrua pitkin, Diana, tai menetän henkeni pelissä. Jos ruhjoudun kuoliaaksi, niin saat sinä helmisormukseni.

 

Anna kiipesi tikapuita ylös henkeä pidättävän hiljaisuuden vallitessa, saapui viimein kattoparrulle, oikaisihe ja sai verrattain tukevan jalansijan. Sitten hän alotti kulkunsa, tietoisena siitä, että hän oli epämiellyttävän ylhäällä ilmassa ja ettei katonharjalla kävelemisessä ollut kovinkaan suurta apua mielikuvituksesta. Hänen onnistui kuitenkin ottaa useita askelia, ennenkuin onnettomuus tapahtui. Mutta äkkiä hän horjahti, kadotti tasapainonsa, kompastui ja putosi. Hän pyöri pitkin päivänpaahtamaa kattoa ja keikahti siitä alas, suoraan läpi kiemurtelevien villiviiniköynnösten muodostaman vyhdin — kaikki tämä ennenkuin kauhistunut katsojapiiri ennätti päästää ilmoille yhteisen kauhun huudon.

 

Jos Anna olisi vierinyt alas katolta sille puolen, josta hän oli noussut ylös, on luultavaa, että Diana heti paikalla olisi tullut helmisormuksen perijäksi. Mutta onneksi hän putosi toiselle puolen, jossa katto kallistui niin pitkälle eteisenrappusten ylitse, ettei sieltä putoaminen ollut läheskään yhtä vaarallista. Mutta kun Diana ja muut tytöt hurjan kauhun vallassa olivat syöksyneet talon ympäri — kaikki muut paitsi Ruby Gillis, joka seisoi kuin maahan naulattuna ja sitten puhkesi suonenvedontapaiseen itkuun — niin löysivät he joka tapauksessa Annan makaamassa aivan kalpeana ja hervotonna alasriistettyjen villiviiniköynnösten jätteitten keskellä.

 

— Anna, oletko kuollut? kirkaisi Diana ja heittäytyi polvilleen ystävänsä viereen. — Oi Anna, rakkahin Anna, sano minulle vain yksi ainokainen sana ja kerro minulle, oletko kuollut.

 

Kaikkien tyttöjen suureksi helpotukseksi, eritoten Josie Pyen, joka, vaikka häneltä katsottiin puuttuvan mielikuvitusta, kuitenkin hengessä suurella kauhulla näki olevansa kaikiksi ajoiksi merkittynä siksi tytöksi, joka oli syypää Anna Shirleyn ennenaikaiseen ja traagilliseen kuolemaan, nousi Anna istumaan hämmentynein ilmein ja vastasi epävarmalla äänellä:

 

— En, Diana, en ole kuollut, mutta luulen olevani tunnoton.

 

— Mistä paikasta? nyyhkytti Carrie Sloane. — Oi mistä, rakas pikku

Anna?

Ennenkuin Anna ennätti vastata, ilmaantui rouva Barry näyttämölle. Nähdessään hänet koetti Anna nousta jaloilleen, mutta vaipui jälleen takaisin päästäen pienen surkean valituksen.

 

— Mikä on hätänä? Mitä kohtaa olet loukannut? kysyi rouva Barry.

 

— Nilkkaani, voivotti Anna. — Ah, Diana kulta, mene ja etsi isäsi käsiisi ja pyydä häntä kantamaan minut kotiin. Tunnen, etten voi kulkea sinne jaloillani. Ja olen varma siitä, etten kykene hyppimään niin pitkää matkaa yhdellä jalalla, koska Jane ei äsken jaksanut hyppiä edes puutarhan ympäri.

 

Marilla oli ulkona hedelmäpuittensa joukossa ja poimi kulhoon kesäomenia, kun hän näki herra Barryn vaeltavan portaan yli ja ylös mäkeä; hänen vieressään kulki rouva Barry, ja kokonainen kulkue pikkutyttöjä seurasi jälessä. Sylissään hän kantoi Annaa, jonka pää velttona lepäsi hänen olkaansa vasten.

 

Tällä hetkellä Marilla näki näyn. Se kauhun vihlaisu, joka juuri nyt kävi läpi hänen sydämensä, teki hänelle selväksi, mitä Anna vähitellen oli alkanut hänelle merkitä.

 

Hän olisi myöntänyt, että hän piti Annasta, niin, olipa suorastaan kiintynyt häneen. Mutta tällä hetkellä, kun hän mielettömänä ryntäsi mäkeä ylös, ymmärsi hän, että Anna oli hänelle rakkainta maailmassa.

 

— Herra Barry, mitä hänelle on tapahtunut? läähätti hän kalpeampana ja kiihtyneempänä kuin tuo järkevä ja ymmärtäväinen Marilla oli ollut moneen maailman aikaan.

 

Anna itse nosti päätään ja vastasi:

 

— Älkää olko huolissanne, Marilla! Menin katonharjalle ja keikahdin alas. Luulen nyrjäyttäneeni nilkkani. Mutta, Marilla, olisinhan voinut taittaa niskani. Täytyy nähdä joka asiassa valoisa puoli.

 

— Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä keksisit jotain sen tapaista, kun annoin sinun mennä kutsuihin, sanoi Marilla, joka huolimatta keventymisen tunteestaan ei voinut luopua ärtyisestä äänestään. — Kantakaa hänet sisään, herra Barry, ja laskekaa hänet sohvalle. Varjelkoon, luulenpa, että tyttö on pyörtynyt.

 

Se oli totta. Jalkaparassaan tuntemansa tuskan valtaamana Anna oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.

 

Matthew, joka kiireesti kutsuttiin vainiolta, lähetettiin heti lääkäriä hakemaan. Tämä saapui aikanaan ja teki sen huomion, että vahinko oli suurempi kuin alussa luultiin. Annan nilkka oli murtunut.

 

Kun Marilla myöhemmin illalla meni ylös vinttikamariin, jossa kalpeat tytönkasvot erottautuivat vuoteen tyynyjä vasten, tervehti häntä valittava ääni:

 

— Enkö Marillan mielestä ole hyvin säälittävä?

 

— Se oli oma syysi, sanoi Marilla, vetäen käärekaihtimen alas ja sytyttäen lampun.

 

— Niin, juuri sen vuoksi teidän pitäisikin minua sääliä, sanoi Anna; juuri tuo ajatus, että se on oma syyni, saattaa kaiken tuntumaan niin kauhean ikävältä. Jos olisin voinut syyttää jotakuta muuta, niin olisi heti tuntunut melkolailla helpommalta. Mutta mitä Marilla itse olisi tehnyt, jos toinen tyttö olisi seisonut ja kiusotellut teitä ja sanonut, että ette uskaltaisi mennä katonharjalle?

 

— Olisin antanut hänen kiusotella vaikka varhaiseen aamuun asti ja itse pysynyt kiinteällä maalla. Sellaisia hullutuksia! sanoi Marilla.

 

Anna huokasi.

 

— Niin, kas Marillalla on sellaista sielunvoimaa!… Mutta sitä ei ole minulla. Tunsin, etten voinut sietää kuulla Josie Pyen sanovan "äh — sinä et uskalla!" Hän olisi pöyhkeillyt ikuisesti, jos hän olisi ollut oikeassa… Ja luulen saaneeni siksi tuntuvan rangaistuksen, ettei Marillan tarvitse olla niin hirveän vihainen minulle. Ei ole todellakaan lainkaan hauskaa pyörtyä. Ja teki kauhean kipeätä, kun tohtori asetti paikoilleen nilkkani. En voi kävellä kuuteen, seitsemään viikkoon, ja yhtä kauan viipyy, ennenkuin saan nähdä uuden opettajattaren. Kun voin mennä kouluun, ei hän ole enää uusi. Ja Gil— kaikki luokalla ehtivät minusta edelle… Oi, olen sentään kovien koettelemusten alainen olento… Mutta koetan kestää kaiken urhoollisesti, kun vain Marilla ei ole minulle vihainen.

 

— En toki, lapsi kulta, en ole sinulle vihainen, sanoi Marilla. — Sinä olet säälittävä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kuten sanottu, saat kun saatkin syyttää itseäsi. Kas niin, koeta syödä vähän illallista.

 

— Nyt kaikki mielikuvitukseni tulee hyvään tarpeeseen, sanoi Anna. — Kuvittelen maatessani koko joukon hauskoja asioita… Mitä tekevät ihmiset, joilla ei ole lainkaan mielikuvitusta, kun he taittavat jalkansa, Marilla?

 

Annalla oli täysi syy siunata leikittelevää mielikuvitustaan monta kertaa niiden ikävien ja yksitoikkoisten seitsemän viikon aikana, jotka nyt seurasivat. Hän ei ollut sentään jätetty yksinomaan sen varaan. Hänellä oli monta, jotka tulivat häntä tervehtimään, eikä ainoatakaan päivää kulunut, ilman että yksi tai useampia koulutyttöjä pistäytyi jättämässä hänelle kukkia ja kirjoja ja kertomassa hänelle "tapahtumista", joita sattui Avonlean nuorisomaailmassa.

 

— Kaikki ovat olleet niin ystävällisiä ja kilttejä, Marilla, huokasi Anna hyvillä mielin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran voi nilkuttaa lattian yli. — Ei ole kovinkaan hauskaa olla vuoteenomana, mutta sillä on kuitenkin valoisat puolensa, Marilla. Huomaa, miten moni ystävä muistaa. Ajatelkaas, että itse pyhäkoulun johtaja on ollut minua katsomassa, ja hän on tosiaankin hyvin hieno ja ystävällinen… Kadun nyt, että olen moittinut hänen rukousten lukemistapaansa. Olen varma siitä, että hän tarkoittaa niitä, vaikka hänelle on tullut tavaksi lukea niitä, ikäänkuin hän ei tarkoittaisi. Siitä tavasta hän kyllä voisi päästä, jos hän vain hiukan näkisi vaivaa…

 

Hän kertoi minulle, minkälaista oli, kun hän itse pikku poikana taittoi jalkansa. Kuinka ihmeellistä on ajatella, että sunnuntaikoulun johtaja koskaan on ollut pikku poika… Niin pitkälle ei riitä edes minunkaan mielikuvitukseni. Kun koetan ajatella häntä poikasena, näen hänet edessäni harmaapartaisena ja silmälasit nenällä, juuri sen näköisenä kuin hän on pyhäkoulussa, vain hyvin pienikokoisena… Mutta rouva Allania voi hyvin helposti kuvitella pikku tytöksi. Rouva Allan on käynyt minua katsomassa neljätoista kertaa. Eikö siitä kannata ylpeillä, mitä?… Papinrouva, jonka aika on niin täpärällä! Ja hän on hyvin hauska vieras. Hän ei koskaan sano, että se oli oma syyni, ja että hän toivoo tämän olevan minulle opetukseksi ja varotukseksi koko elämäni ajaksi… Niin sanoo aina rouva Lynde. Myöskin Josie Pye on ollut täällä. Otin hänet vastaan niin kohteliaasti kuin taisin, sillä luulen todellakin hänen olleen pahoillaan siksi, että hän houkutteli minut ulos katonharjalle. Jos olisin ruhjoutunut kuoliaaksi, olisi hänen täytynyt kärsiä kauheita omantunnontuskia koko elämänsä ajan…

 

Diana on ollut uskollinen ystävä. Hän on ollut täällä joka ainoa päivä lohduttaakseen minua yksinäisyydessäni. Mutta oi — kuinka iloiseksi tulen, kun saan mennä kouluun, sillä olen kuullut kerrottavan niin paljon huvittavaa uudesta opettajattaresta. Kaikkien tyttöjen mielestä hän on kamalan herttainen. Diana sanoo, että hänellä on kaunis, vaalea kiharainen tukka ja sellaiset lempeät, ilmehikkäät silmät. Hänellä on hyvin hienoja pukuja ja suuremmat puhvihihat kuin kellään muulla Avonleassa. Joka toinen perjantai hänellä on lausuntoa, jolloin jokainen saa lausua jotain tai ottaa osaa vuorokeskusteluun. Oi, on ihastuttavaa ajatella, että saa olla sellaisessa mukana!…

 

Ja joka perjantai-iltapäivä, kun heillä ei ole lausuntoa, ottaa neiti Stacy heidät kaikki mukaansa ulos metsään ja siellä he saavat tutkia luontoa — tarkastella kukkia ja sanajalkoja ja lintuja. Ja joka toinen aamu heillä on puoli tuntia voimistelua ja juoksuleikkejä. Rouva Lynde sanoo, ettei hän ole koskaan nähnyt mokomia vehkeitä, ja että se on seurauksena opettajattaren virkaan ottamisesta. Mutta minä luulen, että sen täytyy olla suunnattoman hauskaa, ja luulen myöskin, että tulen tapaamaan sukulaissielun neiti Stacyssa.

 

— Yksi asia on varmaa, Anna, sanoi Marilla, ja se on se, että sinun kielesi ei kärsinyt pienintäkään vahinkoa sinun vieriessäsi alas rouva Barryn katolta.

分享到：