— En, en ainakaan muista, vastasi kovasydäminen Marilla. — Ja mitä sinuun tulee, niin en luule sen tapahtuvan.

 

Anna huokasi.

 

— Taas sammui eräs toive… Elämäni on haudattujen toiveitten kirkkomaa. Tämän lauseen luin eräästä kirjasta, ja lausun sen aina saadakseni lohdutusta, kun olen jostain pahoillani.

 

— Olisipa hauska tietää, mitä lohdutusta siinä on, sanoi Marilla.

 

— Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan kuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen romanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai romanttisinta, mitä ajatella voi… Kuljemmeko Tumman, päilyvän aallokon ohi tänään?

 

— Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla, päilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.

 

— Rantatie — se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. — Saa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte "rantatie", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka pitkältä sinne on?

 

— Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti täytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella jotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät itsestäsi.

 

— Oh, sitä mitä tiedän itsestäni — sitä maksaa tuskin vaivaa kertoa, sanoi Anna innokkaasti. — Mutta jospa vain saisin kertoa teille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma siitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.

 

— Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.

 

Ala alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?

 

— Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten alistuvasti. — Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona. Isäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken alkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha olekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli kauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi esimerkiksi —

 

— Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää, muuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi Marilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja kasvattavan opetuksen.

 

— Niin, en tiedä… Anna näytti miettiväiseltä.

 

— Luin kerran eräästä kirjasta, että vaikka ruusulla olisikin joku muu nimi, tuoksuisi se silti yhtä ihanasti, mutta en ole koskaan saanut sitä uskoneeksi. Ei ruusu olisi yhtä ihana, jos sen nimi olisi sammakonjalka tai peltosavikki. Ja tietenkin isäni olisi ollut kiltti ihminen, vaikkakin hänen nimensä olisi ollut — Jedediah… — mutta varmaan se olisi tuntunut hänestä hyvin raskaalta… Niin, äitini, hän oli opettajattarena alkeiskoulussa, mutta mentyään naimisiin isäni kanssa hän tietysti jätti paikkansa. Hänhän sai miehen hoidettavakseen, se oli kai kylliksi… Rouva Thomas'illa oli tapana sanoa, että he olivat oikeita lapsia molemmat ja lisäksi vielä köyhiä kuin kirkonrotat.

 

He muuttivat pienen pieneen keltaiseen taloon Bolingbrokessa. En ole koskaan nähnyt tuota taloa, mutta tuhansia kertoja olen kuvaillut sitä mielessäni. Sen vierashuoneen ikkunaa kiertelivät varmasti kuusamaköynnökset ja rappusten vierustoilla oli sireenilavoja ja sinisiä kyyhkysiä ja tuoksuherneitä reunuslaudoilla… Niinpä niin, ja ruudukkaita musliiniuutimia kaikissa ikkunoissa. Musliiniuutimet vaikuttavat niin varakkaalta…

 

Siinä talossa minä synnyin. Rouva Thomas on sanonut, että minä olin rumin vekara, mitä hän ikinä oli nähnyt, olin pelkkää luuta ja nahkaa ja silmiä, mutta äidin mielestä olin ihastuttavan suloinen. Luulisin, että äiti osaa arvostella sellaista paremmin kuin siivoojaeukko, eikö totta?… Olen joka tapauksessa mielissäni, että äitini oli minuun tyytyväinen; minua surettaisi niin kovin, jos luulisin hänen pettyneen minun suhteeni — sillä hän ei elänyt kauan, nähkääs. Hän kuoli kuumeeseen, kun minä olin juuri kolmen kuukauden vanha.

 

Ah, jospa hän kuitenkin olisi elänyt niin kauan, että muistaisin sanoneeni häntä äidiksi. Kuinka suloista lieneekään saada sanoa "äiti"… Ja isä kuoli neljä päivää senjälkeen, myöskin kuumeeseen. Sitten minulla ei ollut enää vanhempia, ja rouva Thomas on sanonut, että ihmiset olivat kokonaan ymmällä siitä, mihin he minut pistäisivät. Ei kukaan halunnut minua edes silloinkaan. Se lienee minun kohtaloni… Isä ja äiti olivat molemmat tulleet etäisiltä seuduilta, ja kaikki tiesivät, ettei heillä ollut ketään sukulaisia elossa. Lopulta sanoi sitten rouva Thomas, että hän ottaisi minut, vaikka hän oli köyhä ja hänellä oli juoppo mies. Hän ruokki minua pullosta. onko teillä tietoa siitä, että sellaisista lapsista, joita syötetään pullosta, pitäisi tulla parempia ihmisiä kuin muista? Sillä aina kun olin ilkeä, sanoi rouva Thomas minulle: "senkin paatunut vekara, enkö ole sinua ruokkinut pullosta ja nähnyt vuoksesi senkin seitsemän vaivaa — ja kuitenkin olet niin häijy!"

 

Rouva Thomas ukkoineen muutti pois Bolingbrokesta Marysvilleen, ja minä asuin heidän luonaan, kunnes olin kahdeksanvuotias. Minä autoin heitä lasten hoitamisessa — siellä oli neljä minua nuorempaa — ja voitte uskoa, että siinä oli kuhinaa… Sitten kaatua kupsahti ukko Thomas rautatiejunan alle ja sai surmansa, ja hänen äitinsä tarjoutui ottamaan rouva Thomas'in ja lapset, mutta minua hän ei huolinut. Siinä sitä taas oltiin, ja rouva Thomas sanoi, että hän ei voinut käsittää, miten päästä minusta eroon.

 

Sitten tuli muuan rouva Hammond, joka asui ylempänä virran varrella, ja hän sanoi ottavansa minut, koska hän näki, että olin tottunut lapsiin, ja niin matkustin hänen kanssaan kauas virtaa ylös asuakseni heidän luonaan pienellä uutisviljelyksellä keskellä syvää metsää. Siellä oli kauhean yksinäistä. Siellä en kai olisi ensinkään voinut elää, ellei minulla olisi ollut ajatuksiani ja mielikuvitustani… Herra Hammond kävi työssä pienessä sahalaitoksessa, jossa sahattiin hirsiä, ja rouva Hammondilla oli kahdeksan lasta. Hän sai kolme kertaa kaksoiset. Minä pidän pikkulapsista, kun niillä on määränsä, mutta kaksoiset kolmasti peräkkäin on liikaa. Sen sanoin suoraan rouva Hammondille, kun viimeinen pari tuli. Käsivarteni väsyivät niin äärettömästi, kun piti kävellä ja kantaa retuuttaa niitä.

 

Siellä metsän sydämessä asuin rouva Hammondin luona yli kaksi vuotta, mutta sitten herra Hammond kuoli, ja rouva hajoitti taloutensa. Hän jakoi pienokaisensa sukulaisten kesken ja meni Yhdysvaltoihin. Minut he lähettivät Hopetownin lastenkotiin, kun ei kukaan tahtonut ottaa minua. He eivät tahtoneet huolia minua lastenkotiinkaan; he sanoivat, että se oli niin tupaten täysi jo ennestäänkin. Mutta heidän oli ottaminen minut joka tapauksessa, ja siellä minä olin neljä kuukautta, kunnes rouva Spencer tuli.

 

Anna lopetti kertomuksensa vielä kerran huoahtaen, tällä kertaa helpotuksesta. Hänelle ei ilmeisesti ollut mieluista kertoa kokemuksistaan maailmassa, joka ei koskaan ollut "halunnut" häntä.

 

— Oletko milloinkaan käynyt koulua? kysyi Marilla kääntäen tamman rantatielle.

 

— Enpä paljoakaan. Kävin hiukan ollessani viimeistä vuotta rouva Thomasin luona. Kun muutimme kauemmaksi virtaa ylös, jouduimme niin kauaksi koulusta, etten voinut mennä sinne talvella, ja kesällä lapsilla oli lomaa, niin että voin käydä siellä vain syksyin keväin. Mutta lastenkodissa asuessani tietysti kävin koulua. Osaan sangen hyvin lukea ja taidan monta kaunista runoa ulkoa, "Hohenlindenin taistelun" ja "Ylväs Edinburgh, on pohjas paasi", ja "Linna Rheinillä" ja monta kaunista Longfellow'n ja Lordi Byronin palasta. Oi, kuinka pidän sellaisesta runoudesta, joka saattaa väristyksen kulkemaan pitkin koko selkärankaa… Kuten esimerkiksi "Viel' ei Puolan hetki lyönyt" — siinä värisyttää monessa kohdassa… Se oli viidennessä lukukirjassa — minä olin tietysti ehtinyt vasta neljänteen — mutta suurilla tytöillä oli tapana lainata minulle omansa luettavaksi.

 

— Nuo rouvat monine lapsineen — rouva Hammond ja rouva Thomas — olivatko he sinulle kilttejä? kysyi Marilla ja loi Annaan syrjäsilmäyksen.

 

— Oh — kyllä… sopersi Anna. Hänen pienet ystävälliset kasvonsa lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi ja kävivät hyvin nolon näköisiksi. — Se oli kyllä heidän tarkoituksensa — tiedän, että he tahtoivat olla niin kilttejä ja oikeudenmukaisia kuin mahdollista. Ja kun ihmisillä vain on sellainen aikomus, niin ei pidä niin kovin ottaa lukuun sitä, ettei se — oikein heille onnistu. Heillähän ei ollut itselläänkään hauskaa… onhan hirveän ikävää, kun mies juopottelee, ja tietysti kysytään ääretöntä kärsivällisyyttä, kun saa kolme kertaa perätysten kaksoiset, ettekö luulekin niin? Mutta olen varma siitä, että heidän tarkoituksensa oli olla minulle.

 

Marilla ei tehnyt useampia kysymyksiä. Anna vaipui rantatien äänettömään ihailuun, ja Marilla piti hajamielisenä ohjaksista, monenlaisten ajatusten risteillessä hänen mielessään.

 

Hän oli alkanut äkkiä tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Mikä viheliäinen ja köyhä ja rakkaudeton elämä hänellä olikaan ollut — pelkkää raskasta työtä, köyhyyttä ja hoidon puutetta… Sillä Marilla oli kyllin älykäs lukeakseen Annan tarinan rivien välistä ja arvatakseen totuuden. Ei ihme, että häntä oli niin ihastuttanut todellisen kodin ajatus! Oli oikeastaan sääli, että hänet pitäisi lähettää takaisin. Mitähän, jos hän, Marilla, mukautuisi tähän Matthew'n selittämättömään päähänpistoon ja antaisi hänen jäädä? Hänhän oli saanut päähän pitää tytön, ja tyttö tuntui todellakin sangen taipuisalta ja helposti käsiteltävältä.

 

— Hän on liiaksi äänessä, ajatteli Marilla, mutta senhän voi hänestä kitkeä pois. Ja missään tapauksessa ei hänen puheissaan ole mitään typeryyksiä tai päättömyyksiä. On hyvin luultavaa, että hänen omaisensa olivat hienoja ja kunniallisia ihmisiä.

 

Rantatie kulki sangen jylhän ja aution maiseman läpi. Oikealla kasvoi tiheitä honkametsikköjä, joitten sitkeä voima ei ollut murtunut huolimatta merituulten monivuotisista tuiverruksista. Vasemmalla kallistuivat punaisten hiekkakivikallioitten jyrkänteet suoraan alas, paikoittain niin lähelle tietä, että vähemmän vakavaluonteinen hevonen kuin ruskea tamma olisi voinut tehdä kärryissä ajavat kerrassaan levottomiksi. Alhaalla rantakallioiden juurilla oli kivilouhikkoja, jotka merenaallot olivat huuhtoneet sileiksi ja kiiltäviksi, tai pieniä hiekkaisia lahdelmia, täynnä välkkyviä piikiviä — valtameren jalokiviä. Niiden toisella puolen laajeni meri kimmeltävänä ja sinisenä, ja sen yllä liitelivät kalalokit voimakkain siivin, jotka ampuivat hopeasalamoita auringonpaisteessa.

 

— Eikö meri ole ihmeellinen? sanoi Anna ja heräsi pitkästä ja tuijottavasta äänettömyydestä. — Kerran asuessani Marysville'ssä herra Thomas vuokrasi suuren, heinältäkin ja niin me kaikki ajoimme kauas meren rannalle ja olimme siellä koko päivän. Siellä minulla oli niin suunnattoman hauskaa, vaikka minun täytyikin koko päivän pitää silmällä lapsia, ja niistä muistoista minä elin kauan, kauan… Mutta tämä rannikko on vielä kauniimpi kuin Marysvillen. Eivätkö lokit olekin komeita? Ettekö te tahtoisi olla lokki? Minä luulen, että haluaisin olla lokki — ellen saisi olla ihmislapsi, tietenkin… Ajatelkaas, miten ihanaa olisi herätä auringon punaisena noustessa ja purjehtia yli meren ja läpi sinisen avaruuden koko päivän pitkän. Ja sitten illalla lentää takaisin pesäänsä. Ah, voin niin hyvin kuvitella, minkälaista se olisi!

 

— Mikä on tuo suuri talo, joka on tuossa suoraan edessä? — Se on Valkorannan majatalo. Muuan herra Kirke omistaa sen, mutta huvikausi ei ole vielä alkanut. Joukko amerikkalaisia tulee tänne tavallisesti kesäksi. He viihtyvät erinomaisesti tällä rannalla.

 

— Pelkäsin, että se olisi ollut rouva Spencerin talo, sanoi Anna surullisesti. — Sinne en ikävöi. Kun tulen sinne — silloin on kaikki lopussa…

分享到：