— No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.
Anna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena kolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli nuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut kankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se näytti voivan "pitää puoliaan". Toinen oli musta- ja valkoruutuista satiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä "pakan päänä", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta puuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla viikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.
Marilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin mukaan — suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään puseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari hihoja voi olla.
— Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.
— Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. —
Näen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä?
Eivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?
— Kyllä.
— No, miksi et sitten pidä niistä?
— Ne — ne eivät — ole kauniita, sanoi Anna vastahakoisesti.
— Kauniita! — Marilla ähkäisi halveksivasti. — Tiedätkö mitä, en lainkaan vaivannut päätäni pannakseni kokoon sinulle kauniita pukuja… Pyntätyt tyttölapset ovat pahinta, mitä tiedän. Nämä puvut ovat sieviä, järkeviä ja käytännöllisiä, ilman mitään rimsuja ja muita hetaleita, ja siinä on kaikki, mitä sinä saat nyt kesällä. Ruskea liinapuku ja sininen karttuunipuku kelpaavat erinomaisesti kouluun, kun alat sitä käydä. Satiinipuvun saat panna yllesi kirkkoon ja pyhäkouluun. Sinun täytyy olla tarkka ja varovainen niiden suhteen, etkä saa repiä niitä rikki. Minun mielestäni sinun pitäisi olla kiitollinen mistä hyvänsä päästessäsi mokomasta makkarannahasta, jossa tähän asti olet käynyt.
— Oi, minä olen kiitollinen, vakuutti Anna. — Mutta olisin ollut kuitenkin paljon kiitollisempi, jos — jos olisitte yhteen ainoaankin niistä laittanut rypytetyt hihat ja pienet kalvosimet… Rypytetyt puhvihihat ovat nyt niin muodissa… Oi, olisi synnyttänyt sellaisen tunnelman, tietäkääs Marilla, olla puettuna leninkiin, jossa on rypytetyt puhvihihat…
— Saat tulla toimeen ilman sitä tunnelmaa… Minulla ei ollut kangasta tuhlata puhvihihoihin. Minä puolestani pidän niitä naurettavina. Yksinkertaiset ja järkevät ovat minun makuuni.
— Mutta minä tahdon mieluummin näyttää naurettavalta, kun kaikki ihmiset ovat sellaisia, kuin yksinkertaiselta ja järkevältä ypö yksinäni, kivesti Anna surullisena.
— Niin, kaikkien kaunis ei ole samanlainen… Ripusta nyt varovasti uudet pukusi vaatekaappiisi ja istuudu sitten lukemaan pyhäkoululäksyäsi. Herra Bell on lähettänyt nimille "Johtotähden" ja huomenna saat mennä pyhäkouluun, sanoi Marilla ja katosi loukkaantuneena portaita alas.
Anna liitti kätensä yhteen ja katseli pukuja.
— Toivoin niin kovin, että yksi niistä olisi valkoinen ja puhvihihoilla varustettu, kuiskasi hän itku kurkussa.
Olen rukoillut sellaista — vaikka enpä juuri suuriakaan toivonut silti… En koskaan uskonut, että Jumalalla olisi Aikaa huolehtia pienen orpotytön vaatteista… Tiesin, että Marillasta kaikki riippui. onneksi voin kuvitella, että yksi niistä on lumivalkoista muslimia ja koristettu ihastuttavilla pitsireunuksilla, kolme puh via kummassakin hihassa.
Seuraavana aamuna Marilla tunsi, että hänen vaikea päänsärkynsä oli tulossa, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut mennä pyhäkouluun Annan kanssa.
— Saat mennä noutamaan rouva Lyndeä, Anna, sanoi hän. — Hän laittaa kyllä niin, että tulet oikealle luokalle. Muista käyttäytyä kiltisti ja taitavasti. Pysy paikallasi, kunnes saarna on ohi, ja pyydä rouva Lyndeä näyttämään sinulle penkkisi. Tässä on sinulle sentti kolehtiin. Älä töllistele ihmisiin äläkä vääntelehdi istuessasi penkillä. Kysyn sinulta tekstin palattuasi taas kotiin.
Anna lähti matkaan, moitteettomasti pukeutuneena kankeaan mustan ja valkean kirjavaan satiinihameeseen, jonka pituus oli kylläkin riittävä ja jota kaikkein vähiten voi sanoa veteläksi, mutta joka voimakkaasti korosti kaikkia tuon pienen laihan olennon kulmikkaisuuksia. Hattu oli pieni, litteä, puhdas merimieshattu, jonka täydellinen "hetaleitten" puute samaten oli murskannut useita Annan toiveita, hän kun salaisesti oli nähnyt suloisia näkyjä kukista ja nauhoista.
Kukista hän kuitenkin itse huolehti, ennenkuin hän tuli alas maantielle, sillä kun hän vähän matkan päässä Vihervaaran oikotieltä osui kultaiselle kedolle, joka oli täynnä huojuvia voikukkia, solmi Anna heti niistä paksun kiehkuran ja koristi sillä hattunsa. Mielipiteet työn tuloksesta voivat olla jakautuneet, mutta Anna itse oli ylen tyytyväinen, siinä iloisesti tepsuttaessaan pitkin maantietä pää pystyssä ja punaiset palmikot heilahdellen helakanpunaisen ja keltaisen kukkaisprameuden alla.
Kun hän saapui rouva Lynden asuntoon, oli tämä jo lähtenyt. Anna jatkoi säikähtämättä yksin tietään kirkolle. Sisällä asehuoneessa hän tapasi koko lauman pikkutyttöjä, kaikki enemmän tai vähemmän pyntättyjä valkeissa, heleänpunaisissa tai vaaleansinisissä puvuissa, ja kaikki töllistelivät he uteliain silmin keskellään olevaan pieneen muukalaiseen, jolla oli tuo omituinen pääkoriste. Avonlean pikkutytöt olivat jo kuulleet ihmeellisiä juttuja Annasta; rouva Lynde sanoi, että hänellä oli kauhean kiivas luonne; Jerry Buote, Vihervaaran renkipoika, kertoi, että hän puhui päättömyyksiä sekä itsensä että puiden ja kukkien kanssa. He töllistelivät häneen ja kuiskailivat toistensa kanssa laulukirjojensa takana. Ei kukaan tehnyt mitään lähestymisyritystä, ei silloin eikä lukemisen aljettua Annan istuessa sisällä neiti Rogersonin luokalla.
Neiti Rogerson oli keski-ikäinen nainen, joka oli pitänyt sunnuntaikoulua kaksikymmentä vuotta. Hänen opetustapansa oli sellainen, että hän esitti painetut kysymykset "Johtotähdestä" ja katsoi ankarasti sen kannen yli juuri siihen pikku tyttöön, jonka hän oli valinnut vastaamaan kysymykseen. Hän katsoi hyvin usein Annaan, ja kiitos Marillan pänttäyksen, Anna vastasi näppärästi. Voi kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ymmärsikö hän paljoakaan kysymyksistä enempää kuin vastauksistakaan.
Hän ei muuten pitänyt neiti Rogersonista, ja hän tunsi olevansa aivan onnettomalla mielellä — joka ainoalla pikku tytöllä luokassa oli puhvihihat. Annan mielestä oli elämä tungen vähän elämisen arvoinen ilman puhvihihoja — niissä mieluimmin vielä pienet kalvosimet alhaalla.
— No, mikäs tuntui pyhäkoulussa? kysyi Marilla Annan tullessa kotiin.
Koska seppele oli kuihtunut, oli Anna viskannut sen pois niitylle, joten Marilla ei päässyt selville sen olemassaolosta — ennenkuin myöhemmin viikon varrella.
— En pitänyt siitä ollenkaan. Siellä oli kauheata.
— Mutta Anna! huudahti Marilla moittivasti.
Anna istuutui keinutuoliin pitkään huoahtaen, suuteli erästä Silmienilon paisuvaa nuppua ja viittasi kädellään kukkivaan pelargoniaan.
— Niitten aika on varmaan tullut pitkäksi minun poissaollessani, selitti hän. — Niin, nyt minä kerron pyhäkoulusta. Käyttäydyin hyvin hyvästi, aivan kuin sanoitte minulle. Rouva Lynde oli jo mennyt, niin että jatkoin matkaani yksin. Menin sisään kirkkoon monien muiden pikku tyttöjen kanssa, ja istuuduin penkinkulmaan ikkunan lähelle, sillä välin kuin he jankuttivat säkeistöjään ja raamatunlauseitaan. Herra Bell luki kauhean pitkän rukouksen. Olisin väsynyt suunnattomasti, ennenkuin hän pääsi loppuun, ellen olisi istunut ikkunan ääressä. Mutta se antoi suoraan Tummalle, päilyvälle aallokolle, niin että katselin sitä ja kuvittelin koko joukon hauskuuksia.
— Se sinun olisi pitänyt jättää. Sinun olisi pitänyt kuunnella herra
Belliä.
— Mutta hän ei puhunut ensinkään minulle, sanoi Anna. — Hän puhui Jumalalle, eikä hän itsekään tuntunut olevan vähintäkään siitä huvitettu. Luulen, että hänen mielestään Jumala oli liian kaukana, jotta se maksaisi vaivan… Mutta minä luin pienen rukouksen itsekseni, sen tein. Siellä oli pitkä rivi valkeita koivuja, jotka riippuivat järven yli, ja auringonpaiste lankesi niiden keskelle ja välkehti vedessä… Oi, Marilla, se oli kuin kaunis uni, ja minä sanoin: kiitos tästä, hyvä Jumala! pari kolme kertaa.
— Et kai ääneen? sanoi Marilla levottomana.
— En, en, niin aivan hiljaa… Niin, sitten herra Bell vihdoin tuli valmiiksi, ja he sanoivat minulle, että minun pitäisi mennä luokkahuoneeseen neiti Rogersonin luokalle. Siellä oli kymmenen muuta tyttöä paitsi minua. Kaikilla heillä oli puhvihihat. Koetin kuvitella, että minullakin oli puhvit, mutta se ei käynyt. Miksi se ei käynyt? Oli niin helppoa kuin konsanaan kuvitella, että minulla oli puhvit, istuessani ylhäällä vinttikamarissa, mutta se oli kerrassaan mahdotonta siellä toisten joukossa, joilla oli oikeat puhvit…
— Ei sovi istua ajattelemassa hameenhihojaan pyhäkoulussa. Sinun olisi sen sijaan pitänyt ajatella läksyäsi. Toivon että taisit sen?
— Tottahan toki, ja sain antaa koko joukon vastauksia kysymyksiin. Neiti Rogerson kysyi niin hirveän monasti. Minun mielestäni ei hän tehnyt oikein vain tehdessään kysymyksiä. Olisi ollut niin paljon sellaista, jota minä olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en pitänyt sillä väliä, sillä en luule hänen olleen minkään sukulaissielun… Sitten lukivat muut pikku tytöt jotain, jota he nimittivät selitykseksi. Hän kysyi minulta, osaisinko minä sellaista. Minä vastasin kieltävästi, mutta että osasin lausua "Koira herransa haudalla", jos hän tahtoi. Se on kolmannessa lukukirjassa ja se on hyvin kaunis pätkä ja hyvin tunteellinen… Mutta hän sanoi, ettei se kelvannut, ja että minun pitäisi oppia yhdeksästoista selitys ensi sunnuntaiksi. Luin sen läpi kirkossa myöhemmin ja se oli suurenmoisen komea. Erittäinkin kaksi riviä kuuluvat minusta niin hienoilta:
"Kuohuvan kaaoksen lailla jo kaikkos vihollislaumat,
Hetki Midianin oli lyönyt, mutt' sentään — — —"
— En tiedä, mitä kaaos on enkä myöskään, mitä Midiani, mutta se kuuluu niin hyvältä… Ajatelkaas, etten lausu sitä ennenkuin ensi pyhänä. Luen sitä koko viikon. Sitten pyysin neiti Rogersonin — sillä rouva Lynde oli liian kaukana — näyttämään minulle teidän kirkonpenkkinne. Istuin niin hiljaa kuin suinkin voin, ja tekstinä oli Ilmestyskirjan kolmas luku, toinen ja kolmas värssy. Se oli kamalan pitkä teksti. Jos minä olisin pastori, valitsisin pieniä, mukavia tekstejä. Myöskin saarna oli kauhean pitkä. Sen piti kai soveltua tekstiin, ymmärrän minä. Mutta huvittava hän ei ollut. Hänessä on kai se vika, ettei hänellä ole hitustakaan mielikuvitusta… En paljoakaan kuunnellut häntä. Annoin ajatusteni lentää ja ajattelin niin paljon uutta ja ihmeellistä…
Marillalla oli sellainen avuton tunne, että hänen pitäisi läksyttää Annaa kaikesta tästä. Mutta häntä pidätti se kieltämätön tosiasia, että koko joukko siitä mitä Anna oli sanonut, varsinkin pastorin saarnoista ja herra Bellin rukouksista, oli samaa mitä hän itse oli sydämensä syvyydessä ajatellut vuosikausia. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisivat nämä salaiset, ilmilausumattomat arvostelevat ajatukset äkkiä saaneet näkyväisen muodon tässä pienessä laiminlyödyn ihmiskunnan vesassa, joka nyt aivan ujostelematta esitti syytöksiään.
