Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se, mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla, jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine — kohdistuipa tuo kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut olla — on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan — ne tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa, jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä, surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana, nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.
onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?