— En käsitä, mitä sinulla on tekemistä ulkona pimeässä tähän aikaan päivästä, sanoi Marilla ynseästi. — Sinä ja Dianahan tulitte yhdessä koulusta kotiin ja seisoitte sitten vielä lisäksi puoli tuntia lumessa pelkästään lörpöttelemässä. Sinulla ei voine olla niin erinomaisen tärkeätä puhuttavaa hänen kanssaan.

 

— On toki, hänhän tahtoo tavata minua, sanoi Anna rukoilevalla äänellä. — Hänellä on jotain hyvin tärkeätä sanottavaa minulle.

 

— Kuinka sen tiedät?

 

— Hän antoi minulle juuri merkin ikkunastaan. Olemme sopineet tavasta antaa merkkejä kynttilöillämme ja suurilla pahvipalasilla. Panemme kynttilän ikkunalaudalle ja vilkutamme — aivan kuin majakka! — kuljettamalla pahvilevyä edestakaisin sen edessä. Valonväläykset merkitsevät eri asioita sen mukaan, miten monta niitä on. Se oli minun keksintöni, Marilla.

 

— Sen voin helposti arvata, sanoi Marilla. — Ja jonakin kauniina päivänä te annatte merkkejä palavilla ikkunaverhoilla.

 

— O-oh! Emme toki, olemme niin varovaisia, Marilla. Ja se on niin huvittavaa. Kaksi välähdystä merkitsee: "oletko siellä?" Kolme merkitsee "kyllä", ja neljä "ei". Viisi välähdystä merkitsee: "tule tänne niin pian kuin suinkin, sillä minulla on jotain tärkeätä sanottavaa sinulle." Diana on juuri äsken lähettänyt viisi välähdystä, ja minua kiduttaa halu saada tietää, mitä se merkitsee.

 

— No niinpä sinun ei ole tarvis kauempaa kestää kidutusta, sanoi Marilla ivallisen näköisenä. — Saat mennä, mutta sinun on oltava täällä kymmenen minutin kuluttua, muista se.

 

Anna muisti ja palasi takaisin määrätyn ajan kuluttua, vaikkakaan ei luultavasti kukaan kuolevainen koskaan tule saamaan tietää, mitä hänelle maksoi suorittaa tuo tärkeä keskustelu Dianan tähdellisten tiedonantojen ohella lyhyessä kymmenen minutin ajassa. Nuoret neidit käyttivät sen ainakin mahdollisimman tarkoin.

 

— Oi Marilla, voitteko ajatella! Tiedättehän, että huomenna on Dianan syntymäpäivä. Ja nyt hänen äitinsä on sanonut hänelle, että hän saisi pyytää minut mukaansa kotiin suoraan koulusta, ja sitten saisin olla siellä yötä! Ja hänen serkkunsa tulevat Newbridgestä suurella heinähäkillä, jonka alle he ovat asettaneet jalakset, mennäkseen keskusteluklubille ja raittiustalolla pidettävään konserttiin huomenillalla. Ja he ottaisivat Dianan ja minut mukaansa konserttiin — jos Marilla antaa minun mennä, tietenkin. Ja saanhan kai mennä? Oi, olen niin hirveän jännityksessä!

 

— Rauhoituhan, sillä sinä et saa mennä. Sinä voit paljon paremmin kotona omassa vuoteessasi, ja mitä tuohon konserttiin tulee, niin on se pelkkää pötyä, ja pikkutytöillä ei ole mitään tekemistä sellaisissa tilaisuuksissa, jotka venyvät myöhään yöhön.

 

— Oi, tämähän on sellainen erikoinen tapaus, pyysi Anna, itkuun purskahtamaisillaan. — Dianalla on vain yksi ainoa syntymäpäivä vuodessa. Syntymäpäiväthän eivät todellakaan ole mitään tavallisia, Marilla. Prissy Andrews lausuu "Iltakellon ääni helää" — se on sellainen kaunis ja opettavainen runo, Marilla, olen varma siitä, että minulle tekisi hyvin hyvää kuulla sitä… Ja kuoro laulaa neljä niin perin kaunista ja juhlallista laulua, jotka voisivat olla melkein yhtä hyvin virsiä. Ja pastori on avustajana — niin niin, ihan todella, hän lausuu meidät kaikki tervetulleiksi… Sehän on melkein kuin saarna. Kiltti, pikku Marilla kulta, saanhan mennä?

 

— Etkö ole kuullut, mitä sanoin, Anna? Riisu kengät jalastasi ja mene nukkumaan! Kello on yli kahdeksan.

 

— On vain eräs pikku asia vielä, Marilla, sanoi Anna, ilme kuten sellaisella, jonka täytyy käydä käsiksi viimeiseen keinoon. — Dianan äiti on sanonut, että saamme nukkua vierashuoneen vuoteessa. Ajatelkaa, mikä kunnia teidän pikku Annallenne saada nukkua vierashuoneen vuoteessa!

 

— Siitä kunniasta saat kun saatkin luopua. Mene nyt nukkumaan, Anna, ja päästä minut kuulemasta enempiä kärttämisiä.

 

Kun Anna kyynelten valuessa pitkin poskiaan surullisena oli kadonnut rappusia ylös, avasi Matthew, joka näennäisesti oli istunut torkuksissaan sohvalla koko keskustelun ajan, silmänsä ja sanoi varmalla äänellä:

 

— Marilla, minun mielestäni sinun pitäisi antaa hänen mennä.

 

— Sitä en tee, vastasi Marilla. — Kenen asia on kasvattaa lasta, sinun vai minun?

 

— Sinun, myönsi Matthew.

 

— No miksi sitten sekaannut asiaan?

 

— En sekaannu — mutta minulla voi kai silti olla oma mielipiteeni.

Ja mielipiteeni on, että sinun pitäisi antaa Annan mennä.

— Niin, sinun mielestäsi minun kylläkin pitäisi antaa Annan mennä vaikka kuuhun, jos se pälkähtäisi hänen päähänsä, vastasi hänen sisarensa. — Jos olisi kysymyksessä vain nukkua yö Dianan luona, niin voisin kai antaa myöten. Mutta tuo iltahuvittelu ei ole minun makuni mukaista. Hän vilustuu varmasti, jos hän menee sinne, ja sitten hän saa päänsä täyteen joutavuuksia, niin että hän joutuu pois tasapainosta koko viikoksi. Minä tiedän parhaiten mitä ainesta hän on ja kuinka paljon hän kestää, Matthew.

 

— Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, toisti Matthew samalla varmalla äänellä.

 

Mielipiteittensä perustelujen esittäminen ei ollut hänen vahvoja puoliaan, mutta kylläkin itsepintaisesti kiinni pitäminen. Marilla huokasi toivottoman näköisenä ja vaipui äänettömyyteen.

 

Seuraavana aamuna, kun Anna parhaillaan pesi aamiaislautasia, pysähtyi Matthew latoon mennessään sanoakseen taas sisarelleen:

 

— Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, Marilla.

 

Hänen sisarensa kasvot puhuivat parin sekunnin ajan asioita, joita ei ehkä pidä pukea sanoiksi. Sitten hän taipui välttämättömyyteen ja lausui tuikealla äänellä:

 

— Menköön sitten, koska sinä et nähtävästi muuten saa rauhaa.

 

Anna syöksyi ulos pienestä pesuhuoneesta vettävaluva pesuriepu kädessä.

 

— Oi, Marilla, Marilla, sano se vielä kerran!

 

— Enkä sano, yksi kerta on enemmän kuin tarpeeksi. Tämä on Matthew'n työtä, ja minä pesen käteni. Jos saat keuhkokuumeen, kun nukut vieraassa vuoteessa, ja kömmit ulos tuosta kuumasta salista keskiyöllä, niin älä syytä minua, syytä Matthew'ta! Mutta oletko aivan päästäsi sekaisin, Anna, kun seisot siinä ja annat pesuveden valua virtanaan lattialle? En ikinä ole nähnyt tuollaista hutilusta!

 

— Ah, tiedän kyllä, että usein käyttäydyn hirveän huonosti, sanoi Anna katuvaisena. — Minä kuhnin ja kähnin ja teen kaikki hullusti… Tuon sisään vähän hiekkaa ja hankaan likapilkut pois ennen kouluun menoani. Oi, Marilla, olin niin sydämestäni kiintynyt tuohon konserttiin… En ole koskaan koko elämässäni ollut missään konsertissa, ja kun muut tytöt puhuvat sellaisesta koulussa, tunnen olevani niin ymmällä. Te ette voinut tietää, miltä se minusta tuntui, Marilla, mutta Matthew, hän tiesi… Matthew ymmärtää minua, ja on niin hauskaa saada ymmärtämystä, Marilla.

 

Anna oli liiaksi innoissaan ja kiihtynyt ajatellessaan kaikkea sitä hauskaa, joka häntä odotti, ollakseen oikein oma itsensä koulussa. Hän antoi Gilbert Blythen vastata koko luokalle tehtyihin kysymyksiin, ja laskennossa hän oli sekapäisempi kuin konsanaan. Nämä vastoinkäymiset olisivat kuitenkin harmittaneet Annaa koko joukon enemmän, ellei hänellä olisi ollut lohdutuksenaan konsertti ja vierashuoneen vuode. Hän ja Diana pakisivat siitä lakkaamatta koko päivän, niin että jos opettaja olisi ollut tarkempi vaatimuksissaan kuin herra Phillips, ei heille varmastikaan olisi käynyt hyvin.

 

Anna tunsi, että hän ei olisi voinut kestää sitä, ettei hänkin olisi päässyt konserttiin, sillä koulussa aivan yksinkertaisesti ei muusta puhuttukaan.

 

Avonlean keskusteluklubi, joka kokoontui joka toinen viikko kaiken talvea, oli järjestänyt useita pienempiä maksuttomia huvitilaisuuksia, mutta tästä piti tulla jotain paljon suurenmoisempaa; sisäänpääsymaksu oli kymmenen senttiä, ja näiden rahojen piti tulla kirjaston hyväksi. Avonlean nuoriso oli harjoitellut useita viikkoja, ja erikoisen innostuneita olivat koululapset, joilla kaikilla oli vanhempia veljiä tai sisaria, joiden piti olla avustamassa. Joka ainoa koulun oppilas, joka oli täyttänyt yhdeksän vuotta, toivoi saavansa mennä, paitsi Carrie Sloane, jonka kovasydäminen isä oli samoin ennakkoluuloinen kuin Marilla Cuthbert konsertteihin ja "yökuhnailuihin" nähden, kuten hän sanoi. Carrie itki raamatunhistoriansa ääressä koko iltapäivän ja piti elämää taakkana.

 

Annan ilonpito alkoi heti kun koulutunnit olivat päättyneet, ja se kohosi sitten lakkaamatta, kunnes se saavutti aivan aavistamattoman huippukohtansa itse konsertin aikana.

 

Pikku tytöt pyydettiin teelle Dianan kotiin — "aivan kuin aikaihmiset" — ja sitten seurasi mieluisa pukeutumispuuha Dianan pienessä suojassa yläkerrassa. Diana pörrötti Annan otsatukan, niin että olisi voinut luulla, että sen alla oli täytetukkaa, ja Anna solmi Dianan korvaruusukkeen sellaisella hienostuneella maulla, mikä oli vain hänen sormilleen mahdollista. Sitten he koettelivat varmaankin puolta tusinaa eri tapaa järjestää niskatukkaa, että se näyttäisi mahdollisimman "fiksulta". Viimein he olivat valmiit, poskilla heleä puna ja silmät loistaen iloista odotusta.

 

Täytyy myöntää, että Anna tunsi vähäisen pistoksen sydämessään verratessaan sileätä mustaa puuvillasatiinihamettaan ja jokseenkin kömpelötekoista harmaata päällysnuttuaan Dianan sievään turkislakkiin ja siroon pikku nuttuun. Mutta hän muisti ajoissa, että hänellä oli mielikuvitusta ja ymmärsi heti käyttää sitä hyväkseen.

 

Sitten saapuivat Dianan serkut, Murrayn tytöt Newbridgestä, ja he sulloutuivat kaikki yhdessä suureen häkkiin, joka kulki jalaksilla, syvään hautautuneina pehmeisiin vällyihin ja olkiin. Anna nautti ajomatkasta raittiustalolle; reki liukui niin kevyesti kotia, tasaisia teitä myöten, ja lumi narisi hevosen kavioitten alla. Oli komea auringonlasku ja lumipeittoiset kummut ja S:t Lorenzolahden sinisenmusta vesi kimaltelivat ja hohtivat kuin valtava helmiäis- ja safiirimalja, ääriään myöten täynnä viiniä ja tulta. Kulkusten kilinää ja etäältä kuuluvaa naurua, jonka olisi melkein voinut luulla metsän keijujen aiheuttamaksi, kuului kaikilta tahoilta.

 

— Oi, Diana, kuiskasi Anna, painaen Dianan puolihansikkaan peittämää kättä rekivällyn alla, eikö kaikki tyyni ole kuin ihanaa unta? Olenko todellakin saman näköinen kuin tavallisesti? Tunnen itseni niin toisenlaiseksi, että sen mielestäni pitäisi ehdottomasti näkyä ulkomuodostani.

 

— Olet erittäin suloisen näköinen, sanoi Diana, joka äskettäin oli saanut kohteliaisuuden eräältä serkultaan ja arveli, että hänen pitäisi antaa sen mennä eteenpäin. — Sinulla on mitä kaunein väri.

 

Illan ohjelman muodosti sarja pelkkiä "karmivia" ihanuuksia — ainakin yhdelle salin kuulijakunnasta, joka siirtyi toisesta autuaallisesta tunnelmasta toiseen. Kun Prissy Andrews, puettuna heleänpunaiseen silkkipuseroon, helminauha pyöreän valkean kaulansa ympärillä ja eläviä neilikoita hiuksissa — huhu kertoi, että opettaja oli lähettänyt noutamaan niitä koko tuon pitkän matkan kaupungista saakka häntä varten — nousi korokkeelle ja lausui, mitä tapahtui yössä, "min tummuuteen ei ykskään tähti tuika", vapisi Anna jännityksestä ja osanotosta; kun kuoro lauloi "Yli niityn kukkasarjain", katseli Anna kattoon, ikäänkuin se olisi ollut täyteen maalattu enkelinpäitä, ja kun sitten Tom Sloane sanoin ja elein esitti "Tuhman Jussin markkinaretken", nauroi Anna niin, että hän houkutteli kaikki ympärillään olijatkin nauramaan, enemmän siksi, että oli niin herttaisen hauskaa katsella häntä kuin siksi, että olisi pannut arvoa tuolle jokseenkin kuluneelle markkinasukkeluudelle.

 

Ja kun herra Phillips esitti Marcus Antoniuksen monologin Cesarin ruumiin ääressä ja antoi äänelleen mitä sydäntäjärkyttävimmän sävyn — katsoen joka lauseen lopussa Prissy Andrews'iin — tunsi Anna, että hän voisi nousta ja ryhtyä kapinaan siinä paikassa, jos vain yksi ainoakin Rooman kansalainen näyttäisi esimerkkiä…

 

Vain yksi ainoa ohjelmanumero ei voinut herättää hänen mielenkiintoaan. Kun Gilbert Blythe lausui "Linna Reinillä", otti Anna esiin Rhoda Murrayn lainakirjan ja luki sitä, kunnes hän oli lopettanut, ja hän istui jäykkänä ja liikkumattomana Dianan taputtaessa käsiään, kunnes niitä poltti ja pakotti.

 

Kello oli yksitoista, kun he tulivat kotiin, nautinnoista kylläisinä, mutta onnellisina siitä tietoisuudesta, että heillä vielä oli jäljellä huvi jutella keskenään kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Kaikki näyttivät nukkuvan, ja talo oli pimeä ja äänetön. Anna ja Diana sipsuttivat varpaillaan eteiseen, pitkään ja kapeaan huoneeseen, josta vei ovi vierashuoneeseen. Eteisessä oli miellyttävän lämmin, ja huonetta valaisi vielä himmeästi melkein loppuunpalaneen takkatulen hohde.

 

— Riisuutukaamme täällä, sanoi Diana. — Täällä on niin lämmintä ja suloista.

 

— Eikö olekin ollut äärettömän hauskaa? huokasi Anna ihastuneena. — Ajatteles, miten hienoa saada nousta korokkeelle ja lausua! Luuletko, että meitä milloinkaan pyydetään sitä tekemään, Diana?

 

— Kyllä, tietysti, myöhemmin. He tahtovat aina suuria tyttöjä ja poikia lausumaan. Gilbert Blythe lausuu usein, ja hän on vain kaksi vuotta meitä vanhempi. Oi, Anna, kuinka voitkaan istua siellä ja olla olevinasi, ikäänkuin et kuuntelisikaan häntä? Kun hän tuli riviin "On toinen tyttö muudan, sisko ei hän mulle…" niin katsoi hän suoraan alas sinuun.

 

— Diana, sanoi Anna arvokkaasti, sinä olet tosin paras ystäväni, mutta en edes sinun voi sallia puhua minulle tuosta… henkilöstä. onko sinulla yöpaita ylläsi? Juoskaamme siis kilpaa nähdäksemme, kuka tulee ensin vuoteeseen!

 

Ehdotus oli Dianalle ylen mieluinen. Molemmat pienet valkopukuiset olennot lensivät pitkän huoneen läpi ja vierashuoneen oven kautta, jonka he hiljaa olivat avanneet etukäteen, ja hypähtivät melkein samaan aikaan valtavalla loikkauksella leveään vuoteeseen. Ja silloin — liikkui jotain hyvin suurta ja paksua heidän allaan, kuului puhkumista ja voivottelua, ja joku kirkaisi puoleksi tukahtuneella, kiukkuisella äänellä:

 

— Mitä maailmassa tämä merkitsee?

 

Anna ja Diana eivät koskaan päässeet selvyyteen siitä, miten he tulivat alas vuoteesta ja huoneesta ulos. He tiesivät vain, että uuden, kauhistuneen rientomarssin jälkeen he olivat vapisevina ja varpaillaan hiipien yläkerrassa.

 

— Oi, kuka se oli, — mitä se oli? kuiskasi Anna, hampaat kalisten kylmästä ja säikähdyksestä.

 

— Se oli Josephine täti, läähätti Diana tukehtumaisillaan naurusta. — Oi, Anna, se oli Josephine täti — miten hän nyt sitten lieneekin tullut sinne. Se oli hirveätä — se oli todellakin hirveätä — mutta oletko koskaan ollut mukana niin hauskassa jutussa, Anna?

 

— Kuka on Josephine täti?

 

— Hän on isän täti ja asuu Charlottetownissa. Hän on kauhean vanha — varmaankin yli seitsemänkymmenvuotias — enkä luule, että hän on koskaan ollut pikku tyttö. Odotimme häntä tänne käymään, vaikka emme näin pian. Hän on kauhean pikkumainen ja kursaileva ja tulee nostamaan hirveän melun tästä, sen tiedän. Niin, nyt saamme mennä nukkumaan Minnie Mayn luokse, eikä kukaan ihminen usko, miten hän potkii…

 

Neiti Josephine Barry ei tullut aamukahville seuraavana päivänä.

Rouva Barry hymyili ystävällisesti molemmille pikku tytöille.

— No, oliko teillä hauskaa eilen illalla? Koetin pysyä hereillä, kunnes tulitte kotiin, sillä tahdoin kertoa teille, että Josephine täti oli tullut ja että teidän vuoteenne olivat yläkerrassa. Toivottavasti ette häirinneet kilttiä vanhaa tätiämme, Diana.

 

Diana vaikeni varovaisesti, mutta hän ja Anna vaihtoivat varkain syyllisennäköisinä hymyilyjä pöydän yli. Anna kiiruhti kotiin aamiaisen jälkeen ja jäi siten onnelliseen tietämättömyyteen siitä kotoisesta rajuilmasta, joka pian räjähti Barryn perheen päitten yläpuolella. Mutta iltapuoleen lähetti Marilla hänet asialle rouva Lynden luo.

 

— Vai niin, sinä ja Diana siis miltei säikäytitte kuoliaaksi vanhan neiti Barryn eilen illalla? sanoi rouva Lynde ankaralla äänellä, mutta veitikkamainen pilkahdus silmässä.

 

— Rouva Barry pistäytyi täällä äsken Carmodyyn mennessään. Hän oli pahoillaan ja suuttunut. Vanha neiti Barry oli kauhean pahalla päällä, kun hän nousi ylös aamulla, ja silloin on leikki kaukana, niin paljon tiedän minä. Ja Dianan kanssa hän ei tahtonut puhuakaan.

 

— Se ei ollut Dianan syy, sanoi Anna katuvaisena.

 

— Syy oli minun. Minä sen keksin, että juoksisimme kilpaa eteisen päästä päähän nähdäksemme, kuka voisi olla ensiksi vuoteessa.

 

— Sen tiesin! sanoi rouva Lynde tyytyväisin ilmein, kuten ainakin profeetalla, jonka ennustus on käynyt toteen.

 

— Tiesin, että tuo ajatus oli sinun aivoistasi kotoisin. Niin niin — pienet syyt, suuret seuraukset! Vanha neiti Barry tuli viipyäkseen koko kuukauden, ja nyt hän sanoo, että hän ei viivy päivääkään kauemmin, vaan lähtee takaisin kaupunkiin huomenna, huolimatta sunnuntaista ja kaikesta… Hän olisi lähtenyt tänään, jos hevonen olisi ollut vapaa. Nii-in, Anna! Ja hän oli luvannut kustantaa Dianalle neljännesvuoden pianotunnit, mutta nyt kai se kaikki raukenee tyhjiin… Ei hän halua tehdä mitään tuollaisen villikissan hyväksi!… Barrylla on kai tänään ollut kuumat paikat, arvaan minä. Vanhatäti on rikas, ja he tahtovat mistä hinnasta tahansa pysyä hänen suosiossaan. Tätä ei rouva Barry tietystikään sanonut minulle, mutta minä ymmärrän kokolailla ihmisluontoa, sanon minä.

 

— Minulla sitten on surkean huono onni, valitti Anna.

 

— Aina minä satun tuottamaan ikävyyksiä itselleni ja parhaille ystävilleni — niille, joiden puolesta muuten tahtoisin vuodattaa sydänvereni… Voitteko sanoa minulle, mitä minun on tehtävä, rouva Lynde?

 

— Se johtuu siitä, että sinä olet niin huimapäinen etkä ajattele nenääsi pitemmälle, lapsi… Jos saat päähänpiston, niin se on heti toteutettava päätäpahkaa, kuinka mieletön se sitten lieneekin.

 

— Niin, mutta juuri siinähän onkin suurin hauskuus, väitti Anna. — Jokin ajatus syntyy aivoissa — niin hauskana ja nokkelana — se on toteutettava heti verekseltään… Jos tuhlaa aikaa arveluihin, livahtaa koko juttu käsistä. Ettekö itse ole koskaan huomannut sitä, rouva Lynde?

 

Ei, rouva Lynde ei ollut huomannut. Ja hän ravisti viisasta päätään.

 

— Sinun täytyy oppia ajattelemaan hiukan, Anna, siinä koko juttu. Sinä voit totta tosiaan tietämättäsi syöksyä suurempiinkin vaaroihin kuin siististi laitettuun vierashuoneen vuoteeseen.

 

Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti pienelle sukkelalle kokkapuheelleen, mutta Anna istui miettiväisenä. Kun hän oli sanonut rouva Lyndelle jäähyväiset, suuntasi hän kulkunsa suoraan sänkipeltojen poikki Mäntymäelle. Diana tuli häntä vastaan keittiön ovessa.

 

— Oliko hän kauheasti suuttunut, teidän Josephine tätinne? kuiskasi

Anna.

— Kyllä, sen saat uskoa, vastasi Diana hihitystään hilliten ja luoden pelokkaan katseen olkansa yli lukittuun salinoveen. — Hän oli niin vihainen, että hän ihan hyppi. Ja kuinka hän torui, Anna! Hän sanoi, ettei hän ikinä ole nähnyt näin huonosti kasvatettua tyttöä ja että vanhempieni pitäisi hävetä minun vuokseni… Hän aikoo lähteä huomenna, sanoo hän. Ja minulle se on aivan samantekevää — mutta ei isälle ja äidille.

 

— Miksi et sanonut heille, että minä olin saanut aikaan koko kommelluksen? kysyi Anna.

 

— Voitko uskoa minusta jotain sellaista? sanoi Diana loukkaantuneena. — Minä en ole mikään juorukello minäkään, ja minä olin aivan yhtä syyllinen kuin sinäkin.

 

— No niin, silloin puhun itse siitä hänelle, sanoi Anna päättäväisesti.

 

Diana tuijotti.

 

— Anna Shirley, sitä et tarkoita!… Sinä olet mieletön — hän syö sinut elävältä.

 

— Älä nyt tee minua pelokkaammaksi kuin jo olen! pyysi Anna. — Niin, minä tiedän nyt, miltä tuntuu astua leijonanhäkkiin… Mutta minun täytyy tehdä se. Syy oli minun, ja se täytyy minun nyt tunnustaa. onneksi minulla on ollut aika paljon harjoitusta tunnustamistyössä…

 

— Niin, hän istuu salissa, sanoi Diana. — Voit mennä sisään, jos sinua se huvittaa. Minä en uskaltaisi. Enkä luule sinun saavan aikaan niin hituistakaan.

 

Tämän rohkaisun jälkeen Anna kokosi kaiken rohkeutensa, meni päättäväisesti salin ovelle ja naputti varovasti. Terävä "sisään!" oli seurauksena.

 

Neiti Josephine Barry, laihana, jäykkänä ja pyntättynä istui kutoen tarmonsa takaa tulen ääressä. Hänen kiukkunsa ei suinkaan ollut vielä jäähtynyt, ja hänen silmänsä katsoivat tiukasti kultasankaisten silmälasien läpi. Hän kääntyi ympäri tuolissaan, odottaen näkevänsä Dianan. Sen sijaan hänen katseensa kohtasi kalpeaposkisen tytön, jonka suuret silmät ilmaisivat omituista epätoivon ja aran kauhun sekotusta.

 

— Mikä kapine sinä olet? kysyi Josephine Barry ilman muita muodollisuuksia.

 

— Olen Vihervaaran Anna, sanoi pieni vieras vapisevalla äänellä, pannen kätensä ristiin hänelle ominaisella eleellä. — Ja hyvä neiti, tulen tunnustamaan.

 

— Tunnustamaan mitä?

 

— Että oli yksinomaan minun syyni, että me hyppäsimme teidän vuoteeseenne eilen illalla. Minä juuri sen keksin. Diana ei koskaan olisi ajatellut mitään sellaista, siitä olen varma. Diana on hyvin siivo ja hieno tyttö, neiti Barry. Niin että sen vuoksi on hyvin väärin syyttää häntä, sitä te ette saa tehdä.

 

— En saa? Hm!… Parhaan temppunsa Anna todellakin teki hypätessään! Ja kaiken huippu on, että sellaista voi tapahtua kunniallisessa ja säädyllisessä talossa!

 

— Mutta mehän vain leikimme, puhkesi Anna taas puhumaan. — Minun mielestäni teidän pitäisi antaa meille anteeksi, neiti Barry, nyt kun olemme pyytäneet sitä. Suokaa anteeksi ainakin Dianalle, olkaa niin kiltti, ja antakaa hänen saada pianotunteja. Diana on iloinnut niin kovin saadessaan oppia soittamaan, ja minä tiedän parhaiten, miltä tuntuu iloita jostain asiasta etukäteen ja sitten jäädä ilman sitä. Jos teidän täytyy olla jollekin loukkaantunut, niin olkaa loukkaantunut minulle! Ennen maailmassa olin tottunut siihen, että ihmiset olivat minulle epäystävällisiä, joten voin sietää sitä paljon paremmin kuin Diana.

 

Vanhan neidin silmät olivat kadottaneet paljon terävästä ilmeestään, ja ne olivat sen sijaan alkaneet tuikkia, ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa huvitettu. Mutta hän sanoi kuitenkin sangen ankarasti:

 

— Minun mielestäni ette voi puolustautua sillä, että vain leikitte. Kun minä olin nuori, saivat totta tosiaan pikku tytöt välttää sellaista leikkiä. Sinä et tiedä, mitä merkitsee, kun pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen herää suloisesta unestaan siihen, että kaksi suurta tytönköntystä tulla romahtaa niskaan.

 

— En tiedä sitä, mutta voin kuvitella, sanoi Anna innokkaasti. — Olen varma siitä, että sen on täytynyt olla hyvin häiritsevää… Mutta asettukaahan meidän tilallemme, neiti Barry. onko teillä mielikuvitusta? Sillä silloin se käy päinsä helpommin. Me emme tienneet, että vuoteessa nukkui ketään ihmistä, ja te säikäytitte meidät miltei kuoliaaksi. Se on kauheimpia tapauksia, mitä koskaan olen kokenut… Emmekä me saaneetkaan nukkua vierashuoneen vuoteessa, kuten meille oli luvattu… Te olette varmaankin tottunut nukkumaan vierashuoneessa. Mutta koettakaahan kuvitella, miltä teistä tuntuisi, jos olisitte pieni orpo tyttönen, jonka osalle ei koskaan olisi tullut sellaista kunniaa…

 

Terävä katse oli tällä haavaa kokonaan kadonnut. Neiti Barry päästi kun päästikin kuuluville naurahduksen — äänen, joka saattoi Dianan, siinä kun hän seisoi keittiön oven ulkopuolella odottaen mykän tuskan vallassa, huoahtamaan syvään helpotuksesta.

 

— Pelkään, että minun mielikuvitukseni on hieman hidas — on niin pitkä aika siitä kun olen sitä käyttänyt, sanoi täti. Kaikki riippuu katsantotavasta… Istuppas nyt ja kerro vähän, mikä sinä oikein olet miehiäsi.

 

— Anteeksi, mutta en voi sitä tehdä, vastasi Anna suurella varmuudella. — Tekisin sen mielelläni, sillä te näytätte mielenkiintoiselta naiselta ja te ehkä voisitte olla vieläpä sukulaissielukin, vaikka se ei olekaan luultavaa… Mutta minun on mentävä kotiin neiti Marilla Cuthbertin luo. Hän on hyvin hyvä neiti, joka on ottanut minut luokseen kasvattaakseen minut. Hän panee parastaan, mutta kehnoa jälkeä siitä sittenkin tulee. Te ette saa panna syytä hänen niskoilleen siitä, että minä hyppäsin vuoteeseen. Mutta ennenkuin lähden, tahtoisin vain mielelläni tietää, annatteko anteeksi Dianalle ja jäättekö Avonlea'hin niin kauaksi aikaa kuin aioitte alunpitäin.

 

— Ehkä jään, jos sinä tulet välistä tänne minua tervehtimään.

 

Samana iltana Josephine täti antoi Dianalle hopeisen rannerenkaan riippuvine hopeasydämineen ja kertoi perheen vanhemmille jäsenille, että hän oli purkanut matkalaukkunsa.

 

— Olen päättänyt viipyä vain tullakseni lähemmin tuntemaan tuon Vihervaaran tyttöletukan, sanoi hän aivan suorasukaisesti. — Hän huvittaa minua, ja minun iälläni tapaa harvoin huvittavaa ihmistä.

 

Marihan ainoa ajatus, kun hän kuuli jutun, oli: "Mitäs minä sanoin!"

— Mutta ei kenenkään muun kuin Matthew'n korva kuullut sitä.

Josephine täti viipyi kuukautensa päähän ja vielä pitemmältäkin. Hän oli miellyttävämpi vieras kuin tavallisesti, sillä Anna piti häntä hyvällä tuulella. Heistä tuli maailman parhaat ystävät.

 

Kun neiti Barry meni kotiinsa, sanoi hän:

 

— Muistakin, Anna, että kaupunkiin tullessasi tulet minua tervehtimään, ja sinä saat maata ja nukkua minun kaikkein parhaassa vierasvuoteessani, sen lupaan.

 

— Josephine täti oli kuitenkin sukulaissielu, kun kaikki käy ympäri, uskoi Anna Marillalle. — Sitä en voinut uskoa ensi näkemältä, mutta se hän on. Siitä ei pääse perille heti paikalla, kuten Matthew'ssa, mutta tovin kiiluttua sen huomaa. Sukulaissielut eivät sentään ole niin harvinaisia, kuin ensin luulin…

分享到：