Oli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia kannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen joukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat kuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä iltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt kaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.

 

Myöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen innostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että "jos siitä jotain tulee", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi siis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa — voihan Thomas ainakin hoitaa hevosen — sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen innostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa tilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri, otti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan vartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.

 

Tapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa täysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja Matthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan. Iloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset jääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla ja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi päähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän silmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane Andrews oli hänelle lainannut samana päivänä.

 

Jane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se todellakin "karmi", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla sitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija seuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä hyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan olisikaan siellä.

 

— Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?

 

— En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen torkahduksestaan.

 

— Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin olisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä lukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria synkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää, Matthew.

 

— Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew lohduttaen. — Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra Phillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä olet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia. "Nopeita edistysaskelia" — ne ovat hänen omat sanansa. On tosin ihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on kehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.

 

Matthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli "erinomainen".

 

— Luulen varmasti, että geometria luistaisi minulta paremmin, jos hän vain tahtoisi olla muuttamatta kirjaimia, valitti Anna. — Opettelen väitteen ulkoa niillä kirjaimilla, jotka ovat kirjassa, mutta sitten hän piirtää sen mustalle taululle ja panee aivan toiset kirjaimet, ja silloin hän saattaa minut kokonaan pois tolalta… Minun mielestäni on kehnoa opettajan tehdä tuolla tavoin, kun hän kerran tietää… Nyt me luemme myöskin geologiaa, ja minä olen viimeinkin saanut selville mistä johtuu, että maantiet ovat punaisia. Se tuntuu hyvin hauskalta… Olisipa hauska tietää, minkälaista Marillalla ja rouva Lyndellä on. Heillä on tietenkin hyvin hauskaa. Rouva Lynde sanoo, että koko Kanada joutuu hunningolle, niin kehnosti kun asioita hoidetaan Ottawassa, ja että valitsijoiden pitäisi tietää, mikä on kysymyksessä… Hän sanoo, että jos vain me naiset saisimme äänestää, niin olisi hirveän paljon voitettu. Mitä Matthew äänestää?

 

— Olen konservatiivinen, vastasi Matthew arvelematta. Hänen vanhoillinen katsantokantansa oli osa hänen uskontoaan.

 

— Silloin olen minäkin samoin, julisti Anna varmalla äänellä. — Se oli hauska kuulla, sillä Gilb— tarkoitan muutamat koulun pojista ovat radikaaleja. Herra Phillips on varmaankin myös radikaali, sillä Prissy Andrewsin isä kuuluu heihin, ja Ruby Gillis on sanonut, että kun nuori mies tavoittelee tyttöä, niin on hänen aina mukauduttava tytön äidin kantaan uskonnossa ja isän politiikassa. onko se totta, Matthew?

 

— Niinpä niin, kunhan sen vain tietäisi, sanoi Matthew.

 

— onko Matthew koskaan pitänyt mistään tytöstä?

 

— Hm — en, enpä luule pitäneeni, sanoi Matthew, jonka harrastukset eivät koskaan olleet suuntautuneet eroottiselle taholle.

 

Anna mietti leuka käden nojassa.

 

— Se lienee sentään aika metkaa — rakkaus ja tuo tuollainen. Vai mitä, Matthew? Ruby Gillis sanoo, että kun hän tulee suureksi, niin hän kokoaa ympärilleen oikein monta kosijaa ja antaa heidän liehua, sanoo hän… Mutta sitä minä en ymmärrä, olisi kai parempi, että olisi vain yksi ainoa, josta pitäisi enemmän kuin kaikista muista yhteensä, ja jonka kanssa olisi kihloissa ja vaihtaisi sormuksia. Ruby Gillis on tietenkin hyvin selvillä sellaisista asioista, sillä hänellä on niin monta isoa sisarta, ja rouva Lynde sanoo, että Gillis'in tytöt ovat menneet kaupan kuin lämmin leipä… Herra Phillips menee sinne ja istuu Prissyn luona melkein joka ilta. Hän sanoo auttavansa häntä läksyissä, mutta Miranda Sloane aikoo myös pyrkiä seminaariin, ja hänhän tarvitsisi apua paljon kipeämmin kuin Prissy, sellainen pöhköpää kun hän on. Mutta koskaan ei Herra Phillips mene häntä auttamaan iltasin — ei, johan nyt! Tässä maailmassa on niin paljon sellaista, jota en lainkaan ymmärrä, Matthew.

 

— Niin, enpä ole minäkään sinua paljon nokkelampi, Jumala paratkoon, sanoi Matthew.

 

— Nyt on minun sentään lopetettava läksyni. En anna itselleni lupaa koskeakaan uuteen kirjaan, jonka Jane minulle lainasi, ennenkuin saan ne valmiiksi. Mutta se on hirveä kiusaus, Matthew. Vaikka käännyn selinkin kirjaan, näen sen edessäni aivan selvästi. Jane sanoi, että hän itki niin lukiessaan sitä, että hän tuli sairaaksi. Olen hullaantunut kirjoihin, jotka ovat niin liikuttavia, että täytyy itkeä… Nyt luulen kuitenkin, että minun täytyy viedä se saliin ja lukita se hillokaappiin ja antaa teille avain. Ja muistakaakin, Matthew, te ette saa antaa minulle takaisin avainta, ennenkuin olen lukenut läksyni loppuun — ei edes vaikka pyydän ja rukoilen teitä polvillani… Käy kyllä päinsä sanoa, että on vastustettava kiusausta, mutta on paljon helpompi vastustaa sitä, jos ei pääse avaimeen käsiksi. Juoksenko sitten alas kellariin noutamaan meille muutamia paleltuneita omenia — niitä, joista Marilla sanoi, ettei maksa vaivaa säilyttää niitä kauempaa? Eikö Matthew haluaisi paria paleltunutta omenaa?

 

— Niin, se ei ehkä olisi hullumpaa, sanoi Matthew, joka ei koskaan maistanut paleltunutta omenaa, mutta tunsi Annan heikkouden niihin nähden.

 

Annan juuri voitonriemuisena noustessa kellarista käsissään lautanen täynnä ruskeanpunaisia täplikkäitä omenia, kuului ulkoa kiireisten askelten ääntä jäätyneillä eteisen palkeilla, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennätettiin keittiön ovi auki. Sisään hyökkäsi Diana Barry, kuolonkalpeana ja läähättäen, vain huivi heitettynä pään yli. Anna päästi hämmästyksissään käsistään sekä kynttilän että lautasen, ja lautanen, kynttilä ja omenat pyörivät sikin sokin alas kellarin rappusia. Omenat löysi seuraavana aamuna, herkullisesti peittyneinä sulaneeseen taliin, Marilla, joka poimi ne ylös ja kiitti kaitselmusta siitä, ettei tuli ollut päässyt irti.

 

— Mikä on hätänä, Diana? huusi Anna. — onko äitisi viimeinkin ottanut taipuakseen?

 

— Oi, Anna, tule kaikin mokomin heti! pyysi Diana hätäisenä. — Minnie May on niin kauhean sairas — hänen kaulansa on niin kipeä ja on kuin hän olisi tukehtumaisillaan… Mary Joe sanoo, että se on kuristustautia — ja isä ja äiti ovat ajaneet kaupunkiin, eikä ole ketään, joka voisi hakea lääkärin. Minnie May on niin huono, ja Mary Joe ei tiedä, mitä on tehtävä — oi, Anna, pelkään niin kauheasti!

 

Matthew kurkotti sanaakaan sanomatta ottamaan hattunsa ja takkinsa, livahti Dianan ohi ja katosi pimeälle pihalle.

 

— Nyt hän valjastaa tamman, ja sitten hän ajaa Carmodyyn hakemaan lääkäriä, sanoi Anna, joka kiireesti pukeutui päällysnuttuun ja turkislakkiin. — Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin jos hän olisi sen sanonut selvin sanoin. Matthew ja minä olemme sellaisia sukulaissieluja… Osaan lukea hänen ajatuksensa hänen tarvitsematta virkkaa halaistua sanaa.

 

— En luule hänen tapaavan ketään tohtoria kotona, nyyhkytti Diana.

— Tiedän, että tohtori Blair meni kaupunkiin, ja luulen tohtori

Spencerin menneen sinne myöskin. Oi, Anna!

— Älä itke, Diana pieni, sanoi Anna rohkaisevasti. — Tiedän tarkalleen, kuinka kuristustautisia on hoidettava. Sinä unohdat, että rouva Hammond sai kolmasti kaksoiset. Kolmen kaksoisparin lapsentyttönä ollessaan saa ainakin aika paljon kokemusta… Heillä oli koko sarjalla kuristustauti vuoronperään. Odotappas, niin otan oksetusjuuripullon mukaan — teillä ei ehkä ole sellaista pulveria kotona. Se sulattaa liman, ja sitten hän saa kunnollisesti hikoilla. Tule nyt, niin alamme luikkia!

 

Molemmat pikku tytöt juoksivat ulos käsi kädessä ja riensivät pitkin Rakastavaisten polkua ja suoraan poikki sänkipellon, sillä lunta oli liian vahvasti, jotta he olisivat voineet valita lyhemmän metsätien. Anna oli vilpittömästi pahoillaan pikku Minnie Mayn vuoksi, mutta hän nautti kuitenkin romanttisuudesta, mikä liittyi tähän kiireiseen kulkuun läpi pimeyden ja lumen pienen, avuttoman olennon tautivuoteelle… Ja oli suloista saada jakaa tämä romanttisuus sukulaissielun ja ymmärtävän ystävättären kanssa.

 

Ilta oli selkeä ja kylmä, mustaa ebenholtsia pimentopaikoissa ja välkkyvää hopeata lumipeittoisilla rinteillä suuret tähdet tuikkivat äänettömissä avaruuksissa, ja siellä täällä erottautuivat tummat, suippolatvaiset hongat huurteisine oksineen, jotka kahisivat tuulessa. Annan mielestä oli ihastuttavaa kiitää eteenpäin tässä synkän kauniissa, salaperäisessä ympäristössä, käsikädessä pikku ystävättärensä kanssa, josta hän niin kauan oli ollut erotettuna.

 

Pikku Minnie May, kolmivuotias, oli todellakin hyvin sairas. Hän makasi keittiön sohvalla, levottamana ja kuumeessa, ja hänen käheä, koriseva hengityksensä kuului yli koko talon. Mary Joe, hyväluontoinem, leveäkasvoinen ranskalaistyttö, jonka kanssa rouva Barry oli sopinut, että hän hoitelisi lapsia hänen poissaollessaan, oli avuton ja hölmistynyt, aivan kykenemätön, jos hän todella olisi voinut jotain keksiä.

 

Anna osoitti heti sekä neuvokkuutta että ripeyttä.

 

— Niinhän toki, Minnie Maylla on kun onkin kuristustauti, hän on hyvin huono, mutta olen nähnyt sellaisia, joitten asiat ovat olleet vieläkin hullummin… Ennen kaikkea meidän täytyy saada runsaasti kuumaa vettä. Mikä tilkkanen tuo on, jonka hän on pannut tulelle kamarissa? Kas niin, nyt olen täyttänyt sen reunojaan myöten, ja sinä, Mary Joe, voit työntää vähän enemmän halkoja uuniin. En tahdo loukata tunteitasi, mutta arvelen kuitenkin, että tällaiset asiat olisit voinut huomata itsestäsikin.

 

Nyt riisun pikku Minnie Mayn ja panen hänet vuoteeseen, ja sinä, Diana, koetat haalia kaikki pehmeät ja lämpimät huopapeitteet, mitä teillä on. Nyt hänen on kaikkein ensiksi otettava annos oksennusjuurikasta.

 

Minnie May näytti happamelta nähdessään teelusikan pulvereineen, mutta Anna ei ollut suotta aikojaan kasvattanut kolmea kaksoisparia. Minnie May sai luvan kauniisti niellä, ei ainoastaan yhtä teelusikan täyttä, vaan kaksi, kolme lisäksi, pitkän, levottoman yön kuluessa, kun molemmat pikku tytöt kärsivällisesti hoitivat pientä potilasta ja hyväätarkoittava ja uuttera Mary Joe työnsi niin paljon halkoja uuniin, että oikein kohisi, ja lämmitti niin paljon vettä, että se olisi riittänyt vaikka sairashuoneelliselle kuristustautipotilaita.

 

Kello oli kolme, kun Matthew saapui lääkärin kanssa, sillä hänen oli täytynyt kulkea koko matka Spencervale'en saakka saadakseen hänet käsiinsä. Mutta käänne oli jo tapahtunut. Minnie May oli paljon parempi ja nukkui levollisesti.

 

— Erään kerran jouduin kauhean tuskan valtaan, kertoi Anna. — Hän tuli huonommaksi ja huonommaksi, kunnes hän oli paljon sairaampi kuin Hammondin kaksoiset konsanaan olivat — ei edes viimeinen pari. Luulin todellakin, että hän tukehtuisi. Annoin hänelle joka ainoan pulverimurusen, mitä minulla oli pullossa, ja kun hän nieli viimeisen, sanoin itselleni — en Dianalle tai Mary Joelle, sillä en tahtonut tarpeettomasti säikäyttää heitä, mutta minun täytyi sanoa se itselleni keventääkseni tunteitani: "tämä on viimeinen, heikko toivo, ja pelkään sen olevan turhaa." Mutta jonkun minutin kuluttua hän sai yskityksi ylös aika paljon limaa, ja silloin hän tuli heti paremmaksi. Tohtori voi kuvitella, kuinka keveältä ja iloiselta minusta tuntui, sillä sitä ei voi sanoin ilmaista… Tiedättehän, että on muutamia asioita, joita ei voi sanoin ilmaista.

 

— Ymmärrän, nyökäytti tohtori.

 

Hän katsoi Annaan, ikäänkuin hän juuri hänen yhteydessään olisi ajatellut yhtä ja toista, jota ei voinut sanoin ilmaista. Mutta myöhemmin hän puhui suunsa puhtaaksi Minnie Mayn isälle ja äidille.

 

— Tuo pieni punatukkainen tyttö, jonka Cuthbertit ovat ottaneet, on verrattoman terhakka otus. Hän on pelastanut teidän pienokaisenne hengen, niin paljon voin teille sanoa; ellei häntä olisi ollut, niin en olisi mitään voinut saada aikaan, kun vihdoinkin ennätin perille. Hänellä näyttää olevan arvostelukykyä ja mielenmalttia aivan hämmästyttävässä määrässä hänen ikäisekseen lapseksi. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista kuin hänen silmänsä, kun hän kertoi minulle, missä tilassa hän löysi sairaan pienokaisen ja mihin hän sitten ryhtyi.

 

Anna kulki kotiin jäätävässä talviaamussa, silmäluomet raskaina unettoman yön jälkeen, mutta pakinoiden uupumatta Matthew'n kanssa, heidän käydessään yli leveän, lumipeittoisen kentän ja vaahteroiden huurteesta kimaltelevan katoksen alitse.

 

— Oi, Matthew, eikö tämä ole ihmeellinen aamu! Maailma on aivan sen näköinen, kuin olisi Jumala sen keksinyt ihan omaksi silmiensä iloksi… Puut seisovat tuolla, niin että luulisi voivansa puhaltaa ne pois — puh! Kuinka iloinen olen, että elän maailmassa, jossa on huurretta ja valkeata lunta!… Nyt olen iloinen myöskin siitä, että rouva Hammond sai kolme paria kaksoisia. Ellei hän olisi niitä saanut, niin että olisin voinut saada harjoitusta heissä, niin en olisi tiennyt, miten minun olisi ollut meneteltävä Minnie May n suhteen. Nyt kadun, että olin välistä huonolla tuulella rouva Hammondin luona kaksoisten tähden… Mutta oi, Matthew, kuinka minua nukuttaa! En voi mennä kouluun. En voisi pitää silmiäni auki, ja vastaisin aivan päin mäntyä… Mutta hyvin vastenmielisesti jään kotiin, sillä silloin tulee Gil— joku muu luokan ensimäiseksi ja onpa kiperää työtä kimpuroida jälleen yläpäähän… Multa mitä kiperämpi paikka, sitä tyytyväisempi on mieli, kun vihdoinkin onnistuu, vai mitä?

 

— Niinpä niin, sinä kyllä selviät, sanoi Matthew ja katsoi Annan

pieniin kalpoihin kasvoihin, joissa oli mustat varjot silmien alla.

— Sinun on todellakin mentävä vuoteeseen ja nukuttava kylliksesi.

Minä huolehdin kaikista askareistasi.

Anna meni hyvällä omallatunnolla vuoteeseen ja nukkui niin sikeästi ja niin kauan, että aika oli vierähtänyt pitkälle valkeaan ja ruusunhohteiseen talvi-iltapäivään, kun hän lopulta heräsi ja laskeutui keittiöön, jossa Marilla, joka sillä aikaa oli tullut kotiin, istui ja kutoi.

 

— Saitteko nähdä pääministerin? huudahti Anna heti. — Minkä näköinen hän oli, Marilla?

 

— Niin, ei häntä valittu pääministeriksi suinkaan kauneutensa perusteella, sanoi Marilla. — Minkälainen nenä tuolla miehellä olikaan!… Mutta puhua hän osasi. Olin ylpeä siitä, että olen konservatiivinen. Mutta Rakel Lynden mielestä, joka on liberaali, hän ei tietenkään kelvannut mihinkään. Päivällisesi on uunissa, Anna, ja voit ottaa itsellesi hiukan luumuhilloa kaapista. Voin arvata, että olet nälkäinen. Matthew on puhunut minulle, mitä on tapahtunut yöllä. Sanonpa, että oli suuri onni, että tiesit miten menetellä. Itse olisin ollut neuvoton, sillä en ole milloinkaan ollut läsnä kuristustautikohtauksessa. Kas niin, hillitse jutteluhaluasi siksi kunnes olet saanut vähän ruokaa nielaistuksi…

 

Näen kasvoistasi, että sinulla on joukottain uutisia kerrottavana, muitta rauhoitu, ne kestävät kyllä vielä neljännestunnin viivytyksen.

 

Marillalla oli jotain kerrottavaa Annalle, mutta hän ei sanonut sitä juuri sillä hetkellä, sillä hän tiesi, että jos hän niin tekisi, kohoisi Annan hämmästys ja ihastus sellaiseen asteeseen, ettei hän enää omistaisi ajatustakaan niin ala-arvoiselle asialle kuin nälälle tai päivällisruualle. Vasta sitten kuin Anna oli kaapinut pienen luumuhillolautasensa pohjan, sanoi Marilla:

 

— Rouva Barry on ollut täällä iltapäivällä, Anna. Hän tahtoi tavata sinua, mutta en viitsinyt sinua herättää. Hän sanoi sinun pelastaneen Minnie Mayn hengen ja että hän oli hyvin pahoillaan käytöksestään rypäleviinin yhteydessä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, ettei sinun tarkoituksesi suinkaan ollut juottaa Dianaa — niin, emme viitsi mainita tuota rumaa sanaa — ja hän toivoo, että sinä suot hänelle anteeksi ja tulet Dianan kanssa yhtä hyväksi ystäväksi kuin ennenkin. Saat mennä sinne häntä tervehtimään nyt tänä iltana, jos haluat, sillä Diana ei saa mennä ulos ovesta, niin pahoin hän vilustui yöllä. Anna kulta, pyydän sinua — älä nyt lennä suoraan ilmaan!

 

Tämä varotus oli tuskin tarpeeton — sellaisella vauhdilla ponnahti Anna ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja kasvoja valaisi melkein kirkastunut ilme.

 

— Oi, Marilla, saanko juosta nyt heti — pesemättä astioita? Pesen astiat takaisin tultuani, mutta minun on mahdotonta tuhertaa jossain niin epäromanttisessa työssä kuin astioiden pesussa tällä jännittävällä hetkellä.

 

— No niinpä juokse sitten, sanoi Marilla aivan mukautuvaisena. — Mutta Anna — oletko mieletön? Tule heti takaisin ja ota jotain yllesi!… Hm — yhtä hyvin voisin huutaa tuulelle. Hän juoksi ilman sekä lakkia että päällysnuttua. Kas, kuinka hän kiitää läpi puutarhan hiukset liehuen jälessään! On ainakin syytä olla kiitollinen, jos hän ei hanki kuolemantautia vilustumisesta.

 

Anna tuli tanssien kotiin purppuranpunaisessa talvihämärässä. yli lumisten lakeuksien. Kaukana lounaassa tuikki suuri, loistava iltatähti taivaalla, joka kaartui kalpean kullanvärisinä ja keveän punervissa vivahteissa hohtavanvalkeitten kenttien ja tummien notkelmien yllä, missä havumetsä kasvoi tiheänä. Kulkusten kilinä lumipeittoisten harjujen keskellä helähteli kirkkaana ja vienona kuin keijukaisten kellonsoitto, mutta se ei kaikunut suloisemmin kuin laulu Annan sydämessä ja huulilla.

 

— Nyt näette edessänne täydellisesti onnellisen ihmisen, Marilla, ilmoitti hän. Niin, minä olen niin onnellinen — huolimatta punaisesta tukastani. Juuri tällä hetkellä tunnen kohonneeni punaisen tukkani yläpuolelle. Rouva Barry otti minut syliinsä ja itki ja sanoi, että hän katui kovasti ja ettei hän koskaan voisi oikein palkita minulle sitä mitä olin tehnyt… Tunsin itseni kauhean noloksi, Marilla, mutta sanoin niin kohteliaasti kuin taisin: "En kanna mitään kaunaa teitä kohtaan, rouva Barry. Vakuutan teille nyt viimeisen kerran, ettei koskaan ollut tarkoitukseni saattaa Dianaa humalaan, ja täten vedän unhotuksen harson menneisyyden yli." Minun mieleistäni tämä oli sangen arvokas tapa ilmaista ajatuksiaan, vai mitä, Marilla? Tunsin, että kokosin vähän hehkuvia hiiliä rouva Barryn pään päälle. Sitten Dianalla ja minulla oli niin ihastuttavan hauskaa yhdessä. Diana näytti minulle erästä uutta virkkaustapaa, jonka hän oli oppinut tädiltään Carmodyssa. Ei ainoakaan ihminen Avonleassa osaa siitä, ja lupasimme toisillemme juhlallisesti olla koskaan opettamatta sitä kenellekään muulle.

 

Siinä on muutamia pieniä hauskoja solmuja, jotka tehdään pelkistä pylväistä… Diana antoi minulle kauniin kortin, jonka ympäri kiertää ruusukiehkura, ja sen keskellä on säkeet:

 

    "Jos kohtalo ystäväks' mulle sun soi

    Ei muu kuin kuolo meit' erottaa voi."

Ja se on totta, Marilla. Aiomme pyytää herra Phillipsin antamaan meidän jälleen päästä yhteen istumaan, niin saa Gertie Pye mennä Minnie Andrewsin viereen. Meillä oli hurjan hieno teeillallinen. Rouva Barry otti esille parhaan teekalustonsa, Marilla, aivan kuin minä olisin ollut oikea vieras… Minua oikein hytkäytti nähdessäni sen. Ei kukaan ole milloinkaan ennen ottanut esille parasta kalustoaan minun tähteni. Meillä oli ruodotonta ja nahatonta anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta kahdenlaisen hillon kera, Marilla. Rouva Barry kysyi minulta, halusinko teetä ja sanoi: "isä, miksi et ojenna leipäkoria Annalle?" On varmaan äärettömin hauskaa olla aikuinen, Marilla, kun kaikkea noin tarjoillaan ja persvedeerataan pöydässä…

 

— Oh niin, meneehän se, sanoi Marilla hieman huokaisten.

 

— Joka tapauksessa, kun minä tulen täyskasvuiseksi, jatkoi Anna, puhuttelen aina pikku tyttöjä, ikäänkuin hekin olisivat aikuisia, enkä koskaan naura, kun he käyttävät suuria sanoja… Se loukkaa niin tunteita, tiedän sen omasta surullisesta kokemuksestani… Teen jälkeen Diana ja minä keitimme nekkuja. Nekut eivät tulleet oikein hyviä; se johtui kai siitä, ettei Diana enkä minä ollut keittänyt sellaisia ennen. Minun piti sekoittaa pataa. Dianan voidellessa paperimuotteja, ja silloin unohdin sen kokonaan ja annoin sen palaa pohjaan, ja sitten panimme muotit eteisen lattialle jäähtymään, ja kissa astui yhteen muottiin, niin että olimme pakotetut viskaamaan sen pois… Mutta kamalan hauskaa se oli joka tapauksessa. Sitten pois lähtiessäni rouva Barry pyysi minun käymään heillä niin usein kuin voin, ja Diana seisoi ikkunassa ja heitti lentosuukkoja jälkeeni koko matkan aina Rakastavaisten polulle asti. Vakuutan Marillalle, että olen oikein halukas rukoilemaan tänä iltana, ja aion myös sepittää aivan uuden, kauniin iltarukouksen oikein kiittääkseni Jumalaa.

分享到：