Oli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa, hämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste virtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa keinui sinistä taivasta vasten.
Aluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä värisytti voimakas ilontunne — mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli pois… Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne, koska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja — totta tosiaan! — tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella. Yhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella puolen. Hän aukaisi ikkunan — se aukesi naristen ja vastahakoisesti, ikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten myös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun kirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten hurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella, että hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään, että hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella, niin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä kukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.
Molemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita, toisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho niiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa oli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden suloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.
Puutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat niittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja kokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot kohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja kaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella puolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi; puun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki vilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt Tumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.
Vähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita ulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen viettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.
Annan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti kaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa elämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota hän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.
Hän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä kauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut sisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.
— Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.
Marilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen pitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi, teki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään tarkoittamatta.
Anna nousi ja veti syvään henkeänsä.
Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään hymyilevää maailmaa ulkopuolella.
— Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti kukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään — ne ovat pieniä, ja niissä on matoja.
— Ah, en tarkoita vain puuta — vaikka se seisookin juuri nyt täydessä loistossaan — tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita ja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta… Eikö teistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna kuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas, miten hyvällä tuulella purot aina ovat — aina ne nauravat! Vieläpä talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla. Olen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti ajattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan jää tänne, mutta niin se ei ole… Vaikka en koskaan enää näkisikään Vihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan ole epätoivon kuilussa, en… Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On hyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut ja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja että saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta tuntuu, kun —
— Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että istut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin hän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. — Aamiainen odottaa. Peseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja käännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet tuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.
Anna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita vaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka harjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä, että hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä on ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen takaisin patjalta.
— Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille, jonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia edessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä… Olen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut ovat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista — on niin hauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän mittaan… Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on helpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen tarpeessa… Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua onnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun sitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin —
— Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. — Sinä lörpöttelet niin, että tässä ihan menehtyy.
Minkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva vaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi — se vaikutti niin luonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni — mikä kuitenkin häneen nähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista — niin että ateria nautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.
Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti suuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä entistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui ja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen siivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka Herra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?
Mutta — ihmeitten ihme — Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi selvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli halunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se oli juuri Matthew'n tapaista — saada päähänsä käsittämätön oikku ja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella itsepintaisuudella — itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä kautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja marissut päivät päästään.
Kun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui pesemään kuppeja ja vateja.
— Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.
— Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen. Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!
— En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin minulla jo on sitä lajia… Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew on aivan yksinkertaisesti naurettava.
— Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. — Hänellä on sydäntä, hänellä… Hänelle sain laverrella niin paljon kuin jaksoin — luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet, ymmärsin, että hän on sukulaissielu.
— Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. — Niin, sinä voit pestä astiat. Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.
Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden. Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.
Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli täydellisesti kadonnut.
— Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.
— En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta. Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä. Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä pahemmaksi…
Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos — on kuin kaikki huutaisi minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme leikkitoveria!" — mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta? Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä. Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista, josta pitäisin… Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen, että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra… Mikä on tuon Kristuksen verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?
— Sitä sanotaan fuksiaksi.
— Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä… Minä tarkoitan nimeä, jonka itse olette sille antanut — lempinimeä. Ettekö ole antanut sille nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?
Saanko sanoa sitä — odottakaahan — Silmieniloksi! Se on hieman pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!
— Kernaasti, kultaseni, minun puolestani… Mitä nyt sitten muka hyödyttää antaa nimi fuksialle?
— Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille — myös kukille. Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi… Kuinka te voitte tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla. Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen. Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta kuitenkin…
— En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. — Hänessä on kuitenkin jotain erikoista — aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan… Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse, jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti" eilen illalla… Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden, joka vain katsoo.
Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.
— Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi
Marilla.
Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi katseen ja sanoi kuivasti:
— Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja. Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.
Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata — ellei se ehkä ole nainen.
Hyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla ja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi pihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui ääneen, tietämättä kenelle:
— Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin hänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että hän tulee tänne kesän ajaksi.
Hänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle piiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava luontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti laukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden ainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä — siellä seisoi tuo rajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään, piippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.