— Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä, vai mitä? Minun käy sääliksi ne, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta juuri tätä heillä ei ole… Ja ajatteles vielä, miten hauskaa on, että meillä on niin kaunis koulutie!

 

— Niin, tätä on paljon hupaisempi kulkea kuin suurta maantietä, joka on niin pölyinen ja kuuma, sanoi käytännöllisillä avuilla varustettu Diana, joka paraillaan tirkisteli eväslaukkuunsa ja itsekseen teki laskelmia. Jos nuo kolme herkullista ja mehevää viinimarjatorttua, jotka siellä olivat, jaettaisiin kymmenelle tytölle, kuinka monta palasta saisi silloin kukin tyttö?

 

Avonlean pienet koulutytöt panivat aina "yhteen" tuomansa aamiaiset, ja jos joku olisi rohjennut yksinään tai vain yhdessä parhaan ystävänsä kanssa nauttia kolme viinimarjatorttua, olisi hän ainaiseksi saanut sen maineen, että hän oli "kauhean saita". Mutta ah — kolme pientä torttua kymmenelle tytölle — sehän olisi vain suupala kullekin…

 

Tie, jota Anna ja Diana kulkivat kouluun, oli todellakin kaunis. Ei edes mielikuvituksessaan Anna voinut luoda mitään kauniimpaa, ja silloin voi käsittää!… Isoa maantietä kulkeminen olisi ollut ylen epäromanttista, mutta käydä pitkin Rakastavaisten polkua ja ohi "Kuiski, kuiski paju!"'n tai Orvokkien laakson tai Koivukäytävän oli kai romanttista jos mikään.

 

Rakastavaisten polku alkoi Vihervaaran keittiökasvitarhasta ja painui syvälle metsään niin pitkälle kuin Cuthbertin tilukset ulottuivat. Lehmät kulkivat tavallisesti sitä tietä eräille laidunmaille, ja talvisin ajettiin halkokuormia kotiin sitä pitkin. Anna oli keksinyt nimen oltuaan kuukauden Vihervaaralla.

 

— Tiedän kyllä, ettei siellä kulje mitään rakastavaisia selitti hän Marillalle, mutta Diana ja minä luimme paraillaan erästä hirveän hauskaa kirjaa, ja siinä on muuan Rakastavaisten polku. Siksi meilläkin piti olla sellainen, arvelimme me. Nimi on suloinen, eikö totta? Ja minä pidän erikoisesti tästä polusta, siksi että siellä voin nauraa ja huutaa niin paljon kuin tahdon, ilman että ihmiset kysyvät, olenko oikein viisas…

 

Anna meni aamulla yksin ulos ja seurasi Rakastavaisten polkua aina purolle asti. Täällä oli Diana häntä vastassa ja molemmat pikku tytöt kulkivat sitten yhdessä vaahteroiden tuuheitten latvojen alla, kunnes he tulivat pienelle portaalle. Siinä he jättivät polun, kulkivat herra Barryn haan läpi ja "Kuiski, kuiski, paju!"'n ohi. Toisella puolen "Kuiski, kuiski, pajua" oli Orvokkien laakso — pieni vihanta aukeama herra Bellin suuren metsän siimeksessä.

 

— Tietenkään siellä ei ole orvokkeja nyt, kertoi Anna Marillalle, mutta Diana sanoo, että keväisin siellä on niität tuhansittain — siksi olemme nimittäneet sen Orvokkien laaksoksi. Dianan mielestä minä olen niin kätevä keksimään hyviä nimiä tuossa paikassa. On toki hauskaa olla kätevä jossakin… Mutta Diana keksi Koivukäytävän. Annoin hänen pitää sen, sillä hän halusi sitä niin kovin, mutta olisin kylläkin voinut keksiä jotain runollisempaa kuin pelkkä Koivukäytävä… Eihän ole mikään taito keksiä sellaista nimeä! Mutta Koivukäytävä on joka tapauksessa kauneimpia paikkoja koko maailmassa, sen saatte uskoa, Marilla!

 

Niin se olikin. Muutkin ihmiset, jotka olivat nähneet enemmän kuin

Anna, ajattelivat samoin, kun he joskus sattuivat eksymään sille.

Se oli pieni, kapea, polveileva polku, joka kiemurteli ylös loivaa rinnettä suoraan herra Bellin metsän läpi, jonne valo pujottelihe heleänvihreitten lehvien lomitse sitä reunustivat pitkin pituuttaan hoikat nuoret koivut, valkorunkoiset ja notkeaoksaiset. Sanajalkoja ja tähtikukkia, kieloja ja mustakoison tulipunaisia vesoja kasvoi siellä tiheissä rykelmissä ja ilma oli alati täynnä hienoa ryydin tuoksua ja lintujen maanittelusäveliä ja metsätuulten huminaa puunlatvoissa. Jos kulki hiljaa — Annalle ja Dianalle se sattui ehkä kerran kuukaudessa — voi sattua, että näki kaniinin loikkivan tien poikki.

 

Alhaalla laaksossa yhtyi polku suureen valtatiehen, ja sitten oli koulumatkasta jälellä enää kuusia kasvava mäki.

 

Avonlean koulutalo oli valkoiseksi kalkittu rakennus, matalakattoinen ja leveäikkunainen. Se oli sisustettu lujilla vanhanaikuisilla pulpeteilla, joita voi avata ja sulkea, ja joitten kannet olivat täyteen riipustellut koululasten nimikirjaimia ja hieroglyfisiä kirjoituksia kolmen sukupolven ajalta. Koulutalo sijaitsi kappaleen matkan päässä tiestä, ja sen takana oli hämärä hongikko ja puro, jonne kaikki lapset aamuisin asettivat maitopullonsa, jotta ne pysyisivät viileinä ja tuoreina varhaiseen päivällistuntiin saakka.

 

Monta salaista pelon syytä mielessään Marilla syyskuun ensimäisenä päivänä katseli Annan kouluun menemistä. Anna oli sellainen omituinen tyttö. Kuinka hän sopisi toisten lasten kanssa? Ja kuinka maailmassa hän voisi pitää suunsa kiinni koulutunneilla?

 

Mutta kaikki kävi paremmin kuin Marilla oli uskaltanut toivoa. Anna tuli illalla kotiin loistavalla tuulella.

 

— Luulen kyllä, että tulen viihtymään koulussa, ilmoitti hän. — Vaikka opettajan laita onkin vähän niin ja näin… Koko ajan hän kiertelee viiksiään ja tuijottaa Prissy Andrews'iin. Hänhän on mukamas täysikasvuinen… Hän on kuusitoistavuotias ja aikoo pyrkiä Charlottentowniin seminaariin ensi vuonna. Tillie Boulter sanoo, että opettaja on korviaan myöten rakastunut häneen. Hänellä on hyvin kaunis hipiä ja kihara, ruskea tukka, jonka hän pöyhöttää niin hienosti korkealle… Hän istuu takimmaisena pitkässä rivissä, ja opettaja istuu myöskin enimmäkseen siellä — käydäkseen hänen kanssaan läpi läksyt, kuten hän sanoo. Mutta Ruby Gillis sanoo nähneensä, kuinka hän kirjoitti jotain Prissyn kivitaululle, ja kun tämä luki sen, niin tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi ja hän huokasi — Ruby Gillis sanoo luulevansa, ettei sillä ollut kerrassaan mitään tekemistä läksyjen kanssa…

 

— Anna, älä koskaan vastedes rohkene puhua opettajastasi siinä äänilajissa, sanoi Marilla terävästi. — Sinä et käy koulua vilkuillaksesi uteliaana ympärillesi ja kuunnellaksesi tuhmia loruja. Sinulle hän voi aina jotain opettaa, ja sinä menet sinne oppimaan. Et koskaan enää saa tulla kotiin ja tuoda tarjolle sellaisia juttuja. — No, sinä esiinnyt kaiketi taitavasti ja kiltisti.

 

— Tottahan toki, sanoi Anna tyytyväisellä äänellä. — Se ei muuten ollut niin vaikeata kuin olin luullut. Istun Dianan vieressä. Paikkamme on aivan ikkunan ääressä, ja voin katsella ulos Tummalle, päilyvälle aallokolle. Koulu on täynnä hauskoja tyttöjä, ja meillä oli kauhean hupaista päivällistunnilla. On niin hauskaa, kun saa leikkiä niin monen kiltin tytön kanssa. Mutta Dianasta pidän tietysti eniten, ja tulen aina pitämään. Minä jumaloin Dianaa.

 

Olen kauhean paljon jälessä toisista. He ovat kaikki viidennellä luokalla, ja minä olen vasta neljännellä, ja se on minun mielestäni niin harmittavaa… Tänään meillä oli lukemista ja maantietoa ja Kanadan historiaa ja lausuntoa. Herra Phillips sanoi, että minun oikeinkirjoitukseni oli hirveätä, ja hän nosti kivitauluni ylös, niin että kaikki voivat sen nähdä — reuna täynnä pukkeja… Häpesin niin, Marilla, se ei ollut kiltisti tehty sitä kohtaan, joka oli siellä ensi kertaa… Ruby Gillis antoi minulle omenan, ja Sophie Sloane lainasi minulle sievän heleänpunaisen kortin, jossa oli kirjoitus: "Saanko saattaa teitä kotiin?" Hän saa sen takaisin huomenna. Ja Tillie Boulter antoi minun lainata helmisormustaan koko iltapäiväksi. Saanko ottaa muutamia vahahelmiä vintinsäiliössä olevasta vanhasta neulatyynystä tehdäkseni niistä sormukseni? ja oi Marilla — Jane Andrews sanoi minulle, että Minnie Mac Pherson sanoi hänelle, että hän kuuli Prissy Andrewsin sanovan Sarah Gillis'ille, että minulla oli hyvin kaunis nenä… Marilla, se on ensimäinen kohteliaisuus, mitä olen saanut koskaan elämässäni, ettekä voi uskoa, miten ihmeelliseltä se tuntui! Marilla, onko minulla todellakin kaunis nenä? Tiedän, että te aina sanotte; totuuden.

 

Nenäsi on kyllä hyvin mukiinmenevä, vastasi Marilla lyhyesti.

 

Salaa hän arveli, että Annan nenä oli tavattoman hyvinmuodostunut, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut sanoa sitä.

 

Tämä oli kolme viikkoa sitten, ja tähän asti oli kaikki käynyt hyvin. Ja nyt, tänä raikkaana syyskuun aamuna sipsuttelivat Anna ja Diana sangen hilpein mielin Koivukäytävää pitkin, kaksi onnellisinta pikku tyttöä Avonleassa.

 

— Luulisin, että Gilbert Blythe tulee tänään kouluun, sanoi Diana. — Hän on ollut serkkujensa luona vieraana New Brunswickissa koko kesän, ja hän tuli kotiin vasta lauantai-iltana. Ja hän tekee ihan kauheasti kiusaa tytöille. Hän voi piinata toisen ihan hengiltä…

 

Dianan äänenpaino ilmaisi, että hän piti parempana antaa piinata itsensä hengiltä kuin säilyttää sen.

 

— Gilbert Blythe? sanoi Anna. — Eikö juuri hänen nimensä ole kirjoitettuna seinälle heti sisäänkäytävän viereen ja Julia Bellin nimi sen yläpuolelle?

 

— On, sanoi Diana ja keikahutti päätään. — Mutta en luule hänen olevan hiventäkään ihastunut Julia Belliin. Olen kuullut hänen sanovan, että hän on oppinut kertomataulun hänen kesakoistaan.

 

— Älä puhu minulle kesakoista, sanoi Anna. — Se ei ole hienotunteista, kun minulla on niitä niin paljon. Mutta minun mielestäni on hyvin tuhmaa töhriä poikien ja tyttöjen nimiä yhteen seinille. Tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaisi panna minun nimeni yhteen jonkun pojan nimen kanssa. Eipä silti, että kukaan tekisi sitä, tietenkään, kiiruhti hän lisäämään.

 

Anna huokasi. Hän ei tahtonut nimeänsä kirjoitettavan seinälle. Mutta oli kuitenkin hieman nöyryyttävää tietää, ettei olisi mitään vaaraa siitä, että se tapahtuisi.

 

— Pyh, sehän on vain leikkiä, sanoi Diana, jonka mustat silmät ja kiiltävät hiuspalmikot olivat niin julmasti käyneet Avonlean poikien sydämille, että hänen nimensä kummitteli holvikattoisen eteisen seinällä varmaankin puolen tusinan muun nimen yhteydessä. — Äläkä luulekaan, että sinä itse pääset vapaaksi! Charlie Sloane on suorastaan ihastunet sinuun. Hän sanoi äidilleen — äidilleen, kuuletko että sinä olet koulun terhakin tyttö. Se lienee toki parempaa kuin olla hauskan näköinen.

 

Ei, sitä se ei ole, vastasi Anna kuten ainakin todellinen pikku nainen, mikä hän oli — Tahdon olla mieluummin kaunis kuin sukkela. Enkä voi sietää Charlie Sloanea. En kärsi poikia, jotka mulkoilevat silmillään kuten hän. Jos joku kirjoittaisi minun nimeni yhteen hänen kanssaan, niin en tiedä, mitä tekisin, mutta on hauskaa istua ylimmällä paikalla luokassa.

 

Nyt saat Gilbertin luokallesi, sanoi Diana, ja hän istuu tavallisesti aina ylimpänä. Mutta hän on vasta neljännellä luokalla, vaikka hän pian täyttää neljätoista. Neljä vuotta sitten oli hänen isänsä sairaana ja hänen täytyi mennä Albertaan hoitamaan terveyttään, ja Gilbert sai seurata mukana. Siellä he olivat melkein kolme vuotta, ja Gil ei käynyt juuri lainkaan koulua, ennenkuin he tulivat takaisin. Tästä lähtien sinulla varmaan tulee olemaan vaikeata pitää ylin paikkasi, Anna.

 

— Se ei tee mitään, vastasi Anna kiireesti. — Ei todellakaan voi ylpeillä istuessaan yhdeksän- ja kymmenvuotisten pikkulasten etunenässä. Minut muutettiin sinne eilen, kun osasin kirjoittaa "Ranskan vallankumous". Josie Pye istui ylinnä, ja voiko ajatella — hän katsoi kirjaan! Herra Phillips ei sitä nähnyt, mutta minä näin. Ja minä loin häneen sellaisen katseen, saat uskoa, että hän tuli punaiseksi kuin pioni ja kirjoitti väärin kuitenkin.

 

— Nuo Pye'n tytöt ovat oikeita marakatteja, sanoi Diana suuttuneena, heidän kavutessaan porrasta pitkin suurelle maantielle. Voitko ajatella, eilen Gertie pani maitopullonsa minun paikalleni puroon. En puhu hänelle sanaakaan sen jälestä.

 

Herra Phillipsin ollessa huoneen toisessa päässä ja auttaessa Prissy

Andrews'ia vaikean laskuesimerkin katkaisussa, kuiskasi Diana Annalle:

— Tuolla istuu Gilbert Blythe oikealla keskikäytävän toisella puolen, Anna. Kurkistappas häneen ja katso, eikö hän sinun mielestäsi ole hauskan näköinen?

 

Anna kurkisti määrättyyn suuntaan. Hänellä oli siihen mainio tilaisuus, sillä Gilbert Blythe oli kokonaan vajonnut kiinnittämään nuppineulalla Ruby Gillis'in pitkää keltaista palmikkoa — tyttö istui hänen edessään olevalla penkillä — tämän penkin selkänojaan. Hän oli pitkä poika, jolla oli ruskea, kiharainen tukka, veitikkamaiset ruskeat silmät ja kiusottava myhäily suun ympärillä.

 

Hetkisen kuluttua nousi Ruby Gillis kiireesti mennäkseen luokan eteen näyttämään yhteenlaskua opettajalle. Hän töksähti takaisin penkille päästäen pienen huudahduksen ja luuli, että hänen hiuksensa lähtisivät juurineen päästä. Kaikki katsoivat häneen ja herra Phillips tuijotti häneen niin ankarasti, että Ruby alkoi itkeä. Gilbert oli kaivanut nuppineulan jälleen ulos ja tutki maantiedettään maailman vakavimmin kasvoin. Mutta kun hämmennys oli hieman asettunut, katsoi hän Annaan ja iski hänelle silmää, kasvoissa kuvaamattoman kujeileva ilme.

 

— Minun mielestäni Gilbert Blythe on kyllä hauskan näköinen, uskoi Anna Dianalle. — Mutta hän on kauhean tunkeilevainen. Ei ole hienoa iskeä silmää tytölle, jota ei ensinkään tunne.

 

Mutta vasta iltapäivällä alkoi tapahtua suurempia tapahtumia.

 

Herra Phillips istui kaukana eräässä nurkassa ja auttoi Prissy Andrews'ia eräässä saksalaisessa verbimuodossa, ja muut oppilaat tekivät jokseenkin mitä halusivat, syödä matustivat omenanraakiloita, kuiskailivat, piirustelivat ukkoja kivitauluilleen ja ajelivat heinäsirkkaparkoja, joilla oli oikeat purjelangasta tehdyt valjaat, edestakaisin pulpetinkansilla. Gilbert Blythe istui ja koetti saada Anna Shirley'tä katsomaan itseensä, mikä täydellisesti epäonnistui, sillä Anna Shirley oli tällä hetkellä kokonaan unohtanut ei ainoastaan Gilbert Blythen läsnäolon, vaan joka ainoan muunkin Avonlean koulun oppilaan. Hän ei muistanut edes itse koulua, vaan istui leukaansa käteen nojaten ja katse kiinnitettynä pieneen siniseen pilkahdukseen Tummasta, päilyvästä aallokosta, jonka voi nähdä hänen ikkunastaan. Hän oli kaukana poissa väriloistoisilla haavemailla, eikä kuullut eikä nähnyt mitään paitsi omia ihmeellisiä näkyjään.

 

Gilbert Blythe ei ollut tottunut näkemään vaivaa, jotta hän saisi tytön katsomaan itseensä, saamatta sitten mitään vaivannäön palkaksi. Hänen pitäisi katsoa häneen, tuon punatukkaisen Shirleyn tytön, jolla oli tuollainen pieni terävä leuka ja suuret silmät, joiden kaltaisia ei ollut kellään muulla tytöllä koko Avonleassa.

 

Gilbert kurottautui suoraan pulpettien välitse kulkevan käytävän yli, sieppasi Annan pitkän, punaisen palmikon päästä kiinni, piti sitä käsivarren mitan päässä itsestään ja suhahti kuuluvasti:

 

— Tuli on irti! Tuli on irti!

 

Silloin Anna loi häneen katseen, ja sellaisen että se tuntui.

 

Hän teki vielä muutakin. Hän syöksyi ylös, ja kaikki hänen ihanat tuulentupansa menivät murskaksi. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta, mutta hehku sammui pian ja sijalle kohosivat harmin ja nöyryytyksen kyyneleet.

 

— Sinä häijy, ilkeä poika! huudahti hän kiihkeästi. — Kuinka uskallat?

 

Ja — räiskis —! … Anna paiskasi kivitaulunsa Gilbertin päähän, niin että se — taulu, ei pää — pirstoutui tuhansiksi palasiksi.

 

Avonlean koulu nautti aina yllättävistä kohtauksista. Ja tämähän oli aivan tavattoman huvittava sitä lajia. Jokaikinen lapsi sanoi "oh!" sekä kauhistuneena että ihastuksissaan. Diana oli tukehtumaisillaan. Ruby Gillis, jolla oli herkät hermot, alkoi itkeä. Tommy Sloane päästi heinäsirkkanelivaljakkonsa karkuun saamatta sitä enää sen koommin käsiinsä, tuijottaessaan suu selällään Annaan ja rikkinäiseen kivitauluun.

 

Herra Phillips harppasi pitkin askelin ylös käytävää ja laski kätensä raskaasti Annan olalle.

 

— Anna Shirley, mitä tämä merkitsee? hän kysyi vihastuneena.

 

Anna ei vastannut. Oli liian paljon vaadittu heikolta inhimilliseltä olennolta pyytää häntä koko koulun edessä kertomaan, että joku poika oli sanonut "tuli on irti!" hänelle. Mutta Gilbert puuttui pelkäämättä puheeseen.

 

— Syy oli minun, herra Phillips. Minä tein hänelle kiusaa.

 

Herra Phillips ei välittänyt Gilbertistä.

 

— Mieltäni pahoittaa nähdä jonkun oppilaistani osoittavan sellaista kiivasta luonteenlaatua ja sellaista ilkeämielisyyttä, sanoi hän juhlallisella äänellä, ikäänkuin pelkästään se etu, että sai olla hänen oppilaansa, olisi omiaan poisjuurruttamaan kaikki pahat intohimot pienten epätäydellisten kuolevaisten olentojen sydämistä. — Anna, mene mustan taulun eteen ja seiso siellä iltapäivä loppuun.

 

Anna olisi äärettömän paljon mieluummin tullut ulos ajetuksi luokkahuoneesta; tämän kaltainen rangaistus oli hänen tuntehikkaalle luonteelleen julmaa. Hän totteli, jäykin, valkein kasvoin. Herra Phillips otti liidun ja kirjoitti taululle hänen päänsä yläpuolelle:

 

"Anni Shirley'llä on hyvin paha luonne. Anni Shirleyn täytyy oppia hillitsemään luonnettaan."

 

Ja sitten hän luki sen ääneen, niin että ensimäisellä valmistavalla luokalla olevatkin, jotka eivät osanneet lukea kirjoitusta, ymmärtäisivät kaiken.

 

Sitten sai Anna seisoa siellä jälellä olevan kouluajan tämä kirjoitus päänsä yläpuolella. Mutta hän ei itkenyt eikä seisonut alasluoduin silmin. Kiukku kuohui hänessä vielä liian voimakkaana, ja se piti häntä pystyssä, huolimatta kaikesta häpeästä ja mieliharmista. Suuttunein katsein ja posket tulipunaisina hän kohtasi sekä Dianan säälivän katseen että Charlie Sloanen harmistuneet päänpudistukset ja Josie Pyen pilkallisen hymyn. Mitä tulee Gilbert Blythe'iin, ei hän halunnut edes katsahtaakaan häneen. Ei koskaan hän tahtonut puhua hänen kanssaan.

 

Kun koulu oli loppunut, meni Anna ulos pää pystyssä. Gilbert Blythe seisoi ja odotti häntä portilla.

 

— Olen niin kauheasti pahoillani, kun tein pilkkaa tukastasi, Anna, kuiskasi hän murtuneella ja katuvaisella äänellä. — Olen todellakin pahoillani. Älä nyt kanna kaunaa!

 

Anna suhahti hänen ohitseen osoittamatta ainoallakaan katseella tai merkillä kuulleensa.

 

— Oi Anna, kuinka sinä saatoit!… huokasi Diana puolittain moittivasti, puolittain ihaillen, heidän kiivetessään mäkeä ylös.

 

— En koskaan anna anteeksi Gilbert Blythelle, sanoi Anna suurella varmuudella. — Ja herra Phillips kirjoitti nimeni i-llä päälle päätteeksi. Sieluni kärsi marttyyrin tuskia, Diana.

 

Dianalla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä marttyyri oli, mutta hän ymmärsi, että sen täytyi olla jotain hirveätä.

 

— Sinun ei pidä ottaa niin vakavasti sitä, että Gilbert laski leikkiä tukastasi, sanoi hän lohdutellen. — Hänhän ärsyttää ja pilkkaa kaikkia tyttöjä. Minua hän kiusottelee sillä, että tukkani on liian musta. Hän on sanonut minua "varikseksi" ainakin parikymmentä kertaa, mutta en vielä koskaan ole kuullut hänen sanovan anteeksipyynnön sanaakaan.

 

— On myöskin hirveän suuri ero siinä, sanotaanko varikseksi tai

saako kuulla, että "tuli on irti", sanoi Anna arvokkaasti. — Gilbert

Blythe on loukannut tunteitani äärimmäisen kiusallisella tavalla,

Diana.

On mahdollista, että myrsky olisi voinut asettua ilman enempiä kuohahteluja, ellei mitään muuta olisi tapahtunut. Mutta onnettomuus tulee harvoin yksin.

 

Avonlean koululapset viettivät usein päivällisloman poimimalla pihkaa herra Bellin kuusikosta, joka oli ylhäällä mäenrinteellä suuren laidunmaan toisella puolen. Sieltä he voivat pitää silmällä Eben Wrightin taloa, jossa opettaja asui täysihoidossa. Heti kun he näkivät herra Phillipsin astuvan sieltä ulos, pinkasivat he minkä kintuista pääsivät koulutaloa kohti, mutta kun välimatka sinne oli noin kolme kertaa pitempi kuin herra Wrightin talosta tuleva polku, tulivat he, säännöllisesti hengästyneinä ja läähättäen, noin kymmenen minuttia liian myöhään.

 

Seuraavana päivänä herra Phillips sai tuon hänet silloin tällöin valtaavan "puuskansa", jolloin hän tahtoi kitkeä pois vanhoja pahoja tapoja. Hän julisti ennen päivälliselle lähtöänsä, että hän odotti palatessaan tapaavansa kaikki oppilaat istumassa paikoillaan kuin kynttilät. Se, joka tulisi liian myöhään, saisi kärsiä rangaistuksen.

 

Kaikki pojat ja muutamat tytöt menivät kuten tavallisesti Herra Bellin kuusikkoon vakaasti aikoen jäädä sinne vain niin kauaksi, että he ehtisivät koota kylliksi pihkaa saadakseen "purun". Mutta oli ihanaa kuusten alla, ja pitkät keltaiset pihkasuikaleet loistivat puunrungoilla niin lumoavina kuin kaunein meripihka — he valikoivat ja kaivoivat irti ja pureskelivat ja samoilivat sinne tänne. Ja ensimäinen seikka, joka palautti heidät tietoisuuteen ajan kulusta, oli Jimmy Gloverin kimakka huuto; tämä oli kavunnut istumaan erään kunnianarvoisan vanhan kuusen latvaan.

 

— Opettaja tulee!

 

Tytöt, jotka olivat alhaalla tasaisella maalla, syöksyivät ensiksi tielle ja onnistuivat ennättämään kouluhuoneeseen viime sekunnilla. Pojat, joiden piti ehättää suorimaan itsensä alas puista, myöhästyivät, ja kaikista viimeksi tuli Anna — Anna, joka ei ensinkään ollut välittänyt poimia pihkaa, vaan oli aivan onnellisena vaeltanut yksinään kuusikon äärimmäiseen kolkkaan, jossa sanajalat ulottuivat hänen vyötäisiinsä, hiljalleen hyräillen itsekseen, sinikelloseppele hiuksilla, ikäänkuin hän olisi tämän yksinäisen, varjoisan paikan hengetär. Mutta Anna voi juosta kuin villipeto, ja nyt hän käytti pitkiä sääriään niin erinomaisella menestyksellä, että hän saavutti pojat ovella ja tuli kouluhuoneeseen yhdessä heidän kanssaan, juuri kun herra Phillips oli ripustamassa hattuaan naulaan.

 

Herra Phillipsin kiihkeä intoilu saada aikaan hyödyllisiä uudistuksia oli kärsinyt tappion, ja häntä ei todellakaan haluttanut vaivautua rankaisemaan tusinaa oppilasta. Mutta hänenhän täytyi toki jollain tavoin pitää kiinni sanoistaan, jotka tässä tapauksessa olivat sisältäneet uhkauksen. Hän katseli ympärilleen löytääkseen syntipukin ja tapasi heti sellaisen Annassa, joka oli vaipunut paikalleen, hengästyneenä ja huohottaen ja unohtunut sinikelloseppele riippuen toiselle korvalle, joka hänet ankarien silmien edessä saattoi näyttämään tavattoman pörröiseltä ja ryppyiseltä.

 

— Anna Shirley, koska näytät olevan niin ihastunut poikien seuraan, niin saat noudattaa haluasi koulutuntien loppuun, sanoi opettaja pisteliäästi.

 

— Ota kukat hiuksistasi ja mene istumaan Gilbert Blythen rinnalle!

 

Toiset pojat virnistelivät. Diana kalpeni osanotosta, poisti seppeleen Annan tukasta ja painoi kovasti hänen kättään. Anna tuijotti opettajaan kuin kivipatsaaksi muuttuneena.

 

— Kuulitko mitä sanoin, Anna? kysyi herra Philips ankarasti.

 

— Kuulin kyllä, vastasi Anna hitaasti, mutta en voinut uskoa, että tarkoititte totta.

 

— Voin vakuuttaa, että tarkoitin, sanoi opettaja tuolla ivallisella äänenpainolla, jota kaikki lapset, Anna eniten, inhosivat sydämen pohjasta. Se ei koskaan ollut saavuttamatta tarkoitustaan. — Tottele heti.

 

Silmänräpäyksen ajan Anna näytti siltä, kuin hän aikoisi ehdottomasti kieltäytyä. Mutta sitten hän ymmärsi, ettei ollut muuta neuvoa, nousi ylpeästi, kulki yli keskikäytävin, istuutui Gilbert Blythen rinnalle, laski käsivartensa pulpetinkannelle ja hautasi kasvonsa niihin. Ruby Gillis, joka näki vilauksen niistä, ennenkuin ne painuivat alas, kertoi toisille koulusta palatessa, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kauheata — ne olivat aivan kuin kalkittu seinä, rumia punaisia pikku täpliä siellä täällä.

 

Annalle tämä oli hirveintä, mitä ajatella voi. Olihan ikävää, että hänet yksin valittiin parinkymmenen lapsen joukosta, jotka olivat yhtä syyllisiä; vielä pahempi oli, että hänet määrättiin istumaan pojan rinnalle, mutta että tämä poika oli juuri Gilbert Blythe, oli loukkauksen ja nöyryytyksen huippu, joka täydellisesti mursi hänet, koko hänen sielunsa kuohui häpeästä ja voimattomasta kiukusta.

 

Aluksi toiset lapset katselivat häneen päin, vilkuilivat ja virnistelivät ja tyrkkivät toisiaan. Mutta kun Anna ei kertaakaan nostanut päätään ja Gilbert ahersi jakolaskunsa kimpussa sellaisella innolla, kuin olisi hän koko sielullaan siihen syventynyt, palasivat he pian omiin tehtäviinsä, ja Anna unohtui.

 

Kun herra Phillips kokosi ympärilleen historian lukijat, olisi Annan pitänyt mennä mukaan, mutta hän ei liikahtanut ja herra Phillips, joka juuri oli kirjoittanut muutamia riutuvia säkeitä "Priscillalle", ennenkuin hän oli koonnut oppilaat, mietti yhä erästä juonikasta loppusointua eikä huomannut, että Anna oli poissa.

 

Kun kukaan ei katsonut heihin päin, otti Gilbert pulpetistaan pienen helakanpunaisen sokerisydämen, jossa oli kultainen kirjoitus "Sinä olet suloinen", ja antoi sen liukua Annan toisen kyynärpään taipeeseen. Minkä jälkeen Anna kohottausi, otti punaisen sydämen varovasti sormenpäittensä väliin, pujahutti sen alas lattialle, jauhoi sen tomuksi korkonsa alla ja palasi jälleen kumaraan asentoonsa suvaitsematta luoda katsettakaan Gilbertiin.

 

Kun opetus oli lopussa, meni Anna takaisin pulpetilleen, kokoili tärkein ilmein kaiken, mitä hänellä siellä oli, kirjat ja kirjoitusvihot, kynän ja musteen, laskuvihon ja testamentin ja pinosi ne komeaksi kasaksi särkyneelle kivitaululleen.

 

Miksi otat kotiin kaiken tuon, Anna? ihmetteli Diana, heti kun he olivat tulleet maantielle. Hän ei ollut tohtinut ennen tehdä kysymystä.

 

— En tule enää takaisin kouluun, sanoi Anna.

 

Diana oli vähällä tukehtua hämmästyksestä ja tuijotti Annaan nähdäkseen, tarkoittiko hän todellakin, mitä hän sanoi.

 

— Antaako Marilla sinun jäädä kotiin? kysyi hän.

 

— Hänen on antaminen, sanoi Anna. — En koskaan mene kouluun — tuon miehen luo.

 

— Oi, Anna! — Diana oli itkuun purskahtamaisillaan. — Sinä olet sentään oikein ilkeä! Mihin minä ryhdyn? Nyt panee herra Phillips minut istumaan Gertie Pye'n viereen, senkin apinan — tiedän hänen tekevän niin, sillä Gertie Pye istuu yksin. Tule takaisin, pyydän sinua, kiltti, kulta Anna!

 

— Tekisin melkein mitä tahansa maailmassa sinun tähtesi, Diana, sanoi Anna surullisesti. — Antaisin silpoa itseni jäsen jäseneltä, jos voisin sinulle sillä tehdä palveluksen. Mutta tätä en voi tehdä, sitä älä minulta pyydä. Sinä vain kiihdytät mieltäni.

 

— Mutta ajattele kaikkea sitä hauskaa, minkä menetät, valitti Diana. — Rakennamme sellaisen hirvittävän hauskan uuden talon puron rannalle, ja ensi viikolla heitämme palloa. Et ole koskaan ollut mukana leikkimässä pallosilla, Anna — se on niin kamalan jännittävää! Ja me saamme oppia uuden laulun, Jone Andrews harjoittelee sitä jo paraillaan. Ja Alice Andrews on luvannut lainata meille uuden hauskan kirjan ääneen luettavaksi, kun istumme ulkona luonnon helmassa — sinähän olet niin ihastunut ääneenlukemiseen, Anna.

 

Mutta mikään ei voinut taivuttaa Annaa. Hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei tahtonut palata kouluun eikä herra Phillipsin luo, ja sen hän sanoi Marillalle kotiin tultuaan.

 

— Tyhmyyksiä, sanoi Marilla.

 

— Tämä ei ole lainkaan mitään tyhmyyksiä, sanoi Anna ja katseli Marillaa juhlallisin ja moittivin silmin. — Eikö Marilla ymmärrä, että minua on loukattu?

 

— En totta tosiaan jaksa kuulla tuota! Sinä menet kouluin huomenna aivan kuten tavallisesti.

 

— E-en toki. — Anna pudisti päätään. — En mene sinne takaisin, Marilla. Luen läksyjäni kotona ja olen niin kiltti kuin minulle ikinä on mahdollista ja istun hiljaa koko ajan jos se käy päinsä, tietenkin… Mutta kouluun en palaa, sen voin vakuuttaa.

 

Marilla näki jotain taipumattoman itsepintaista pilkistävän esiin Annan pikku kasvoista. Hän ymmärsi, että tulisi olemaan sangen vaikeata saada se taivutetuksi ja päätti viisaasti kylläkin toistaiseksi antaa asian olla sillään.

 

— Käväsenpä Rakelin luona keskustelemassa tästä hiukan, ajatteli hän. — Ei maksa vaivaa puhua Annan kanssa juuri nyt. Hän on pahoillamielin ja kiihdyksissä, ja aavistan, että hän voi olla pelottavan itsepintainen, jos hän kääntää sen puolensa… Mutta mikäli voin ymmärtää, on herra Phillips käyttäytynyt sangen arvostelukyvyttömästi. Vaikka sitä ei ikinä käy päinsä sanoa tytölle… Nyt juttelen asiasta tovin Rakelin kanssa. Hänellä on ollut kymmenen lasta koulussa, niin että hänellä kai pitäisi olla kokemusta. Hän muuten on ehkä jo onkinut tietoonsa koko tämän jutun.

 

Marilla tapasi rouva Lynden istumassa kehtopeitteensä ääressä yhtä hilpeänä ja ahkerana kuin tavallisestikin.

 

— Luulen, että aavistat asiani, sanoi hän hieman hämillään. Rakel rouva nyökkäsi.

 

— Se koskee kai hämminkiä, jonka Anna on saanut aikaan koulussa, voin arvata, sanoi hän. — Tillie Boulter oli kotiin menossa ja kertoi kaikki tyyni minulle.

 

— En lainkaan tiedä, mikä neuvoksi, sanoi Marilla.

 

— Hän sanoo, ettei hän mene takaisin kouluun. En ole ikänä nähnyt nulikkaa, jolla olisi sellainen itsetunto. Mutta olen odottanut ikävyyksiä aina siitä pitäen, kun hän alotti koulun. Ymmärsin, ettei tämä tyyni rauhallisuus voisi kestää kauan. Hänellä on tavattoman herkkätunteinen ja liioitteleva luonne. Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä, Rakel?

 

— Niin, koska pyydät minulta neuvoa, Marilla, sanoi rouva Lynde rakastettavasti — rouva Lynde ei tiennyt mitään parempaa kuin olla neuvonantajana — niin antaisin minä sinun sijassasi hänen tämän kerran saada tahtonsa perille; niin tekisin. Minun käsitykseni mukaan Phillips menetteli huonosti. Mutta olisi ylen ymmärtämätöntä linnustaa se lapselle, kuten käsität. Ja eilen hänellä tietysti oli täysi oikeus rangaista häntä vihanpurkauksesta. Mutta tänään — se oli toinen asia. Toisia, jotka tulivat liian myöhään samoin kuin Anna, olisi myöskin pitänyt rangaista, se on selvää. Ja minä en pidä siitä tavasta, että annetaan tyttöjen rangaistukseksi istua poikien vieressä. Mitä tuhmuuksia se nyt on olevinaan? Tillie Boulter oli niin sydämistynyt, että hän kähisi. Hän oli täydellisesti Annan puolella ja sanoi, että kaikki muut toverit olivat samoin. Anna näyttää joka tapauksessa voittaneen heidän suosionsa. En koskaan olisi uskonut, että hän niin hyvin tulisi toimeen heidän kanssaan.

 

— Sinun mielestäsi minun siis todellakin pitäisi antaa hänen jäädä kotiin? sanoi Marilla hämmästyneenä.

 

— Niin kyllä. Se tahtoo sanoa, antaisin hänen pysyä kotona niin kauan kuin hän itse haluaa, jos olisin sinun sijassasi. Sano minun sanoneeni, Marilla, viikon kuluttua hän on taas tyyntynyt ja menee mielellään omasta halustaan takaisin; mutta jos sinä pakoittaisit häntä, niin Herra tietää, mihin hän ryhtyisi, niin että viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimäinen. Mitä vähemmän hälinää nostamme tästä, sitä parempi, arvelen minä. Vaikka hän nyt laiskotteleekin viikkokauden, ei hän siinä paljon menetä. Herra Phillips ei ole lainkaan kykenevä opettaja. Hehän saavat telmiä ja elämöidä aivan niinkuin tahtovat; nuoremmat saavat pitää itse huolta itsestään, ja hän puuhailee vain suurten oppilasten kanssa, joita hänen on valmistettava seminaariin. Hän ei ikipäivinä olisi saanut virkamääräystään uudistetuksi, ellei hänen enonsa olisi istunut kouluneuvostossa ja osannut puhua puolestaan. Vakuutan, että kouluopetus tällä saarella — siitä en maksaisi pilaantunutta puolukkaakaan.

 

Rakel rouva ravisti päätään ikäänkuin ilmoittaakseen, että jos hän vain saisi paikan ja äänestysoikeuden kouluneuvostossa, saataisiin pian nähdä asioiden kulkevan toisessa järjestyksessä…

 

Marilla noudatti Rakel rouvan neuvoa, eikä puhuttu enää sanaakaan siitä, että Annan pitäisi palata kouluun. Hän luki läksynsä kotona, hoiti pikkuaskareensa ja leikki Dianan kanssa kylmässä, purppuranpunaisessa syyshämärässä. Mutta kohdatessaan Gilbert Blythen maantiellä tai tavatessaan hänet pyhäkoulussa, hän meni hänen ohitseen jääkylmää halveksumista osoittavin ilmein, jota ei rahtustakaan sulattanut Gilbertin ilmeinen pyrkimys hyvittää rikkomuksensa. Ei edes Diana onnistunut yrittäessään välittää rauhaa. Anna oli nähtävästi päättänyt vihata Gilbertiä elämänsä loppuun asti.

 

Mutta yhtä paljon kuin hän vihasi Gilbertiä, yhtä paljon hän rakasti Dianaa kaikella sillä rakkaudella, joka asui hänen lämpimässä pikku sydämessään — joka oli niin intohimoinen, olipa sitten kysymyksessä joko pitäminen jostain ihmisestä tai mitä voimakkain vastenmielisyyden tunteminen häntä kohtaan.

 

Eräänä iltana, kun Marilla tuli keittiökasvitarhasta sisään mukanaan kori vastapoimittuja omenia, tapasi hän Annan istumassa yksinään ikkunakomerossa, katkerasti itkien.

 

— Mikä nyt on hätänä, Anna? kysyi hän.

 

— Ah, siihen on syynä Diana, nyyhkytti Anna, — pidän niin äärettömästi Dianasta, Marilla. En voi elää ilman häntä. Mutta tiedän hyvin hyvästi, että kun olemme tulleet täysikasvuisiksi, Diana menee naimisiin ja lähtee tiehensä ja jättää minut yksin. Oi, mihin silloin ryhdyn? Vihaan hänen miestään — vihaan häntä niin… Olen kuvitellut mieliessäni kaiken — häät ja kaiken muun — Dianan pukeutuneena lumivalkeaan pukuun, huntu päässä, niin kauniina ja upeana kuin kuningatar… Ja minä olen myöskin morsiusneito, ylläni ihastuttava leninki puhvihihoineen, mutta murtunut sydän hymyilevien kasvojeni takana. Ja sitten sanon Dianalle jäähyväiset a-a-ainaiseksi…

 

Siinä Annan ääni petti, ja hän puhkesi mitä katkerimpiin nyyhkytyksiin.

 

Marilla kääntyi kiireesti pois salatakseen, kuinka hänen suupielensä nytkähtelivät. Mutta se oli liian myöhäistä — hän vaipui alas lähimmälle tuolille ja puhkesi niin sydämelliseen ja hänelle harvinaiseen nauruun, että Matthew, joka kulki ohi pihalla, hämmästyneenä pysähtyi. Oliko hän kukaan kuullut Marillan nauravan noin?

 

— Lapsi kulta, huohotti Marilla niin pian kuin hän sai ääneen; niin sinä istut ja kuvittelet puuta heinää!… Mutta ehkä sinun kuitenkin varmuuden vuoksi olisi syytä ulottaa koulusi uudelleen, niin ennätät hiukan aikaa olla hänen kanssaan yhdessä, ennenkuin hän menee naimisiin ja sinä alat vihata hänen miesparkaansa. Mitä sinä sanot ehdotuksestani?

 

分享到：