— Ei vahingoita hitustakaan, että Rakel Lynde sai vähän nenälleen — mokoma juorueukko, joka alituiseen sekaantuu asioihin, jotka eivät häntä liikuta, oli Matthew'n lohdullinen vastaus.

 

— Matthew Cuthbert, minä todellakin hämmästyn… Sinä tiedät, että Annan käytös oli hirveä, ja kuitenkin puolustat häntä. Tämän jälkeen kai sanot, että häntä ei ensinkään pitäisi rangaista.

 

— Oh e-ei… ei juuri niinkään, sanoi Matthew vaivautuneella äänellä. — Vähän häntä kai täytynee rangaista, luulisin… Mutta älä ole liian kova hänelle, Marilla. Muista, ettei hänellä ole koskaan ollut ketään, joka olisi opettanut hänelle, mikä on oikein. Sinä — sinä annat kai hänelle joka tapauksessa jotain syötävää, mitä?

 

— Oletko koskaan kuullut, että minulla on tapana kiusata ihmisiä nälällä, jotta heistä tulisi hyvätapaisia? kysyi Marilla loukkaantuneena. — Hän saa säännölliset ateriansa, Ja minä itse kannan ne ylös hänelle. Mutta hän saa istua siellä, kunnes hän on taipuvainen pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi: se on minun päätökseni, ja siinä pysyn, Matthew.

 

Aamiainen, päivällinen ja illallinen nautittiin hiljaisuuden vallitessa, sillä se, jolla tavallisesti oli ruokarauha vallassaan, kieltäytyi yhä taipumasta.

 

Jokaisen aterian jälkeen Marilla kantoi hyvin varustetun tarjottimen itäiseen vinttikamariin ja haki sen myöhemmin, ilman että sen sisältö huomattavasti olisi vähentynyt. Matthew loi huolestuneen katseen molemmille vadeille, kun ne tulivat viimeisen kerran alas. Oliko Anna koskenutkaan ruokaan?

 

Kun Marilla samana iltana meni ulos hakeakseen lehmät kotiin haasta, hiipi Matthew, joka oli käydä maleksinut tallirakennusten vaiheilla ja pitänyt häntä silmällä, sisään taloon murtovarkaan ilmein ja tassutti ylös rappusia. Yleensä liikuskeli Matthew ahtaalla ja tarkoin rajoitetulla alueella keittiön ja toisella puolen eteistä olevan pienen kamarin välillä, jossa hän nukkui. Jonkun ainokaisen kerran hän uskalsi vastahakoisesti arkihuoneeseen tai oikein saliin, kun pastori pistäytyi teelle. Mutta hän ei ollut koskaan ollut oman talonsa yläkerrassa siitä keväästä asti, kun hän auttoi Marillaa paperoimaan vierashuoneen, ja siitä oli nyt neljä vuotta.

 

Hän tassutti varovasti yläkerran eteisen läpi ja seisoi useita minutteja itäisen vinttikamarin oven takana, ennenkuin hän sai kylliksi rohkeutta naputtaa siihen rystysillään ja sitten avata oven kurkistaakseen sisään.

 

Anna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli surumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja onnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa oven ja meni varpaillaan hänen luokseen.

 

— Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on laitasi, typykkäiseni?

 

Anna hymyili laimeasti.

 

— Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa aina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä. Mutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.

 

Anna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia pitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen koppiin.

 

Matthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa viipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman aikaisin lehmien hausta.

 

— Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä tuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. — Sinun on kuitenkin pakko tehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa, ja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut… Tee pois se, niin se on tehty.

 

— Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?

 

— Niin — pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew. — Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin — sitähän täytyy kylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.

 

— Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna miettiväisesti. — Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani pahoillani, sillä pahoillani olen. Mutta en ollut sitä eilen illalla. Olin niin vihoissani… ja sitä kesti koko yön. Mutta aamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut — minulla oli vain sellainen ilkeä tunne, että olin ollut vihainen… Häpesin itseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle. Se olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua täällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin… Mutta kuitenkin — teidän vuoksenne teen mitä hyvänsä — jos kovin sitä haluatte…

 

— Voit hyvin käsittää, että haluan… On niin kauhean yksinäistä tuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja pyydä anteeksi.

 

— Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. — Niin pian kuin Marilla tulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.

 

— Se on hyvä — tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle, että minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle…

 

— Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon, lupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset menettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?

 

Mutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan. Hän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar ei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin tultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen huutavan "Marilla" kaidepuun yli.

 

— No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.

 

— Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja haluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.

 

— Sitä kelpaa kuulla. — Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi sitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin maailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. — Haen sinut mukaani, kun olen lypsänyt.

 

Lypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä kanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena, jälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua Annan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja sipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna auringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen hillityn iloisuuden vahassa.

 

Marilla pani merkille muutoksen moittivin katsein. Tämä ei ohut se katuvainen parannuksentekijä, jonka hän halusi viedä syvästi loukkaantuneen rouva Lynden eteen.

 

— Mitä sinä nyt ajattelet, Anna? kysyi hän tiukasti

 

— Ajattelen, mitä sanon rouva Lyndelle, vastasi Anna uneksien.

 

Tämähän oli tyydyttävää tai olisi ainakin pitänyt olla. Mutta Marilla ei saanut karkoitetuksi ajatusta, että jokin hänen rangaistusohjelmassaan alkoi mennä vinoon… Annan ei todellakaan tarvinnut näyttää niin ihastuneelta ja tyytyväiseltä.

 

Ja ihastuneelta ja tyytyväiseltä Anna näytti yhä jatkuvasti, kunnes he olivat ehtineet rouva Lynden luo, joka istui ja kutoi kynttilänsydänlankaa keittiönikkunansa ääressä. Silloin katosi iloisuus. Murtunutta katumusta voi lukea joka piirteestä. Ennenkuin sanaakaan oli ennätetty vaihtaa, vaipui Anna äkisti polvilleen ällistyneen Rakel rouvan eteen ja ojensi rukoillen kätensä.

 

— Ah, rouva Lynde, olen niin hirveästi pahoillani, sanoi hän vapisevalla äänellä. — En voi tuoda ilmi kaikkea, mitä tunnen — ei, en vaikka käyttäisin siihen koko sanakirjan… Voitte kuvitella mielessänne. Käytökseni oli hirvittävää ja miten pahoin sitten menettelin kilttejä ystäviäni Matthew'ta ja Marillaa kohtaan, jotka ovat antaneet minun jäädä Vihervaaralle, vaikka en ole poika. Olen kauhean ilkeä ja kiittämätön tyttö, ja ansaitsen, että minua rangaistaan ja minut karkoitetaan ainaiseksi kunniallisten ihmisten joukosta… Tein hyvin huonosti pannessani pahakseni sen, että te sanoitte minulle totuuden. Sehän oli totuus, joka ikinen sana, jonka sanoitte, oli totta… Tukkani on punainen, ja minä olen kesakkoinen ja laiha ja ruma. Se, minkä teille sanoin, oli myöskin totta, mutta minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Ah rakas, kiltti rouva Lynde, suokaa minulle anteeksi! Jos vastaatte kieltävästi, tulen kantamaan surua koko elämäni pitkän. Ja eihän teillä ole sydäntä tuottaa sellaista surua pienelle orvolle tyttörukalle, eihän — vaikkakin hänellä on kauhean vaikea luonne… Ah ei, sitä te ette varmaankaan tahdo. Olkaa niin herttaisen kiltti ja sanokaa, että suotte minulle anteeksi, rouva Lynde!

 

Anna risti kätensä, taivutti päänsä ja odotti tuomion julistusta.

 

Ei voinut erehtyä tämän rukouksen vilpittömyydestä — se ilmaisihe hänen äänensä jokaisessa väreessä, ja sekä Marilla että rouva Lynde oivalsivat sen rehellisen sävyn. Mutta edellinen ymmärsi myöskin — ja se suututti häntä mitä suurimmassa määrässä — että Anna todenteolla nautti tästä nöyryytyksen ja alennuksen tilasta ja hekumoi noissa ylen mahtipontisissa tunteissa, joihin ne voivat antaa aihetta. Missä oli terveellinen rangaistus, johon Marilla oli tähdännyt? Anna oli muuttanut sen omalaatuiseksi harvinaiseksi nautinnoksi.

 

Pohjaltaan hyväluontoinen rouva Lynde, jota ei rasittanut erikoisen terävä huomiokyky, ei nähnyt tätä. Hän huomasi ainoastaan, että Anna oli esittänyt erittäin kaunopuheisen anteeksipyynnön, ja kaikki närkästys suli pois hänen sielustaan. Kaikkine vikoineen ja puutteineen — pitkävihainen hän ei ollut.

 

— Kas niin, nousehan ylös, lapsi kulta! sanoi hän aivan ystävällisesti. — Tottahan toki annan sinulle anteeksi. Sanoin kai myöskin vähän enemmän kuin minun olisi pitänyt sinulle. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen suorasukainen luonne — ei maksa vaivaa välittää paljon siitä, mitä minä sanon… Ei voi kieltää, että tukkasi on kauhistuttavan punainen, mutta tunsin kerran tytön — olin muuten hänen koulutoverinsa — jonka tukka oli aivan yhtä punainen kuin sinun, kun hän oli aivan nuori; mutta voitko ajatella, kun hän kasvoi isoksi, tummeni se ja tuli kauniin kastanjanruskeaksi. Minua ei hitustakaan ihmetyttäisi, jos sinun tukallesi kävisi samoin — ei, ei hitustakaan!

 

— Oi, rouva Lynde! — Anna veti syvän henkäyksen noustessaan. — Te olette herättänyt minussa toivoa — olen aina pitävä teitä hyväntekijänäni! Oi, minä sietäisin mitä tahansa, jos vain voisin uskoa, että tukkani tulisi kauniin kastanjanruskeaksi, kun kasvan isoksi. Olisi niin paljon helpompaa olla kiltti, jos tukka olisi kauniin kastanjanruskea, ettekö luulekin niin?… Saanko nyt mennä ulos teidän puutarhaanne ja istuutua penkille omenapuiden alle, sillä välin kuin te juttelette Marillan kanssa? Siellä ulkona minulla on niin paljon katseltavaa ja tuumittavaa.

 

— Hyvänen aika, lapsukainen, juokse sinä vain! Ja jos tahdot, saat poimia kimpun valkeita kieloja tuolta nurkkauksesta.

 

Kun ovi sulkeutui Annan jälkeen, nousi rouva Lynde reippaasti sytyttämään lamppua.

 

— Sellainen pieni konstikas tenava! Otahan tämä tuoli, Marilla, tämä on mukavampi kuin se, jolla istut, se on täällä vain renkipoikaa varten… Niin, konstikas hän on, mutta hänessä on kuitenkin jotain puoleensavetävää. En enää niin kovin ihmettele, että sinä ja Matthew piditte hänet, kuin ensi alussa — enkä ole liioin enää niin kauheasti huolissani teidän vuoksenne… Tytöstähän voi sukeutua kylläkin mukiinmenevä. Hänellä on luonnollisesti ihmeellinen tapa lausua ajatuksensa — kuinka sanoisin? — hän käyttää niin voimakkaita sanoja… Mutta siitä hän saa tottua pois, nyt kun hän tulee oleskelemaan sivistyneiden ihmisten parissa. Ja kiivas luonne hänellä on, se on selvää, mutta tiedätkö mitä, nulikka, jolla on kiivas luonne, leimahtaa likisti ja rätisee hieman, ja sitten se on ohi, ja sellainen on tuhat kertaa parempi kuin sisukas ja luihu. Herra varjelkoon minua sisukkaista tenavista, sanon minä! Kaiken kaikkiaan, Marilla, en pidä häntä ensinkään hullumpana.

 

Kun Marilla meni kotiin, tuli Anna ulos puutarhan tuoksuvasta hämärästä valkoinen kielokimppu kädessä.

 

— Pyysinhän hienosti anteeksi, eikö totta? kysyi hän ylpeänä heidän kulkiessaan pitkin polkua. — Arvelin, että kun minun nyt kuitenkin piti se tehdä, niin voin tehdä sen perusteellisesti.

 

— Niin, teit sen kylläkin perusteellisesti, sanoi Marilla.

 

Hän huomasi hämmästyksekseen ja harmikseen, että hän mieluimmin olisi halunnut nauraa tuolle muistolle. Hänellä oli sitäpaitsi epämiellyttävä tunne siitä, että hänen olisi pitänyt antaa Annalle pieni ojennus sen johdosta, että hän oli suorittanut asiansa liiankin hyvin — mutta sehän olisi ollut naurettavaa. Hän rauhoitti omaatuntoansa sanomalla ankaralla äänellä:

 

— Toivottavasti sinun ei tarvitse järjestää useampia tuollaisia anteeksipyyntökohtauksia… Sinun on hillittävä kiivasta luonnettasi, Anna.

 

— Niin, se ei olisi lainkaan vaikeata, jos ihmiset vain eivät ärsyttäisi minua ulkomuotoni vuoksi, sanoi Anna huokaisten. — Muut asiat otan levollisesti, mutta minä olen nyt niin väsynyt alituisesti nielemään vihjauksia punaisesta tukastani, että ihan raivostun… Luuletteko todellakin, että tukkani tulee kauniin kastanjanruskeaksi, kun olen ehtinyt kasvaa suureksi?

 

— Sinun ei pitäisi ajatella niin paljon ulkomuotoasi, Anna. Olet varmaankin turhamainen?

 

— Enhän voi olla turhamainen, kun tiedän olevani ruma? huomautti Anna. — Pidän kauniista esineistä, ja minua inhottaa katsoa peiliin ja nähdä ruman olemukseni katsovan takaisin minuun. Silloin minusta tuntuu ikävältä — aivan samoin kuin minusta tuntuu katsellessani mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole kaunista. Kaikki, mikä ei ole kaunista, on säälittävää.

 

— Oh kultaseni, niin vaarallista se ei toki ole, rauhoitti Marilla. — Kauneus katoaa, mutta hyvyys pysyy, sitä sinun on ajateltava vähän enemmän.

 

Tämä kaunis ja kohottava totuus sai mennä menojaan jokseenkin huomaamatta, ja Anna veti voimakkaasti nenäänsä kielojensa tuoksua.

 

— Oi, kuinka nämä kukat ovat suloisia, ja miten kiltisti rouva Lynde tekikään antaessaan ne minulle. Nyt en enää ensinkään kanna kaunaa rouva Lyndeä kohtaan… Eikö tunnukin ihanalta pyytää ja saada anteeksi, vai mitä? Oi, kuinka tähdet tuikkivat tänä iltana! Jos saisitte asua tähdessä, minkä te valitsisitte? Luulen, että ottaisin tuon suuren, kirkkaan, joka on suoraan tumman metsälammen yläpuolella —

 

— Anna, koeta pitää kielesi kurissa, sanoi Marilla, aivan uupuneena yrityksestä seurata Annan ajatusten vilisevää kiertokulkua.

 

Anna ei sanonut enää mitään, ennenkuin he pääsivät omalle tielleen. Pieni kujeileva tuulenhenki tuli heitä vastuun, kyllästytettynä kasteenkostuttamien sanajalkojen väkevällä tuoksulla. Kaukana ylhäällä pimennossa välkkyi ystävällinen valo puiden välistä — se loisti Vihervaaran keittiöstä. Anna hiipi äkkiä Marillan lähelle ja pisti kätensä vanhuksen kovaan työläisnyrkkiin.

 

— Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin, sanoi hän. — Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole milloinkaan tuntunut minusta kodilta. Oi, Marilla, olen niin onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa enkä pitäisi sitä hitustakaan vaikeana!

 

Jotain lämmintä ja miellyttävää pulpahti Marillan sydämessä, kun hän tunsi tämän pienen laihan käden omassaan — ehkäpä se oli sen äitiyden suonenlyönti, jonka iloa hän ei koskaan ohut saanut maistaa. Tunnelma oli niin outo ja suloinen, että se saattoi hänet aivan hämmennyksiin. Hän kiiruhti vaimentamaan tunteitaan niiden tavalliseen lämpöasteeseen teroittamalla Annan mieleen pienen opetuksen:

 

— Jos olet aina kiltti, Anna, niin tulet myös onnelliseksi. Ja sinun ei pitäisi koskaan pitää vaikeana lukea rukouksiasi.

 

— Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi Anna miettivästi. — Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa tuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa sananjalkojen parissa — sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja annan hänen kukkiensa tanssia — hiljaa ja somasti, niin etteivät lehdet putoile niistä… Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja sitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä pieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi keksiä!… Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.

 

No Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.

分享到：